XII.
Raskaana lepäsi pimeä talviyö Suomenlahden ja Itämeren aalloilla, kun Ruotsin laivasto, kolmetoista linjalaivaa, yksitoista rekattia ja muutamia pienempiä haaksia, ohjasi kulkuansa Itämereen päin. Laivasto kulki niin pitkällä etelässä kuin suinkin uskalsi, sillä sen piti menemän niin läheltä Dagerort'in ohitse kuin mahdollista. Ensin etsittiin valotornia turhaan ja jo annettiin merkki, että kaikki laivat kääntyisivät enemmän etelään päin, kun yht'äkkiä tuo punertava valo liekähti ja osoitti, että jo oli menty lähemmälle kuin oli uskallettavaa. Pian annettiin merkki ohjata enemmän pohjoiseen päin, ettei törmättäisi Hiidenmaan niemiin ja luotoihin.
Mutta Ulla Fersen, joka, äärimmäisenä laivaston eteläisellä siivellä, kulki hyvänmoisen matkan laivaston edellä, oli jo mennyt liian likelle, kun leimuava tuli sille yht'äkkiä näytti vaaran. Mutta sen pelkäämätön päällikkö huomasi heti asemansa ja ryhtyi tarpeenmukaisiin toimiin.
"Me olemme kulku-väylässä, joka menee ihan Dagerort'in ohitse," sanoi hän. "Kun meillä on valotorni oppaanamme, me kyllä löydämme oikean tolan. Mutta laivaston on pysyminen enemmän pohjoisessa, ett'ei joutuisi karille. Nostakaat varoitusmerkki ja niinpian kuin siihen on vastattu, ottakaat alas kaikki lyhdyt. Meitä ei pidä huomattaman maalta."
Kaikella tarkkuudella ja huolella, jota taitavat merimiehet voivat hyväksensä käyttää, ohjattiin nyt Ulla Fersen sitä suuntaa, jota sen piti seurata karien ja luotojen lomitse. Vaikka yö oli pimeä ja myrsky pauhasi raskaasti pyörivillä, jäisillä aalloilla, keijui keveä rekatti kiitävän pilven tapaisena tyrskyvää kuohua pitkin.
Dagerort'in luona teki rekatti käännöksen itään päin, niin että se joutui niemekkeen taakse tuulen suojaan, ja heitti sitten purjeensa takaperin. Vene laskettiin vesille ja rohkea päällikkö, muutamien merisoturien seuraamana ja ravakkaiden merimiesten soutamana, kiiti rantaan. Hän huomasi että välisalin akkunoista loisti valkea ja päätti siitä, että paroonin perhe oli Marienhag'ista tullut vanhasta rakennuksesta nauttimaan raivoavan myrskyn juhlallista näytelmää.
Äänettä saapui vene rantaan. Hiljaa astelivat rohkeat seikkailijat rannalle, jossa hetkittäin heikko tähtivalo, joka pilkistihe vähän välistä hajonneiden pilvien lomista, ennemmin antoi aavistuksen vastassa olevista esineistä, kuin valaisi niitä. Muutama himmeä säde valotornin akkunoista oli paras ohje.
Äkkiä tapasivat sotamiehet vaunut valjastettuine hevoisineen. Silmänräpäyksessä oli hämmästynyt ajaja temmattu istuimeltansa alas, hevoisia pidettäissä suitsista kiinni.
"Hiljaa!" käski Sjöstjerna, kiiruhtaessaan vaunuille. "Onko ketään vaunuissa?"
"Jumalani! Ruotsin kieltä," huudahti paroonitar. "Kuka kysyy?"
"Se on Sjöstjerna! Minä tunnen hänen puheensa!" keskeytti Natalia.
"Kuinka te tänne tulette, kapteeni?"
"Vaiti, vaiti!" sanoi hän. "Minä tulen jäähyväisille. Vielä kerran tahdoin eläissäni laskea jalkani Dagerort'in maalle: sentähden olen tuokioksi tullut tänne."
"Ah! te tulette meitä auttamaan ja pelastamaan!" huudahti paroonitar.
Hän kertoi hänelle äkkiä mitä oli tapahtunut.
Sjöstjerna mietti hetkisen. Sitten sanoi hän päättävästi: "Matka Ruotsiin on kuitenkin lyhyempi kuin matka Siperiaan, Ulla Fersen on täällä ja ottaa taasen ilolla vieraansa vastaan!"
"Jalo pelastajamme!" rukoili paroonitar, "mutta ennen kaikkia; pelastakaa puolisoni! Pelastakaa hän! Me seuraamme häntä minne ikänäkin häntä vietänee."
"Oletteko tekin päättänyt seurata isäänne, neiti Natalia?" kysyi hän.
"Olen!" vastasi hän ilon tunteella, joka läpäisi koko Sjöstjernan sydämmen ja herätti sen sisimmissä sopissa erinomaisen ihanan vastasoinnun. Semmoinen myöntymys, sen tunsi hän, olisi jonakin pyhänä hetkenä elämänsä suloisin autuus.
Mutta hetken vaara herätti hänen taasen sotaiseen toimeensa. Varovasti hän otti tiedon venäläisten soturien luvusta. Kun hän myös sai tietää, ett'ei muuta sotavoimaa ollut läheisyydessä, teki hän heti suunnitelmansa. Hän käski naisien olemaan rauhallisina, eikä antautua levottomuuteen, jos taistelukin nousisi. Sitten hän kiirehti miehinensä valotornille.
Siellä antoi juuri rautaovi perää venäläisten soturien ponnistuksille. Upseeri, joka seisoi ovella, kuuli askeleita takanansa ja kääntyi sinne päin. Mutta äkkiä hän tunsi itseänsä otetuksi kauluksesta kiinni ja takaperin temmatuksi portaita myöden alas, ennenkuin oli ehtinyt tehdä vähintäkään vastarintaa.
"Vaiti!" ärjäsi ääni hänen korvaansa miekan terän salamoidessa silmäinsä edessä ja väkevien käsien häneltä aseitansa riistäessä. Hän antaui heti vangiksi ruotsalaisille merisotureille.
Kreivi Telepnoff oli huomannut hänen äkkinäisen katoamisensa ja juoksi säikähtyen ylös, kun painetin kärkiä näkyi oven rei'ässä. Mutta samassa töyttäsivät ruotsalaiset sisälle ja karkasivat heti hämmästyneiden venäläisten päälle, jotka muutamassa silmän räpäyksessä oli saatu vangiksi. Voitto oli minuutissa verta vuodattamatta saatu.
Kun Sjöstjerna astui saliin, päästi vartija ilohuudon. "Hän on täällä taas!'" puhkesi hän sanomaan, "Se on hän; se on herrani poika!"
"Kummallista," sanoi Sjöstjerna katsoen ympärillensä. "Toiset täällä näyttävät tuntevan salaisuuksiani enemmän kuin minä itse. Mikä on tarkoituksesi, vanhus? Toisen kerran jo näyt tuntevan minun. Mitä tarkoitat? Missä olet minun ennen nähnyt? ja miksi nimität minua herrasi poi'aksi?"
Vanhus oikaisi, liikutuksesta väristen, kätensä häneen päin. "Minä tunnen jokaisen kasvojenne muodon. Te olette hänen näköisensä. Niin, te olette Adolf Sjöstjernan poika."
"Sinä olet maininnut isäni nimen," sanoi Sjöstjerna ja astui lähemmäksi häntä. "Sano pian, oletko tuntenut hänen? Oletko tuntenut äitini?"
"O, Jumalani!" huudahti vanhus, kyyneleiden kastellessa hänen harmaita silmäripsiänsä. "Niin, te olette herrani poika. Ja hänen rouvaansa, enkö olisi nähnyt sitä lempeätä enkeliä, äitiänne, nuori herrani! Niin, nyt loppukoon elämäni. Nyt tahdon kuolla saadakseni ilmaista, mitä minun pitäisi kuolinhetkeeni salata."
Vanha parooni, joka kivettyneen näköisenä oli katsellut tätä kohtausta, nousi nyt ja läheni heitä.
Silloin oikaisi Sjöstjerna vartalonsa ja sanoi suurella äänellä: "Minä huomaan että kohtaloni tänä hetkenä selviää. Tämä on pyhä hetki. Minä tahdon häiritsemättä kuunnella mitä sinulla on sanottavana, vanhus. Sotamiehet, viekäät vangit alas ja vartijoitkaat heitä ulkopuolella."
"Ovatko nämät herrat myös vankiamme?" kysäsi korpraali osoittaen
Telepnoff'ia ja vanhaa paroonia.
"He minä vartijoitsen itse," vastasi Sjöstjerna ja sotamiehet lähtivät alas.
"No, mitä sinulla on sanomista?" sanoi Sjöstjerna kääntyen tornin vartijaan päin.
Vanhus oli ennättänyt rauhoittua ensimmäisestä innostansa. Myrskyiset tunteet, jotka äsken panivat hänen muuten vakavia kasvojansa liikkeesen, oli hän taasen sulkenut rintaansa. Silmässänsä vain sähkyi tuli, jota hän ei voinut hillitä. Suuren päätöksen teko osoittihe ukon jokaisessa katseessa ja liikkeessä. "Herra," sanoi hän Sjöstjernalle, "te tiedätte siis olevanne Adolf Sjöstjernan poika? Mikä teidän ristimänimenne on?"
"Otto," vastasi hän.
"Niin oikein," sanoi vanhus. "Se on nimenne — Tiedättekö kuinka isänne kuoli?"
"En," vastasi Otto utelevin silmäyksin.
"Niin kuulkaa siis," alkoi vanhus. "Me jouduimme haaksirikkoon muutamalla karilla Worms'in ja Hiidenmaan välillä."
"Haa!" huudahti Sjöstjerna, "sama kari puuttuikin kartasta."
"Niin," sanoi vanhus, "kaksi vuorokautta ajeli tuuli meitä sinne tänne muutamalla laivan palasella. Herrani vuoti verta. Hän ei puhunut selvään, mutta minä tiedän että hän ajatteli oikein. Hän vaati minulta valan ja minä annoin sen, ja olen pitänyt sen. Minä vannoin ett'en ennen kuolinhetkeäni ilmoittaisi mitä tiesin. Mutta nyt, herra, nyt tahdon puhua, sillä nyt se on välttämätöntä. Minä olen tänään kuullut sanan, joka pakoittaa minun puhumaan, vaikka tiedän, että minun pitää kuoleman jos puhun; sitä vaatii valani. Minä olen kuullut sanan; se oli: häpeä —"
"Häpeä," toisti vanhus vitkaan, tuimasti katsoessaan parooniin. I'ästynyt parooni Akatius tunsi punastuvansa ja Sjöstjernan kasvot säihkyivät tulesta.
"Häpeä," virkkoi Stolpe vielä kerran. "Häpeä ei ole milloinkaan saastuttanut Adolf Sjöstjernan nimeä, sillä häpeää ei takertunut hänen tekoihinsakaan. Häpeä ei sokaise hänen vaimoansa eikä lastansakaan. Te sanoitte tänään sanan, herra parooni, hänen häpeästänsä ja rikoksestansa. Teitä on petetty. Jos joku on teille semmoisia luuletellut, niin —."
"Jumala sen tietää," huudahti parooni ukkoa keskeyttäen, "ett'ei kukaan niin paljon kuin minä, surrut sisareni häpeätä. Mutta jos hän on tämän nuoren herran äiti, niin näytä hänen avioisuutensa toteen! Hän oli ruhtinas Palitkin'in morsian."
"Min'en tunne ketään ruhtinasta," vastasi Stolpe pikaistuneena. "Jos hän oli luvattu toiselle, oli se tapahtunut hänen tietämättänsä tahi ainakin hänen suostumattansa; sillä minä olin itse mukana pienessä kappelissa Kasan'in kirkon vieressä, kun herrani, evesti Sjöstjerna ja kaunis neiti Ulrika Fersen vihittiin. Kaksi upseeria ja kaksi korkeasukuista naista oli myös läsnä. Heidän nimensä ovat kirjoitetut herrani jälkeensä jättämiin paperiin."
"Sinä et voi valehdella, Stolpe'" sanoi parooni, "sinä et tahdokaan valehdella hyväntekijällesi!"
"Niin, parooni," jatkoi vanha tornin vartija, "minä olen teitä vihannut, mutta minä olen teitä rakastanutkin. Nyt se tietäkää. Kun yht'äkkiä veitte pois herrani rouvan, aavistamattansa tavatessanne hänet hovissa, ja sallimatta hänen edes ottaa jäähyväisiä puolisoltansa ja lapseltansa, syttyi minussa viha teihin. Mutta kun pelastitte minun tuulen ajamalta haaksirikolta veneesenne ja sallitte minun ottaa mukaani herrani ruumiin, jonka te hautasitte, minun ollessani sairaana ja tainnotonna; kun te parannuttuani uskoitte minulle vartijan toimen tässä tornissa: silloin opin minä teitä kunnioittamaan, rakastamaan. Tosin olen kuullut, että herrani onneton puoliso on asunut tässä tornissa ja että hän on heittäynyt jostakin akkunasta mereen ja hukkunut; mutta minä en ole sitä nähnyt. Se oli siis tapahtunut sairauteni ja tainnottomuuteni aikana. Mutta sen tiedän, että hänen ja herrani hauta minulle näytettiin; ja ett'ei hyödyttänyt, eikä ollut velvollisuuteni mukaistakaan rikkoa tainnottomalle herralleni antamaa valaani, sen tunsin."
"Niin," lausui parooni, "tainnoton hän varmaankin oli, kun vaati sinulta semmoisen valan. Ilman sitä valaa olisi todellakin moni synkkä ja surullinen hetki elämässäni ollut melkoista loitommalla."
"Jos niin on, parooni, että teillä on ollut surua, on se ollut liiankin helppo rangaistus kovuudestanne sisartanne kohtaan."
Sjöstjerna, vaikka mahtavat tunteet aaltoilivat hänen sydämmessänsä, kuunteli äänetönnä vanhuksen puhetta. Vihdoin hän ojensi ukolle kätensä. "Mutta kuka olet sinä, vanhus," sanoi hän, "joka annoit minulle sen valon, jota etsin. Sinä olet minun pelastanut elämäni raskaimmasta murheesta."
Ukon silmät säihkyivät. "Olenko todella, nuori herrani?" huudahti hän. "Olenko herrani pojalle saanut iloa aikaan? Sitten en ole turhaan elänyt näitä kahtakymmentä vuotta tällä autiolla niemellä ja nyt kuolen ilolla. Tässä, herraseni," sanoi hän, "tässä ovat isänne paperit." Hän otti taskustansa nahkaisen lompakon ja antoi sen Sjöstjernalle.
Vapisevin käsin otti hän lahjan ja avasi sen. Sen sisässä oli pienempi lompakko, johon oli kirjaelemalla ommeltu nimi ja vaakuna. Herrat tunsivat ne kummankin perheen omiksi. Vil'aistuansa papereihin huomasivat he niissä olevan tarpeeksi laillisia todistuksia, että neiti Ulrika Fersen oli vuoden ollut evesti Adolf Sjöstjernan puolisona, kun heidän poikansa Otto syntyi Pietarissa ja kastettiin kaupungin ruotsalaisessa seurakunnassa.
Vanha parooni avasi äkkiä helmansa; virtana vuotivat hänen kyyneleensä, kun hän Ottoa syleillen, lausui: "Oi, onnettoman, rakkaan sisareni poika. Tule syliini, anna minun likistää sinua sydäntäni vastaan; isän sydämmelle, joka nyt saa rakastaa sinua niin, kuin se ennen on toivonut!"
Syvästi liikutettuna vastasi nuorukainen hänen syleilyänsä, ja kääntyi sitten Stolpen puoleen: "Mutta kuka olet sinä, isäni vanha ystävä ja palvelija'?"
"Minä olen ruotsalainen," vastasi vanhus. "Minä seurasin useat vuodet evesti Sjöstjernaa hänen matkoillansa enkä hänen kuoltuansa voinut muuttaa pois hänen hautansa läheisyydestä. — Mutta jääkää hyvästi, nuori herra! Vanha sydämmeni tykkyi ilosta, kummallakin kerralla nähdessäni teidän kauniin rekattinne. Eihän se nytkään ole kaukana, koska te olette täällä. Jos tuli on tornistamme valaissut teitä tänä myrskyisenä yönä, niin kuolen nyt toista vertaa mieluummin."
"On todellakin, valo täältä on ohjannut minua ja koko ruotsalaista laivastoa," virkkoi Sjöstjerna. "Jos se ei olisi valaissut meitä, niin luultavastikin olisimme joutuneet karille, sillä me olisimme sitä etsineet etelämmästä."
Silloin oikaisi vanhus vartalonsa ja kummallinen hymy levisi hänen kivikoville kasvoillensa. Hän löi nuorta meriupseeria voimakkaasti olalle ja sanoi: "Herra, nythän olen kuitenkin vanhoilla päivilläni tehnyt isänmaalleni hyvän työn, ja olkoon se elämäni viimeinen."
"No niin," sanoi Sjöstjerna, "seuraa nyt minua rekatilleni! Minä olen kuullut koko jutun kreivin vilpillisistä hankkeista." — Terävä ja halveksiva katse lensi ällistyneen ja äänettömän läsnäolijan, kreivi Telepnoff'in puoleen, joka seisoi erikseen muutaman akkunan vieressä — "ja samaten kuin vangitsin sotamiehet, samaten vangitsen parooninkin ja kenen tahdon hänen väestänsä. Sinunkin, Stolpe-ukko."
"Ei, herra," sanoi vartija, "minä olen sanonut teille, että Stolpe ukko on elänyt kylliksi. Nyt on vala rikottu, siksi täytyy hänen kuoleman, sillä muistakaa, herra, se piti rikottaman vasta hänen kuolinhetkenänsä! Sitä paitsi minun pitää jäämän tänne vielä tänä yönä hoitamaan tulta."
Sjöstjernaa huoletti. "Siinä olet oikeassa, vanhus," sanoi hän; "tornisi valo on tänä yönä laivastollemme välttämätön."
"Niin, senpä tähden jäänkin," sanoi Stolpe. "Mutta minä tarvitsen auttajankin," jatkoi hän. "Siksi pyydän saada tämän venäläisen herran." — Hän osoitti kreiviin. — "Käsitänpä hyvin kyllä, ett'ei semmoista herraa päästetä irki ennen aikaansa asiaa ilmoittamaan ja hätärytyä Hiidenmaalla nostamaan. Mutt'ei teidän tarvitse ottaa häntä mukaanne. Sallikaa Stolpen häntä vartijoita! Voitte olla varma siitä, ett'en häntä päästä."
Sjöstjerna mietti. Kreivi astui esiin, pelon tuskasta vavisten. "Mikä on tarkoituksenne, kapteeni Sjöstjerna?" kysyi hän. "Tahdotteko viedä minun vankina mukananne? Eli panetteko tämän ukon minua täällä vartijoitsemaan? Sallikaa minun mieluummin valita jälkimmäinen. Siinä tapauksessahan pääsen vapaaksi huomenna varhain. Silloin minä sinun kelpo lailla palkitsen, ukkoseni."
Nyt hymyili vanha Stolpe toisen kerran. Mutta tämä hänen hymynsä oli hirmuinen. Siinä kuvastihe semmoinen iva, joka peloitti kreiviä niin että hän rupesi pyytämäänsä katumaan. Mutta Sjöstjerna suostui siihen.
"No niin," sanoi hän, "saakoon vanhus tahtonsa perille. En todellakaan käsitä mitä pahaa hänelle voisi tapahtua. Hänhän vain on totellut herransa käskyjä."
"Mutta minä pyydän sinua, Stolpe." sanoi parooni, "kohtele kreiviä säädyllisesti!"
"Minä tarvitsen hänen apuansa," sanoi Stolpe, "tuomaan muutaman kärryllisen kivihiiliä, sillä minä olen seisonut tässä liian kauvan ja laiminlyönyt tulen hoidon. Mutta en minä kreiviä kauvan vaivaa. Olkaa hyvä, nouskaa portaita myöden ylös tuolle ovelle, jonka sotamiehet äsken mursivat rikki. Jääkää hyvästi jalo hyväntekijäni, herra parooni! Jääkäät Jumalan haltuun! Mutta yhtä pyytää tänä hetkenä isänne uskollinen palvelija: Otto herra, sallikaa syleilläni teitä!"
Sjöstjerna heittäyi vanhan merimiehen syliin, ja molemmat puristivat sitten toisiensa käsiä.
"Kiirehtikää nyt, korkea-arvoinen, hieno herra!" sanoi vartija säihkyvin silmin. "Kiirehtikäämme ylös!"
Kreivi ei uskaltanut tehdä vastarintaa, vaan piti välttämättömänä totella. Hän kernaammin antaui yhdeksi yötä vanhuksen kiusattavaksi ja vartijoittavaksi, kuin tänä myrskyisenä vuoden aikana kulkea vankina meriä pitkin.
Auki murretussa tornin ovessa katsoi kreiviä seuraava vanhus vielä taaksensa, nyökäytti päätänsä Sjöstjernalle ja sanoi: "Tänä yönä tuleni loistaa, olkaa siitä varma, nuori herrani!"
Vai'eten syleilivät parooni ja Otto taasen toisiansa, ennenkuin astuivat portaita myöden alas. Tornin veräjän ulkopuolella seisoivat sotamiehet vankinensa järjestetyissä riveissä ja koko matkue lähti nyt rantaan.
Vanha parooni tapasi ilolla puolisonsa ja tyttärensä vaunuissa istumassa ja auttoi heitä astumaan alas. Muutamilla sanoilla ilmoitti hän heille iloisen sanoman, ette he nyt pelastettaisiin ja että heidän pelastajansa oli sisarensa ja evesti Sjöstjernan oikea ja laillinen poika.
Rannalla auttoi Sjöstjerna itse naisia veneesen, muutaman palvelijan kantaessa niitä tavaroita ja varoja, jotka olivat Siperiaan matkustusta varten laitetut valmiiksi.
Kun Sjöstjerna itse viimeisenä hyppäsi veneesen ja istuikse neiti Natalian ja hänen isänsä välille, tarttui hän toisella kädellänsä peräsimeen, toisen käden salaa puristaessa Natalian kättä. Molemmat ymmärsivät toisensa; sillä äänetön merkki oli kylläksi, sen jälkeen mitä nyt oli tiedoksi tullut.
Niinpian kuin vene oli ehtinyt rekatille, levitettiin taasen sen purjeet ja nyt se poistui Hiidenmaan rannoilta, joita se jo kolmannen kerran oli mennyt niin lähelle.
Kun koko Ruotsin laivasto hajoitetussa järjestyksessänsä teki käännöksen Dagerort'in niemien ohitse, kiiti taasen Ulla Fersen tilallensa, äärimmäiseksi vasemmalla siivellä. Muutamaa luutnanttia pisti päähän, juuri kun rekatti rupesi etäämmälle poistumaan, ohjata tähystin valotorniin päin ja ilmoitti sitten, että juuri tulen loisteessa voitiin eroittaa taistelu. Näkyi kuinka mies syöksi toisen tuleen.
Jos luutnantti, joka tämän näki, olisi voinut yhtä selvään nähdä mitä tapahtui aamulla, auringon noustessa, jo näkymättömiin jääneellä valotornilla, olisi hän nähnyt toisen miehen vapaaehtoisesti syöksyvän tornista aaltoihin, jotka kuohuivat sen juurella.
* * * * *
Parooni Reinhold'in kautta sai keisaritar tiedon Dagerort'in valotornin seikkojen oikeasta laidasta ja antoi vakuuttaa hänen isällensä armonsa, niin että hän hyvässä turvassa voi palata Marienhag'iin. Kaksi ensimmäistä vuotta kotiintulonsa jälkeen tuntui kuitenkin sekä paroonista että paroonittaresta autioilta, kun he vasta rauhan jälkeen saivat ilon kodissansa taasen nähdä tyttärensä ja hänen onnellisen puolisonsa. Hän oli urotöidensä palkinnoksi saanut paremman arvoisen laivan päällikkyyden ja toinen päällikkö siis molempien vuosien merisotina johti Ulla Ferseniä, kun sen uhkea lippu ja keveät purjeet liikkuivat samoilla kulentavesillä.