III.
Tuvassaan, tulehman valossa, istui eräänä myöhempänä iltana, suuren pöydän vierellä, hurskas, i'äkäs kirkkoherra Hattulanius, lukien ja tutkistellen erästä lukua kreikkalaisessa Uudessa Testamentissään. Hänen valkoisten hiusten varjostamalla otsallaan asui raskaita huolia, niin näytti, ja ainoastaan pyhän sanan jumalallinen voima, joka piti hänen ajatuksiaan työssä, voi antaa ja säilyttää rauhaa ja lohdutusta hänen sydämessään. Hänen asuntonsa oli yhtä köyhä ja yksinkertainen, kun pukunsakin, ja useat tyhjät hyllyt takan puolisella seinällä osoittivat että hänen, vaimon tarkalla talouden hoidolla säästyneet, varansa olivat kuluneet hätäytyneiden pitäjäläisten auttamiseen tänä kovana aikana. Vanhus nojasi päätänsä kättä vasten ja kuunteli nurkissa vinkuvaa tuulta, kun yht'äkkiä muutamia kovia paukauksia kuului ovella. Samalla kun elähtynyt pappi nousi vieraalle ovea avaamaan, hyökkäsi kamarista hänen vaimonsa ja pidätti häntä hätäisellä innolla.
"Jumalan tähden, Antti kulta, älä avaa!" huusi hän. "Voivat olla kulkureita tahi Kasakoita taikka Venäläisiä tahi muuten varkaita ja rosvoja!"
"Mitä ajattelet, Saara!" vastasi vanhus. "Olkoonpa ketä tahansa, niin aukaisen Jumalan nimessä! Jos on joku, joka tarvitsee suojaa pahassa ilmassa, niin pitäköön hyvänään mitä voimme tarjota. Jos ovat vihollisia, niin jätämme itsemme Herran haltuun; — jos emme hyvällä aukaisisi, se vaan ärsyttäisi heitä yhä enemmin."
"Aukaise!" ärjyi kauhistuttava ääni ulkopuolella: "aukaise, muuten on tämä tuhannen hökkeli ilmi tulessa kaikissa nurkissaan, ennenkun ennätätte akkunareijästä köntiä ulos." Eukko puristi aina hätäisemmin miehensä käsivartta. Mutta tämä käski hänen mennä kamariin, ja kun eukko oli tehnyt käskyn mukaan, aukaisi hän oven.
Takan punoittava valo kohtasi useampia ratsumies-hahmuja, jotka eriskummaisena vilinänä liikkuivat ulkopuolella. Tukeva mies lammasnahka-turkissa ja ketunnahkaisessa lakissa, ankaroilla aseilla varustettu, hyppäsi hevosen selästä ja astui matalasta tuvan ovesta sisään, toisella kädellä tarttuen pappia kaulustaan ja toisella välkyttäen lyhyttä miekkaansa. Silmänsä lentelivät, tarkastellen, ympäri huonetta, ja hän kysyi sitten papin nimeä, perhettä ja likiseutua.
Kun vanhus vapisevalla äänellä oli vastannut kysymyksiin, mies taas meni ulos.
Matala-äänistä, vieraskielistä puhetta kesti nyt moniaita minuuttia, vapisevan ukkorukan siitä vähintäkään ymmärtämättä.
Sitte astui moniaita ratsumiehiä alas ratsailta. Eräs heistä, joka näytti olevan etevin, nostettiin toisten avulla satulasta ja vietiin tupaan.
Tämä oli komeasti puettu uljas mies, näöltään noin neljänkymmenen vuotias. Hohtavat aseensa osoittivat sotilas-säätyä ja hänen mustain silmäinsä raukea katsanto sekä seuralaisten huolellinen vaarinottavaisuus, että hän oli haavoitettu.
Vietäessään huolestuneen papin ohitse hän loi häneen kiivaan ja tuiman silmäyksen, sanaakaan virkkamatta. Hattulanius kiirehti vetämään suurta, koristettua nojatuoliaan, ainoata kallisarvoista huonekaluaan, paitsi pienessä kamarissa olevaa uudinsänkyä, takan eteen, ja haavoitettu istui siihen. Leveähartioinen mies, joka näytti olevan haavoitetun herran uskollinen palvelija, kuiskaisi herralleen muutamia sanoja; tämä näytti vähän miettivän ja antoi sitte vieraalla kielellä muutamia käskyjä, joiden johdosta kaikki hänen seuralaisensa, paitsi palvelijaa, poistuivat huoneesta.
Oudot matkalaiset menivät pirttiin, missä papin palkkaväki asui. Hevoiset pantiin talliin ja suojuksiin ja kaikellaisia kaluja kannettiin tupaan, puhuttelematta huoneen isäntää ainoallakaan ystävällisellä sanalla. Sillä aikaa kävi papin vaimokin esiin, ja nähtyään haavoitetun upseerin, hän unhotti kaikki muut asiat, pitääkseen harrasta ja toimeliasta huolta vieraan mukavuudesta. Tämä loi häneen ääneti silmänsä, mutta käänsi ne kohta taas valkean puoleen, johon ajatuksissaan katsoa tuijotti.
Saatuaan tärkeimmät asiat toimitetuiksi, palvelija tuli katsastamaan herransa haavan siteitä. Hän riisui häneltä takin ja liivin, ja nyt näkyi, että vasempi olka oli siteissä. Siteitä korjattaissa kuului äkkiarvaamatta kanteleen hiljainen helinä sisemmästä kamarista, mutta se vaikeni, vanhan papin-vaimon sinne sisälle riennettyä.
Sävelet olivat kumminkin tarkkauttaneet vieraan huomiota. Viitaten käski hän papin lähemmä astumaan, ja uteli nyt häneltä, tosin vähän muukalaisella murteella, mutta hyvällä ruotsin kielellä, mikä huone se oli, johon hänen vaimonsa oli mennyt.
Pappi sanoi sen olevan hänen naistensa kamari, mutta varsin ahdas. Kuitenkin sanoi hän mielellään antavansa sen vieraalle, jos tämä katsoi sen isoa tupaa paremmaksi.
Outo sotilas ei vastannut, eikä tohtinut pappikaan pitkittää puhetta, vaikka hänen kyllä teki mieli.
Hetkisen aikaa itsekseen mietittyään hän siis lähti ulos koettamaan, eikö hän muun väen joukossa, jonka hän tuota pikaa oli saanut vieraikseen, voisi siivo-tavoin saada tietää, ketä olivat. Hän astui pirttiin, tupaan, joka oli puoleksi ulko-, puoleksi asuinhuone, varustettu avaralla tuli-sijalla keskellä lattiaa, mataloilla seinillä, joissa oli ikkuna-rei'ät akkunain asemesta, ja korkealla katolla, johon, tulisijasta nousevan savun sekaan, kaikehisia kaluja, yksin vaatteitakin, oli ripustettu. Siellä oli nyt, papin molempain renkien suureksi kauhuksi, tusina sotamiehiä ottanut koko sivupuolen pirttiä haltuunsa. Lattialle olivat he rivittäneet satulakannettavansa pään-alaisiksi ja niiden päälle sekä vuoteeksi levittäneet lampaannahkoja, jotka olivat papin pirtissä kuivamassa. Näillä lepäili nyt, ihan kun tiheä jono uhkaavia kanuunoita laivan partaalla, noiden hurjain soturien, loikova, mutta yhtähyvin järjestetty rivi.
Muudan heistä, eräs punapartainen Saksalainen, ei kumminkaan maannut heidän joukossaan, vaan kuhnosteli sinne tänne tuvassa, innokkaasti hankkien atriaa, johon kuului lammas, otettu papin omasta lammasnavetosta.
Hattulanius ei tohtinut virkkaa mitään tätä hänen vierasvaraisuutensa omavaltaista käyttämistä vastaan, vaan kääntyi aivan tyynellä mielin muukalaisen keittäjän puoleen, toivottaen hänelle ja hänen tovereilleen makuisaa atriaa.
Saksalainen nyökäytti päätään, sanaakaan virkkamatta.
Nyt kutsui pappi esiin molemmat renkinsä, jotka kokonansa hämmästyneinä olivat siirtyneet tuvan loukkoon, mistä katselivat noita rohkeita vieraita. Toinen heistä pantiin noutamaan isoa pyttyä olutta, jota vastoin toista käskettiin jättämättä vieraita yksinään. Pappi toivoi, näetsen, todistajan läsnä-olon estävän heitä olemasta mielivaltaisemmat, kun välttämättömästi tarvittiin. Sitten puhutteli vanhus taas Saksalaista ja kysyi mistä vieraansa tulivat.
"Novgorodista", oli vastaus.
"Missä oli heidän johtajansa saanut haavansa?"
"Novgorodin luona."
"Mihin aikoi hän matkustaa?"
"Novgorodiin."
Pappi ei paljon viisastunut viekkaasti tirkistelevän ratsumiehen lyhyvistä vastauksista. Vielä loi hän tarkastelevan silmäyksen rivissä lepääväin ratsumiesten päälle, ja vähän mietittyään huomasi hän heidän kaikkein olevan muukalaisia, luultavasti värvätyitä Saksalaisia Jaakko De la Gardien armeijasta, joka tätä nykyä kävi sotaa Venäjällä. Pappi poistui nyt taas, sittenkun hän suomeksi oli käskenyt renkiä tarkasti pitämään silmällä vierasten liikkeitä. Kun vanhus taas tuli omaan tupaansa, oli palvelija onnellisesti korjannut herransa haavan ja papin vaimo ruvennut atriaa hankkimaan, mikä oli tehtävä yhtä haavaa keittiönä ja salina olevassa isossa tuvassa.
Soturi, joka ei kaihtinut huoneellisia huolia, luultavasti sen tähden, että sodassa oli niihin tottunut, suvaitsi mielellään kaikkityyni saapuvillaan toimittaa, ilman että mietintönsä siitä häiriytyivät. Toisinaan näytti hän tuskittelevan haavansa tähden ja liikahteli tuontuostakin äkkipikaisesti; mutta muuten istui hän hiljaisena paikallaan, leikitellen silkkitupsuin kanssa, jotka rippuivat hänen miekkansa kallisarvoisessa kahvassa, minkä palvelija oli asettanut hänen vierelleen.
Pappi istui penkille vähän ulommaksi, tarkemmin häntä katsellakseen, jota vastoin palvelija meni ulos, vieläkin toimittamaan herransa asioita.
Vieraan otsa oli sievästi muodostettu, hänen sysimustissa, kiharaisissa hiuksissaan näkyi joku harmaakin karva. Tuikat silmänsä olivat yhtä mustat. Sievä suunsa, jonka päällitse kaksi suurta, mutta huolellisesti kammattua, viikseä levisi, näytti tottuneen ainoastaan komantamaan. Koko vartensa ilmaisi ankaruutta ja sotaista kurjuutta. Papin sydämelle ei juuri tuntunut hyvältä ajatellessaan, että hän rauhallisessa asunnossaan suojeli mokomia vieraita. Hänen hyväntahtoinen ja toimekas vaimonsakin aina huolestui huolestumistaan, jota enemmin hän tarkasteli oudon soturin kolkkoa hahmua. Ja näin vallitsi vanhusten ennen levollisissa ja rauhallisissa sydämissä pelko ja levottomuus.
Yleisen hiljaisuuden tuvassa vallitessa, ovi avattiin naisväen kamarissa, joksi vanhus oli sitä sanonut, ja nuori, murhepukuinen, erinomaisen ihana, neiti astui sieltä ulos.
Eukko riensi kohta pelvoissaan ja hämmästyksissään häntä vastaan ja kuiskaisi hänelle jotakin korvaan.
Sivu mennessään tervehti tyttö kaikella kunnioituksella outoa soturia ja leijahti, eukkoa käsivarresta kiinni pitäen, suuremmasta ovesta ulos. Jotakin niin erinomaista ja lumoavaista oli tämän taivaallisen olennon odottamattomassa ilmauksessa, että soturi liikkumattomana ja hämmästyneellä ihastuksella kauan katsoa tuijotti hänen jälkeensä, ennenkun käänsi kysyvän silmäyksensä vanhan papin puoleen. Tämä oli isällisen hyvyyden hymyllä seurannut armaan olennon ulosmenoa, niin ettei huomannutkaan vieraan silmäyksiä.
Soturi oli kumminkin ääneti, vaikka levoton uteliaisuus kuvastui hänen kasvoihinsa.