XI.
Mutta tuskin palasin huoneeseen, kun päätäni pyörrytti ja minä kaaduin keskelle lattiaa. Muistan vain Helenan huudahduksen: hän löi kätensä yhteen ja kiiruhti luokseni tukemaan minua. Se oli viimeinen, mikä jäi muistooni…
Muistan sitten löytäneeni itseni vuoteelta! Jälkeenpäin Helena kertoi minulle, että hän talonmiehen kanssa, joka juuri toi meille ruokaa, kantoi minut sohvalle. Minä havahduin useampia kertoja ja joka kerta näin Helenan huolestuneena ja säälivänä kumartuneena puoleeni. Mutta tuon kaiken minä muistan kuni unessa, kuni sumun läpi, ja tyttö paran hellä kuva väikkyi silmissäni keskellä horrosaikaani, väikkyi kuni ilmestys, kuni ihana taulu; hän antoi minulle juoda, kohensi minua vuoteella, tahi istui luonani suruisena, pelokkaana ja silitteli hienoisilla sormillansa tukkaani. Kerran muistan hänen painaneen hiljaisen suutelon kasvoilleni. Toisella kertaa, yöllä äkkiä herättyäni, näin sohvani viereen siirretyllä pöydällä palavan kynttilän valossa, että Helena oli kuukistanut kasvonsa tyynylleni ja pelokkaana nukkui, vaaleat huulensa puoliksi avoinna ja kämmen painettuna lämpöistä poskea vasten. Mutta täydelleen heräsin vasta varhain aamulla. Kynttilä oli palanut loppuun; kirkas jo sarastavan ruskon punanen säde leikki seinällä. Helena istui pöydän edessä tuolilla ja, väsynyt päänsä vasenta kättänsä vasten, joka nojasi pöytään, nukkui sikeästi ja, kuten muistan, minä ihailin hänen lapsellisia kasvojansa, joilla unessakin oli jokin lapselle tavaton huolen ilme ja outo, sairaloinen sulous; silmäripsensä olivat pitkät ja suorat, poskensa, kalpeat ja laihat, olivat sysimustain hiusten ympäröimät, jotka valuivat alas tiheinä ja raskaina sekä olivat huolimattomasti kiinni solmitut syrjään. Hänen toinen kätensä lepäsi tyynylläni. Minä hyvin hiljaa suutelin hänen laihaa kättänsä, eikä tyttö parka herännytkään, näytti vain niinkuin jonkinlainen hymy olisi hetkiseksi ilmaantunut hänen vaaleille huulillensa. Minä katsoin, katsoin häneen ja hiljaa vaivuin rauhalliseen, virvoittavaan uneen. Tällä kertaa nukuin minä miltei puolipäivään. Herättyäni tunsin itseni melkein terveeksi. Jäsenissäni tuntuva raukeus ja raskaus vain todisti äskeistä tautiani. Tämmöisiä äkillisiä hermokohtauksia oli minulla ollut ennenkin; minä tunsin ne hyvin. Tauti tavallisesti meni ohi melkein kokonansa vuorokaudessa, mikä muuten ei estänyt sitä tällä ajalla vaikuttamasta ankarasti ja jyrkästi.
Päivä oli melkein puolessa. Ensimäinen, minkä huomasin, olivat nurkkaan nauhaan virutetut uutimet, jotka olin eilen ostanut. Helena oli järjestellyt ja rajoittanut itselleen eri nurkan kamarissa. Hän istui uunin edessä ja keitti teetä. Huomattuansa, että olin herännyt, hymyili hän iloisesti ja heti tuli luokseni.
— Ystäväiseni, sanoin hänelle, tarttuen hänen käteensä, — sinä olet koko yön minua vartioinut. Minä en tietänytkään, että sinä olet niin hyvä.
— Mistäpäs te tiedätte, että minä teitä vartioin; kenties minä koko yön nukuin? kysäsi hän, katsoen minuun hyväsydämmellisellä ja kainolla veitikkamaisuudella sekä samalla punastuen sanojensa johdosta.
— Minä useasti heräsin ja näin kaikki. Sinä nukuit vasta vähän ennen aamun tuloa…
— Tahdotteko teetä? keskeytti hän, ikäänkuin olisi tuntenut tukaluutta tuon puheen pitkittämisestä, kuten kaikki kunnialliset ja ankaran rehelliset sydämmet tuntevat, kun heistä kehumalla puhutaan.
— Tahdon, vastasin minä. — Söitköhän sinä eilen päivällistä?
— En syönyt päivällistä, mutta illallisen. Talonmies toi ruoan. Mutta älkääpä te puhelko, maatkaa rauhassa: te ette ole vielä kokonaan terve, lisäsi hän, tuoden minulle teetä ja istuutuen luokseni vuoteelle.
— Vai maatkaa! Mutta voihan hämäriin asti maata, ja sitten täytyy lähteä ulos. Välttämättömästi täytyy, Leenaseni.
— Vai oikein täytyy! Kenenkä luo te menette? Ettekö vaan eilisen vieraan luo?
— Ei, en mene hänen luoksensa.
— Kas, sepä hyvä, ettette mene hänen luokseen. Hän se teidät eilen teki rauhattomaksi. Siis hänen tyttärensä luo?
— Ja mistä sinä tiedät hänen tyttärestänsä?
— Minä eilen kuulin kaikki, sanoi hän katsoen maahan. Kasvonsa synkistyivät. Kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn silmien yli.
— Hän on paha ukko, lisäsi Helena.
— Tunnetko sinä hänet? Päinvastoin, hän on hyvin hyvä ihminen.
— Ei, ei, hän on paha, minä kuulin, sanoi tyttönen taas innolla.
— Ja mitäpäs sinä sitten kuulit?
— Hän ei tahdo omalle tyttärellensä antaa anteeksi…
— Mutta hän rakastaa tytärtänsä. Tytär on tehnyt pahasti isäänsä kohtaan, mutta isä kuitenkin huolehtii hänestä, kärsii hänen tähtensä.
— Mutta miksikä hän ei anna anteeksi? Nyt jos hän antaisikin anteeksi, ei tyttären tarvitsisi mennä hänen luoksensa.
— Kuinka niin? Minkä tähden?
— Sen tähden, ettei hän ansaitse, että tytär rakastaisi häntä, lausui tyttönen innolla. — Menköön hän isältänsä ijäksi pois ja ennemmin kerjätköön, ja ukko nähköön, että tytär kerjää ja kärsii.
Helenan silmät säihkyivät, poskensa hehkuivat. "Varmaankaan ei hän tarkoituksetta näin puhu", ajattelin mielessäni.
— Aiotteko te antaa minut tuon ukon kotiin? lausui taas tyttönen.
— Niin, Helena.
— Ei, mieluummin minä menen palvelijaksi.
— Ah, kuinka pahaa se kaikki on, mitä sinä puhut, Leena. Ja mitä joutavia: kellepäs sinä menisit palvelijaksi?
— Mille maalaiselle tahansa, vastasi hän, yhä enemmän päätänsä alas painaen.
Hänellä oli erittäin tulinen luonne.
— Eihän maalaiselle kelpaa tällainen piika, sanoin naurahtaen.
— No, herralle.
— Voiko sinun luonteellasi olla herrasväessä?
— Voi kyllä.
Mitä enemmän hän ärtyi, sen lyhyemmäksi tulivat vastauksensa.
— Ethän sinä kestä.
— Kestän. Jos minua torutaan, olen vaiti. Jos minua lyödään, olen yhä vaiti, lyökööt vaan, minä olen vaiti, enkä uhallanikaan käy itkemään. Heidänpä on oleva vaikeampi kantaa vihaansa, kun minä en itke.
— Miksi sinä noin uhittelet, Helena! Kuinka paljon kiukkua onkaan sinussa, kuinka ylpeä oletkaan! Olet kai saanut kokea paljon kurjuutta…
Nousin ylös ja menin suuren pöytäni luo. Helena jäi sohvalle, katsoen miettivänä lattiaan ja nyppien sormillaan sohvan reunustaa. Hän pysyi ääneti. Jokohan olisi suuttunut sanoistani? ajattelin.
Seisoessani pöydän luona aukasin minä konemaisesti eilisiä, kyhäelmien aiheeksi tuomiani kirjoja ja vähitellen syvennyin lukemaan niitä. Minulle tapahtuu usein niin: otan kirjan, aukaisen sen hetkiseksi katsoakseni jotain ja unohdunkin lukemaan sitä enkä muuta muistakkaan.
— Mitä te aina kirjoitatte? kysyi Helena arasti hymyillen ja hiljaan läheten pöytää.
— Niin vaan, Leena, kaikenlaista. Siitä maksetaan minulle.
— Anomuksiako?
— Ei, en minä anomuksia kirjoita.
Koetin hänelle mahdollisuuden mukaan selittää, että kirjoittelen kertomuksia, samoin monenlaisista ihmisistä: siitä tulee kirjoja, joita nimitetään novelleiksi ja romaaneiksi. Hän kuunteli selitystäni hyvin tarkkaan.
— Mitenkä, kirjoitatteko te kaikki, niinkuin todella on tapahtunut?
— En, minä keksin kertomukseni sisällön.
— Miksikä te kirjoitatte semmoista, mikä ei ole totta?
— Luehan tämä kirja, sittenpä näet; kerran sinä sitä jo katselit.
Osaatko sinä lukea?
— Osaan.
— No niin, siitäpä sitten näet. Tämän kirjan kirjoitin minä.
— Tekö? Kyllä minä luen…
Hän nähtävästi tahtoi jotain minulle sanoa, mutta epäröi ja oli levoton. Kysymystensä takana piili jotain.
— Maksetaanko teille kirjoittamisesta paljon? kysäsi hän viimein.
— Miten milloinkin sattuu. Toisinaan saan paljon, toisinaan taas ei ole mitään, sillä ei aina työ suju. Tämä on vaikeata työtä, Leena.
— Te ette siis ole rikas?
— En, en ole rikas.
— No, niinpä siis minä käyn tekemään työtä ja auttamaan teitä…
Hän katsahti minuun pikaisesti, punastui, loi katseensa maahan ja, astuttuaan parilla askeleella luokseni, äkkiä kietoi molemmat kätensä ympärilleni ja painoi kasvonsa hyvin lujaan rintaani vasten. Katsoin hämmästyneenä häneen.
— Minä rakastan teitä … minä en ole ylpeä, virkkoi hän. — Eilen te sanoitte, että minä olen ylpeä. Ei, ei … minä en ole semmoinen… minä rakastan teitä. Te vain yksin minua rakastatte.
Nytpä jo kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa. Kohta pääsi hänen kyyneltulvansa valloilleen yhtä voimakkaasti, kuin eilen hermokohtauksensa aikana. Hän laskeusi eteeni polvilleen, suuteli käsiäni, jalkojani…
— Te rakastatte minua!… hoki hän yhä, — te vain yksin, yksinänne!…
Suonenvedon tapaisesti puristi hän käsillään polviani. Tunteensa, jota hän oli niin kauan pidättänyt, nyt äkkiä tulvi irti yhdellä kertaa, vastustamattomalla kiihkolla, ja minä nyt käsitin hänen sydämmensä kummallisen jäykkyyden, sydämmen, joka siveänä salasi itsensä vissiin aikaan asti, tehden sen sitä jäykemmin, sitä yrmeämpänä, kuta voimakkaampi oli tarve osottaa tunteitensa kyllyyttä, ja se kaikki siihen vastustamattomaan tunteiden puuskaan saakka, kun äkkiä koko olemuksensa antautuu, itsensä kokonaan unohtaen, tuolle vaatimukselle, joka vaatii rakkautta, kiitollisuutta, hyväilyjä, kyyneleitä…
Hän itki niin kovin, että sai hysteeria-kohtauksen. Tuskin sain ympärilleni kietouneet kätensä päästetyiksi auki. Nostin hänet ja kannoin sohvalle. Hän itki vielä kauan aikaa peittäen kasvonsa tyynyyn, ikäänkuin hän olisi hävennyt katsoa minuun, mutta yhä vieläkin kovasti puristaen kätösissään kättäni, päästämättä sitä sydämmeltänsä.
Vähitellen hän tyyntyi, mutta ei vieläkään katsonut minuun. Pari kertaa salaa loi hän kasvoihini katseensa, ja siinä oli ääretöntä hellyyttä ja jotain arkaa, uudestaan piiloutuvaa tunnetta. Viimein hän punastui ja hymyili.
— Onko sinun nyt helpompi? kysäsin häneltä, — sinä tunteellinen
Leenani, sinä sairas lapsi raukkani!
— Ei ole nimeni Leena, ei … kuiskasi hän, yhä kätkien minulta kasvonsa.
— Eikö olekaan nimesi Leena? Mikä sitten?
— Nelly.
— Nelly? Miksikä juuri Nelly? Olkoon, se on hyvin kaunis nimi. Minä käynkin nyt kutsumaan sinua sillä nimellä, jos itse niin tahdot.
— Niin minua äitini nimitti… Eikä kukaan ole minua sillä nimellä kutsunut, ei koskaan, paitsi äitini… Enkä minä tahtonut itse, että minua joku niin nimittäisi, paitsi äitini… Mutta te saatte kutsua minua niin, minä tahdon sen… Minä rakastan teitä aina, rakastan ikäni.
"Rakastava ja ylpeä pikku sydän", ajattelin, — "ja kuinka kauan minun piti pyrkiä siihen, että sinä olisit minulle … Nelly."
Mutta nytpä minä jo tiesin, että hänen sydämmensä on uskollinen minulle ikänsä kaiken.
— Kuules, Nelly, sanoin heti, kun hän vaan oli tyyntynyt. — Sinä äsken sanoit, että ainoastaan äitisi rakasti sinua eikä muu kukaan. Eikö vaarisi sinua todellakaan rakastanut?
— Ei, hän ei rakastanut…
— Mutta sinähän täällä itkit hänen tähtensä, muistathan, tuolla rapuilla?
Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.
— Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha.
Ja samassa jokin katkera ilme näkyi hänen kasvoillansa.
— Eihän häneltä voinut mitään vaatiakaan, Nelly. Eiköpähän hän liene ollutkin kokonaan heikkomielinen. Hän kuolikin kuten heikkomielinen. Kerroinhan minä sinulle, miten hän kuoli.
— Niin; mutta se oli viime kuukauden aikana, kun hän ei enää muistanut mitään. Istuskeli täällä kaiken päivää ja, jos en minä olisi käynyt hänen luonansa, olisi hän siten istunut toisen ja kolmannenkin päivän, istunut juomatta sekä syömättä. Ennen oli hän paljoa parempi.
— Milloin ennen?
— Kun äitini ei vielä ollut kuollut.
— Siis sinä kannoit hänelle ruokaa ja juomaa, Nelly?
— Niin, toin minäkin.
— Mistä sinä sait, Bubnovaltako?
— Ei, minä en milloinkaan ottanut Bubnovalta mitään, sanoi hän päättävästi ja äänensä hieman värähteli.
— Mistäpäs sinä sait, eihän sinulla ollut mitään?
Nelly vaikeni ja katseli kauheasti; sitten loi hän minuun hyvin pitkän katseen.
— Minä pyysin kadulla almua… Kun sain viisi kopekkaa, ostin hänelle leipää ja nuuskaa…
— Ja hän salli sen! Nelly, Nelly!
— Alussa minä kävin hänelle mitään virkkamatta. Mutta kun hän sai sen tietää, alkoi hän sitten itse minua ajaa almua pyytämään. Minä seison sillalla ja pyydän ohikulkijoilta, mutta hän kävelee sillan läheisyydessä, odottaa; ja kun hän näki, että minulle annettiin, niin heti hyökkäsi hän ottamaan minulta rahan, ikäänkuin minä olisin tahtonut salata häneltä, enkä hänelle korjaisi.
Tätä sanoessaan hymyili hän katkerasti.
— Näin kävi kaikki, kunnes äitini kuoli, jatkoi hän. — Sitten tuli hän kaikkinensa aivan kuin höperöksi.
— Hän siis kovin rakasti äitiäsi? Miksikä he eivät asuneet yhdessä?
— Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha, eikä antanut anteeksi, niinkuin eilinenkin paha ukko, lausui Nelly hiljaa, melkein kuiskaamalla ja vaaleten yhä enemmän ja enemmän.
Minä tunsin värähdyksen ruumiissani. — Kokonaisen romaanin juoni samassa välähti sieluni silmien eteen. Tuo köyhä vaimo, tehden kuolemata ruumisarkkujen valmistajan huoneessa kellarikerroksessa, hänen orpo tyttönsä, joka silloin tällöin käy katsomassa vaaria, joka on kironnut hänen äitinsä; järkensä menettänyt vanhus, kuolevana ravintolassa heti koiransa kuoltua…!
— Asorkahan oli ennen ollut äidin koira, sanoi äkkiä Nelly, hymyillen jonkin muistelman johdosta. — Vaari ennen rakasti kovin äitiäni, ja kun äitini läksi pois vaarin luota jäi Asorka vaarin luoksi. Senpä vuoksi vaari rakastikin Asorkaa… Äidilleni ei hän antanut anteeksi, mutta kun koira kuoli, kuoli vaari itsekin, lisäsi Nelly ankarana, ja hymy katosi hänen kasvoiltansa.
— Nelly, mikä oli vaarisi ennen ollut? kysäsin hetkisen odotettuani.
— Hän oli ennen rikas… Minä en tiedä, mikä hän oli, lausui Nelly. — Hänellä oli jonkinlainen tehdas… Niin puhui minulle äitini. Hän alussa ajatteli, että minä olen vielä pieni, eikä kaikkea minulle puhunut. Aina silloin vain suutelee minua ja sanoo: kaikki tulet tietämään, kun tulee aika, saat tietää kaikki, tyttö raukkani, onneton tyttöni! Yhä minua raukaksi ja onnettomaksi nimitti. Ja toisinaan yöllä, luullen, että minä nukun (minäpä tahallani en nukkunut, olin vain nukkuvinani), hän vain itkee tähteni, suutelee minua ja sanoo: tyttö raukkani, onneton lapseni!
— Mihin tautiin äitisi kuoli?
— Keuhkotautiin; nyt on siitä jo kuusi viikkoa.
— Muistatko sinä sitä, kun vaarisi oli rikas?
— Enhän minä silloin ollut syntynytkään. Äitini oli jo ennen minun syntymistäni lähtenyt vaarin luota.
— Kenenkä kanssa hän läksi?
— En tiedä, vastasi Nelly hiljaa ja ikäänkuin miettien. — Hän matkusti ulkomaille, ja siellä minä synnyinkin.
— Ulkomaillako? Missä?
— Sveitsissä. Minä olen ollut kaikkialla, olin Italiassa, Pariisissa.
Minä kummastelin sitä.
— Ja sinä sen muistat, Nelly?
— Useita seikkoja muistan.
— Kuinkas sinä osaat venättä niin hyvin, Nelly?
— Vielä ulkomailla ollessamme opetti äitini minulle venättä. Hän oli venäläinen, sillä hänen äitinsä oli venäläinen, mutta vaari oli englantilainen, mutta hänkin jo aivan kuin venäläinen. Ja sitten kun minä ja äitini, puolitoista vuotta sitten, tulimme tänne, opin minä venäjänkielen täydellisesti. Äiti oli jo silloin kipeä. Sitten me tulimme yhä köyhemmiksi. Äiti aina vaan itki. Alussa hän kauan aikaa etsi täällä Pietarissa vaaria ja yhä vain puhui, että hän on tehnyt vaarille pahasti; aina vain itki… Hyvin katkerasti aina itki! Mutta kun hän sai tietää, että vaari on köyhä, alkoi hän vielä enemmän itkeä. Äiti kirjoitti hänelle usein kirjeitä, mutta vaari ei vastannut koskaan.
— Miksi äitisi tuli tänne? Ainoastaanko vain isänsä luo?
— En tiedä, Mutta sielläpä oli meidän hyvä elää! ja Nellyn silmät oikein loistivat. — Äiti eli yksinään minun kanssani. Hänellä oli eräs ystävä, hyvä, kuten tekin… Hän tunsi äitini jo täällä. Mutta hän kuoli siellä ja äitini palasi tänne…
— Hänen muassaanko äitisi lähtikin vaarisi luota?
— Ei. Äiti läksi vaarin luota toisen kanssa, mutta tuo hylkäsikin hänet…
— Kenenkä kanssa, Nelly!
Nelly katsahti minuun eikä vastannut mitään. Hän nähtävästi tiesi, kenenkä kanssa hänen äitinsä läksi ja myöskin kuka luultavasti oli hänen isänsä. Nellyn oli vaikeata minullekaan mainita hänen nimeänsä.
En tahtonut vaivata häntä kysymyksilläni. Luonteensa oli kummallinen, hermostunut ja tulinen, vaikka hän koettikin tulisuuttaan hillitä, miellyttävä, mutta ylpeä ja umpimielinen. Ja vaikka hän rakastikin minua koko sydämmellään, rakasti puhtaimmalla rakkaudella ja melkein yhtä paljon kuin äitiänsä, jonka muiston hän oli sydämmensä sisinpään kätkenyt, oli hän kuitenkin koko tuttavuutemme ajalla harvoin minulle avomielinen, hyvin harvoin suostui minulle kertomaan entisyydestään, vaan päinvastoin oli juro ja salamyhkäinen. Mutta nyt hän kertoi minulle kaikki kärsimänsä tuskat, itki ja tuskalla muisteli piinallista entisyyttänsä, enkä minä voi koskaan unohtaa tuota kauheata kertomusta. Tahdon tuonnempana kertoa hänen historiansa…
Se historia oli kauhea; se oli historia hyljätystä naisesta, jonka onni oli mennyttä; naisesta, joka oli sairas, kiusattu ja kaikkien hylkäämä; naisesta, jonka oli hyljännyt sekin ainoa olento, johon hän vielä saattoi luottaa — oma isänsä, jota vastaan hän jolloinkin oli rikkonut ja joka sitten ylivoimaisten kärsimyksien ja solvauksien vuoksi oli menettänyt ymmärryksensä. Se on naisen historia, naisen, joka saatettiin epätoivon partaalle; joka tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä pienenä lapsena, käyskenteli Pietarin kylmillä, likaisilla kaduilla ja anoi almua; naisen, joka sitten kuukausmääriä kellarikerroksessa taistelee kuoleman kanssa ja jolle isänsä kieltäytyy anteeksi antamasta hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja kun isä viimeisellä hetkellä katuu ankaruuttansa ja kiiruhtaa tyttärensä luo hänelle anteeksi antaakseen, löytääkin, ei enää häntä, jota on maailmassa yli kaiken rakastanut, vaan hänen kylmän, elottoman ruumiinsa. Se on kummallinen kertomus niistä salaperäisistä, jopa vaikeasti ymmärrettävistä suhteista, jotka vallitsevat järkensä valon kadottaneen vaarin ja hänen tyttärentyttärensä välillä, lapsen, joka jo ymmärsi hänet, joka, niin lapsi kuin olikin, ymmärsi paljon semmoista, jota usea huoletonta ja yltäkylläistä elämää viettävä ei vuosimäärissä kehity käsittämään. Se on synkkä historia, yksi niistä monista synkistä ja tuskia tuottavista historioista, jommoisia niin usein ja niin huomaamatta, melkeinpä salaperäisesti, eletään synkän taivaan alla Pietarissa, tämän suurkaupungin hämäräperäisissä, tuntemattomissa luolissa, järjettömän elämän riehunnan, tylsän egoismin yhteentörmäävien pyyteitten, julman tapain turmeluksen ja salaisten rikosten seassa, keskellä kaiken tämän elämän mielettömyyttä ja helvetillistä riehuntaa.
Tuon historian tahdon vasta tuonnempana kertoa.