Isä Brownin viisaus

by G. K. Chesterton

ISÄ BROWN KERTOO SATUJA

Heiligenwaldensteinin sievä kaupunki ja valtio on yksi noita nukkekuningaskuntia, jotka yhä muodostavat osan Saksan valtakuntaa. Se oli joutunut Preussin ylivallan alle jokseenkin myöhään — tuskin viisikymmentä vuotta ennen sitä kaunista kesäpäivää, jolloin Flambeau ja isä Brown tapasivat toisensa istumassa kaupungin puistossa oluen ääressä. Sota ja nyrkkivalta oli riehunut siellä miesmuistoisista ajoista, niinkuin kohta saamme nähdä. Mutta jos sitä tarkemmin katseli, ei voinut päästä tuosta lapsellisesta vaikutuksesta, mikä on Saksan viehättävin puoli, ja johtuu noista nukkemaisista iso-isän valtioista, joissa kuningas näyttää yhtä kodikkaalta kuin kokki. Saksalaiset sotilaat lukemattomien vartiokojujensa ääressä näyttivät omituisilta, saksalaisilta leluilta, ja linnan sileäharjaiset muurit, jotka aurinko kultasi, muistuttivat enimmän piparikakkua. Sillä ilma oli säteilevän kaunis. Taivas oli niin preussinsininen kuin itse Potsdam saattoi vaatia, mutta se muistutti sitä hehkuvaa ja tuhlaavaa värinkäyttöä, mitä lapsi noudattaa tuhriessaan viidenpennin vesiväreillä. Harmaaoksaiset puutkin näyttivät nuorilta, sillä niiden terävät neulat olivat vielä kiiltäviä, ja seisten ryhmässä syvää sineä vasten näyttivät ne lapsen sekasotkuiselta piirustukselta.

Huolimatta jokapäiväisestä ulkonäöstään ja yleensä käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan, ei isä Brownin luonteesta kuitenkaan puuttunut romanttista vivahdusta, vaikka hän pitikin useimmiten ilmalinnansa omana tietonaan. Tällaisen päivän voimakkaiden, kirkkaiden värien keskellä ja tuollaisen linnan sankarimaisen etuvarustuksen luona tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut keijukaismaisemaan. Häntä huvitti lapsellisesti, niinkuin nuorempaa veljeä, tuo kaunis miekkakeppi, jota Flambeau aina heilutteli kävellessään, ja joka nyt seisoi pystyssä hänen hirvittävän baierilaisen oluttuoppinsa vieressä. Nyt, vaipuneena uneliaaseen välinpitämättömyyteensä, huomasi hän tarkastelevansa kuluneen sateenvarjonsa kömpelöä nuppia, muistellen hämärästi hirviön luojaa, josta kerrottiin jossain kirjavassa poikien kirjassa. Mutta hän ei koskaan muodostellut mitään esikuvan mukaan, lukuunottamatta tarinaa, joka nyt seuraa:

»Ihmettelenpä», sanoi hän, »voisiko tuollaisessa palatsissa sattua oikeita seikkailuja, jos niikseen tulee. Se on mainio tausta niille, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että siellä iskettäisiin pahvisapeleilla, eikä oikeilla, hirmuisilla miekoilla.»

»Te erehdytte», sanoi hänen ystävänsä. »Siellä ei ainoastaan tapella miekoilla, vaan tapetaankin ilman miekkoja. Ja siellä on sattunut vielä pahempaakin.»

»Kuinka? Mitä te tarkoitatte?» kysyi isä Brown.

»Niin», vastasi toinen. »Minä aioin sanoa että tuo on ainoa paikka
Euroopassa, missä mies koskaan on ammuttu ilman tuliaseita.»

»Tarkoitatteko jousta tai heittokeihästä?» kysyi Brown jokseenkin ihmeissään.

»Minä tarkoitan kuulaa pään läpi», vastasi Flambeau. »Ettekö tunne tarinaa tämän maan viimeisestä hallitsijasta? Se oli noita suuria poliisisalaisuuksia parikymmentä vuotta sitten. Te muistatte kai, että tämä paikka anastettiin väkisin Bismarckin aikaisimpien vahvistussuunnitelmien mukaisesti — väkisin kyllä, mutta ei helposti. Valtio tai se, mikä oli juuri muodostumassa sellaiseksi, lähetti Grossenmarkin prinssin Oton hallitsemaan sitä keisarin nimessä. Me näimme hänen kuvansa tuolla taulukokoelmassa — miellyttävän näköinen vanha herra, jolleivät hänen kulmansa olisi olleet karvattomat ja jollei hän olisi ollut ryppyinen kuin korppikotka. Mutta oli seikkoja, jotka vaivasivat häntä, ja minä kerron kohta niistä. Hän oli erittäin menestyksellinen ja taitava soturi, mutta hänen tehtävänsä tässä paikassa ei ollut niinkään helppo. Nuo kuuluisat Arnhold veljekset voittivat hänet monessa taistelussa — nuo kolme partionkävijää ja isänmaanystävää, joista Swinburn kirjoitti runon, muistattehan: 'Vuorten sudet, valkoturkit kotkat kruunupäiset kuninkaina, vaikka väistyy joukko tuhatpäinen, kolme kestää uupumatta aina.' Tai jotain siihen suuntaan. Todella ei ole ollenkaan varmaa, että anastus olisi onnistunut, jollei Paul, yksi veljeksistä, olisi raukkamaisesti, mutta päättävästi, luopunut pitemmästä puolustuksesta ja paljastaen kaikki kapinan salaisuudet, varmistanut häviötään ja omaa, lopullista määräystään ruhtinas Oton kamariherraksi. Senjälkeen kaatui ainoa oikea Swinburnen kolmesta sankarista, Ludwig, miekka kädessä kaupungin valtauksessa, ja kolmas Heinrich, vaikka ei ollutkaan petturi, oli kuitenkin kesy ja arka toimeliaihin veljiinsä verrattuna. Hän vetäytyi jonkunlaiseen erakkomajaan, kääntyi kristilliseen rauhanoppiin, joka muistutti kveekarilaisuutta, eikä koskaan enää seurustellut ihmisten kanssa, paitsi antaessaan kaikki mitä hänellä oli köyhille. Minulle on kerrottu, että hänet vielä jonkun aikaa myöhemmin sattumalta nähtiin naapurustossa, valkeassa puvussa, melkein sokeana, hyvin takkuisine valkeine hiuksineen, mutta kasvoilla hämmästyttävä lempeys.

»Minä tiedän», sanoi isä Brown. »Minä näin hänet kerran.»

Hänen ystävänsä katsahti häneen aikalailla hämmästyneenä.

»Minä en tiennyt, että te olette ollut täällä ennenkin», sanoi hän. »Ehkäpä te tiedätte tästä asiasta yhtä paljon kuin minäkin. Niin, sellainen oli tarina Arnholdeista, ja hän on viimeinen eloon jäänyt heistä. Niin, ja kaikista niistäkin, joilla oli osansa murhenäytelmässä.»

»Tarkoitatteko, että ruhtinaskin kuoli aikaisemmin?»

»Niin», toisti Flambeau, »ja siinä onkin kaikki, mitä me tiedämme. Tiedättekö, että kun hänen loppunsa alkoi lähestyä, oli hänellä tuollaisia hermokohtauksia, joita tyranneilla useinkin on. Hän teki vartion päivällä ja yöllä linnansa ympärillä monikertaiseksi, niin että kaupungissa näytti olevan enemmän vartiokojuja kuin taloja, ja epäilyttävät henkilöt ammuttiin armotta. Hän oleskeli melkein aina pienessä huoneessa, joka oli aivan keskellä muitten huoneitten muodostamaa ääretöntä sokkelokäytävää, ja tänne pystytti hän jonkunmoisen keskusmajan pahvista, joka oli vahvistettu teräksellä kuin vankila tai panssarilaiva. Muutamat sanovat, että sen lattian alla oli maassa salainen luola, juuri niin suuri, että hän sopi sinne, ja että hän haudan pelosta oli valmis menemään tähän haudankaltaiseen paikkaan. Mutta hän meni vielä pitemmälle. Kansa oli riisuttu aseista jo kapinan kukistumisen jälkeen, mutta nyt vaati Otto, mitä hallitus hyvin harvoin vaatii, aivan kirjaimellista aseista riisumista. Sen toimittivat hyvinjärjestetyt virkamiehet tavattomalla perinpohjaisuudella ja ankaruudella pienellä ja tutulla alueella, ja siinä määrin kuin inhimillinen tarkkuus ja tieto voi olla varma jostakin, oli prinssi Otto vakuutettu siitä, ettei kukaan voinut tuoda leikkipistooliakaan Heiligenwaldensteiniin.»

»Inhimillinen viisaus ei voi koskaan olla varma sellaisista seikoista», sanoi isä Brown, katsellen puitten punertavia silmikoita yläpuolellaan, »vaikkapa vain määrittelyn ja selonsaamisen vaikeuden vuoksi. Mikä on ase? Ihmiset ovat tappaneet toisiaan viattomimmillakin talouskaluilla, teekattiloilla, ehkäpä teekupeillakin. Jos te näyttäisitte entisajan englantilaiselle revolveria, epäilen minä, olisiko hän tuntenut sen aseeksi, tietysti ennenkuin se pamahti hänen edessään. Ehkäpä joku toi muassaan tuliaseen, joka oli niin uutta mallia, ettei se ollut tuliaseen näköinenkään. Ehkäpä se oli kuin sormustin tai sellainen. Oliko kuula millään lailla merkillinen?»

»Siitä en ole koskaan kuullut», vastasi Flambeau, »mutta minun tietoni ovat katkonaisia ja olen saanut ne vanhalta ystävältäni Grimmiltä. Hän oli hyvin taitava salapoliisi Saksan palveluksessa ja hän aikoi vangita minut. Minä vangitsin hänet sensijaan ja me vietimme monta hauskaa hetkeä pakinoiden. Hän oli täällä toimittamassa tutkimuksia prinssi Oton asiassa, mutta minä en muistanut kysyä häneltä mitään luodista. Grimmin mukaan oli tapaus tällainen.»

Hän piti hiukan väliä kulauttaakseen yhdellä vedolla suurimman osan mustasta oluestaan ja jatkoi sitten:

»Kysymyksessä olevana iltana odotettiin prinssin tuloa ulompiin huoneihin, koska hänen tuli ottaa vastaan vieraita, joita hän tosiaan tahtoi tavata. Ne olivat geoloogisia asiantuntijoita, joiden tuli tutkia vanhaa kysymystä, oliko näissä ympärillä olevissa vuorissa kultaa. Tämän tarinan perusteella — kerrotaan — oli vanha kaupunkivaltio kauan aikaa pitänyt yllä luottoaan, ja oli saattanut neuvotella naapuriensa kanssa suurien sotajoukkojen lakkaamattoman pommituksen alaisena. Tähän saakka ei sitä koskaan ollut löytynyt huolimatta perin tarkoista tiedusteluista, joiden avulla…»

»Joiden avulla saataisiin täysi varmuus lelupistooleista», sanoi isä Brown hymyillen. »Mutta mitä kuuluu veljestä, joka oli petturi? Eikö hänellä ollut prinssille mitään kerrottavaa?»

»Hän pysyi aina väitteessään, ettei hän tiennyt mitään», vastasi Flambeau, »sillä se oli ainoa salaisuus, jota hänen veljensä ei ollut kertonut hänelle. Varmuudella voi vain sanoa, että huhua kannattivat suuren Ludwigin kuollessaan lausumat katkonaiset sanat, kun hän katseli Heinrichiä ja osoitti Paulia, ja sanoi: Ettehän ole kertoneet hänelle…» kykenemättä sanomaan lausettaan loppuun. No niin, lähetystö etevimpiä geoloogeja ja mineraloogeja Parisista ja Berlinistä oli siellä komeimmissa ja huolitelluimmissa puvuissaan, sillä ei ole muita ihmisiä, jotka niin mielellään näyttelevät kunniamerkkejään kuin tiedemiehet, niinkuin jokainen, joka on ollut Royal Society'n iltakutsuissa, hyvin tietää. Seura oli loistava, mutta oli jo myöhäinen, ja vähitellen tuo kamariherra — tehän näitte hänen kuvansa: tummakulmainen, vakavasilmäinen mies, ajatukseton hymy huulillaan — kamariherra huomasi, että siellä olivat kaikki muut, muttei prinssiä. Hän haki läpi kaikki ulommat salit, mutta muistaen sitten ruhtinaan omituiset mielijohteet ja pelon, kiiruhti hän sisempään huoneeseen. Sekin oli tyhjä, mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin rautatorni saatiin auki. Kun se aukeni, oli sekin tyhjä. Hän astui sisään ja kurkisti kuoppaan permannon alle; se näytti kammottavan syvältä ja sitä enemmän hautamaiselta — Näin hän tietysti kertoi. Mutta juuri hänen siellä ollessaan kuului huutoa ja melua ulkopuolella olevista huoneista ja käytävistä.

Ensin kuului kaukaista jyskettä ja huutelua jostain kaukaa metsän reunasta linnan takana. Sitten läheni se sekavana hälinänä, jossa jokainen sana hukutti toisen. Sitten kuului kamalan selviä sanoja, jotka lähenivät, ja lopuksi hyökkäsi huoneeseen mies, joka kertoi uutisen niin nopeasti kuin sellaisen uutisen voi kertoa.

Otto, Heiligwaldensteinin ja Grossenmarkin ruhtinas, lepäsi sumenevan hämärän syvyydessä metsässä linnan takana, kädet pystyssä ja kasvot kuuta kohti. Veri vuosi hiljaa hänen puhkaistusta ohimostaan ja leuastaan, mutta se olikin ainoa osa hänessä, mikä liikkui ja eli. Hän oli puettu täyteen valkeankeltaiseen sotilaspukuunsa, niin kuin vieraita vastaanottaakseen, paitsi että hänen vyönsä tai ritarinauhansa oli irti ja oli rypistyneenä maassa hänen vieressään. Ennenkuin ennätettiin nostaa hänet, kuoli hän. Mutta kuolleena tai elävänä oli hän arvoitus — hän, joka aina oli ollut piilossa sisimmässä huoneessa ja joka nyt lepäsi ulkona märässä metsässä, aseetonna ja yksin.

»Kuka löysi hänen ruumiinsa?» kysyi isä Brown.

»Eräs hovissa palveleva tyttö, Hedwig von se tai tämä», vastasi hänen ystävänsä, »joka oli ollut metsässä kukkia poimimassa.»

»Oliko hän poiminut niitä?» kysyi pappi, katsellen aivan välinpitämättömästi oksakiehkuroita yläpuolellaan.

»Kyllä», vastasi Flambeau. »Minä muistan erikoisen selvästi, että kamariherra, tai vanha Grimm, tai kuka se lie ollutkin, kertoi kuinka kamalalta tuntui, kun he kiiruhtivat sinne hänen huutaessaan ja näkivät tytön keväisiä kukkia kädessään kumartuneena tuon… tuon verisen ruumiin yli. Oli miten hyvänsä, mutta pääasia on se, että ennenkuin apu ehti, oli hän kuollut, ja uutinen siitä piti saattaa linnaan. Hämmästys, jonka se synnytti, oli suurempi kuin hovissa tavallisesti on hallitsijan kaatuessa. Ulkolaiset vieraat, etenkin kaivosasioitten tuntijat, olivat hurjimman epäilyn ja kiihkon vallassa, samoinkuin monet tärkeät preussilaiset virkamiehet, ja nyt alkoi jo tulla selville, että aarteenhakusuunnitelma oli paljon tärkeämpi kuin yleensä oli luultu. Asiantuntijoille ja virkamiehille oli luvattu suuria palkintoja tai kansainvälisiä etuja, ja muutamat väittivätkin, että ruhtinaan salaiset hommat ja ankara sotilaallinen suojelustila johtuivat vähemmän kansan pelosta, kuin yksityisen tutkimuksen salaamisesta, joka…»

»Oliko kukissa pitkät varret?» kysyi isä Brown.

Flambeau tuijotti häneen.

»Mikä merkillinen henkilö te olettekaan!» sanoi hän. »Juuri niin sanoi ukko Grimm. Hänen mielestään oli ilkeintä se — ilkeämpää kuin veri ja luoti — että kukkien varret olivat aivan lyhyet, taitettuina juuri kukintojen alta.»

»Tietysti», sanoi pappi. »Kun täysikasvuinen tyttö poimii kukkia, jättää hän paljon vartta. Jos hän repii ainoastaan kukinnot, niinkuin lapset, näyttää siltä kuin…»

Hän epäröi ilmaista mielipidettään.

»No?» kysyi toinen.

»Näyttää melkein siltä kuin olisi hän temponut ne hätäisesti, selittääkseen siellä olonsa — koska hän kerran oli siellä.»

»Minä tiedän mitä te ajatte takaa», sanoi Flambeau melkein nyreästi. »Mutta tämä ja kaikki muutkin epäluulot taittuivat yhdessä kohdin — hänellä ei ollut asetta. Olihan hänet voitu murhata monella lailla, niin kuin te sanotte — hänen omalla sotilasvyölläänkin, mutta meidän on selitettävä, kuinka hänet ammuttiin, eikä miten hänet murhattiin. Ja sitä me emme todella osaa. Tyttöä tutkittiin hyvin säälimättömästi, sillä, sanoakseni totuuden, oli hänkin epäilyksenalainen, vaikka hän olikin vanhan, petollisen kamariherran Paul Arnholdin veljentytär ja kasvatti. Mutta hän oli hyvin haaveileva luonteeltaan ja hänen epäiltiin ihailevan perheensä muinaista vallankumouksellista intoa. No, olipa miten hyvänsä, mutta niin haaveellinen ei kukaan saata olla, että kuvittelisi suuren luodin ammutuksi miehen pääkalloon käyttämättä pyssyä tai pistoolia. Ja pistoolia ei ollut, vaikka olikin kaksi laukausta. Minä jätän ratkaisun teille, ystäväni.»

»Mistä tiedätte, että kaksi laukausta oli ammuttu?» kysyi pieni pappi.

»Hänen päässään oli vain yksi haava», sanoi Flambeau. »Mutta hänen vyössään oli toinen kuulanreikä.»

Isä Brownin sileä otsa rypistyi äkkiä.

»Löytyikö toinen kuula?» kysyi hän.

Flambeau säpsähti hiukan.

»Ei minun muistaakseni», sanoi hän.

»Jatkakaa! Jatkakaa! Jatkakaa!» huusi Brown yhä kiivaammin tavattoman uteliaisuuden vallassa. »Älkää pitäkö minua epäkohteliaana. Antakaapa minun miettiä tätä hetkisen.»

»Hyvä», sanoi Flambeau nauraen ja lopetti oluensa.

Hiljainen tuulenhenki heilutteli puiden puhkeavia oksia ja toi taivaalle vaaleanpunaisia ja valkeita pilviä, jotka tuntuivat tekevän sen sinisemmäksi ja koko värikkään ympäristön oudommaksi. Ne olivat kuin keruubeja, jotka lensivät kotiin jonkunlaiseen taivaalliseen lastenkamariin. Linnan vanhin torni, Lohikäärme-torni, seisoi siinä yhtä omituisena kuin oluttuoppi, ja yhtä kodikkaana. Mutta tornin takana kimmelsi metsä, jossa mies oli maannut kuolleena.

»Kuinka tuolle Hedwigille sitten kävi?» kysyi pappi viimein.

»Hän on naimisissa kenraali Schwartzin kanssa», sanoi Flambeau. »Epäilemättä olette te kuullut hänen elämänurastaan, joka oli hyvin romanttinen. Hän oli kunnostautunut jo ennen urotöitään Sadowan ja Gravelotten luona. Todella kehosi hän rivistä, mikä on hyvin tavatonta pienimmissäkin Saksan…»

Isä Brown oikasihe äkkiä:

»Kohosi rivistä!» huusi hän ja suipensi suutaan kun viheltääkseen. »Hyvä, hyvä! Mikä omituinen juttu! Mikä omituinen tapa murhata mies; mutta minä luulen, että se oli ainoa mahdollinen. Mutta ajatella niin kärsivällistä vihaa…»

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen. »Millä lailla tappoivat he miehen?»

»He tappoivat hänet vyöllä», sanoi Brown huolekkaasti ja jatkoi sitten, kun Flambeau väitti vastaan: »Niin, niin, minä tiedän kaikki luodista. Ehkäpä minun pitäisi sanoa, että hän kuoli vyön tähden. Minä tiedän, ettei se merkitse samaa kuin sairaus.»

»Minä arvelen», sanoi Flambeau »että te olette saanut jotakin päähänne, mutta se ei kuitenkaan vedä luotia ulos hänen päästään. Minä selitin äsken, että hänet olisi helposti voitu kuristaa. Mutta hänet oli ammuttu. Kuka? Mitenkä?»

»Hänet ammuttiin hänen omasta määräyksestään», sanoi pappi.

»Tarkoitatteko että hän teki itsemurhan?»

»En sanonut, että hänen oman toivomuksensa, vaan hänen oman määräyksensä mukaan», vastasi isä Brown.

»No mikä on sitten teidän mielipiteenne?»

Isä Brown nauroi.

»Minä vietän nyt vapaa-aikaani, eikä minulla ole mitään mielipiteitä. Mutta tämä paikka tuo mieleeni vanhoja satuja, ja, jos teitä huvittaa, kerron teille sadun.»

Pienet, punertavat pilvet, jotka olivat kuin pehmeää pumpulia, olivat riidelleet kullatun piparikakkulinnan tornien huipuille, ja versoa vien puiden ruusunpunaiset lapsensormet näyttivät kurottautuvan ja ojentautuvan tarttuakseen niihin. Sininen taivas alkoi punertaa illan tullen, kun isä Brown taas yht'äkkiä alkoi puhua.

»Yö oli synkkä ja sade tippui hiljaa puista rypäleisinä pisaroina, kun Grossenmarkin ruhtinas Otto astui kiireesti ulos linnan takaovesta ja kulki nopeasti metsää kohti. Eräs lukemattomista vartijoista tervehti häntä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei tahtonut itsekään tulla huomatuksi. Hän oli tyytyväinen, kun suuret puut, harmaina ja sateesta liukkaina, sulkivat hänet piiriinsä. Hän oli tahallaan valinnut linnansa hiljaisemman puolen, mutta sielläkin oli hänen mielestään liikaa väkeä. Mutta nyt ei ollut aikaa virallisiin tai diplomaattisiin keskusteluihin, sillä hän oli lähtenyt ulos äkillisen mielijohteen vallassa. Kaikki nuo juhlapukuiset diplomaatit, jotka hän jätti jälkeensä, eivät merkinneet mitään. Hän oli äkkiä huomannut, että hän voisi toimittaa asiansa ilman heitäkin.

»Hänen suuri intohimonsa ei ollut kuoleman ylvästä pelkoa, vaan inhottavaa kullan himoa. Tuon tarinan takia kullasta oli hän jättänyt Grossenmarkin ja anastanut Heiligenwaldensteinin. Vain sen, eikä minkään muun takia oli hän lahjonut petturin ja kukistanut sankarin; sen takia oli hän yhä uudelleen kuulustellut kamariherraansa, kunnes hän oli tullut siihen päätökseen, että kavaltaja, tuntien tietämättömyytensä, todella puhui totta. Sitä varten oli hän, kuitenkin hiukan vastustellen, maksanut ja luvannut rahoja, arvellen voittavansa sitä enemmän, ja sitä varten oli hän varustautunut ulos sateeseen palatsistaan, niinkuin varas, sillä hän oli keksinyt toisen tien päästä sydämensä halun perille huokeammalla.»

Kaukana kiemuroivan vuoristopolun päässä, jota pitkin hän kulki, pylväsmäisten kallionkielekkeiden keskellä, kaupungin yli kumartuvan vuorenhuipun laella oli erakkomaja, tuskin muuta kuin lohkareiden ympäröimä luola, jossa kolmas mainioista veljeksistä oli kauan piillyt maailmalta. Hänellä, arveli prinssi Otto, ei kai ollut mitään todellista syytä olla ilmaisematta kullan löytöpaikkaa. Hän oli tiennyt jo kauan sitten, missä sitä oli, eikä kuitenkaan pyrkinyt ottamaan sitä haltuunsa, ei silloinkaan, kun hänen uusi askeettinen uskontonsa oli eroittanut hänet onnesta ja huvituksista. Totta kyllä hän oli entinen vihollinen, mutta hän saarnasi nyttemmin rauhaa. Joku ystävällinen sana tai vetoaminen hänen periaatteisiinsa saattaisi hänet kai ilmaisemaan salaisuutensa. Otto ei ollut pelkuri, huolimatta sotilaallisista varovaisuustoimenpiteistään, ja joka tapauksessa oli hänen ahneutensa voimakkaampi kuin hänen pelkonsa. Eikä pelkoon ollutkaan paljon syytä. Siitä lähtien kun hän oli varma, ettei koko ruhtinaskunnassa ollut minkäänlaisia aseita, oli hän sata kertaa varmempi, ettei niitä ollut kveekarin pienessä erakkomajassakaan kukkulalla, missä hän eli ruohoista kahden vanhan maalaispalvelijan kanssa, kuulematta muuta ihmisääntä vuosikausiin. Prinssi Otto katseli ilkeästi hymyillen kirkasta, tasaista lamppuryhmää alapuolellaan. Sillä niinkauas kuin silmä kantoi, vilisi siellä hänen ystäviänsä jääkäreitä, eikä hänen vihollisillaan ollut hyppysellistäkään ruutia. Jääkäreitä oli rivittäin niin lähellä vuoristopolkuakin, että hänen päästämänsä huuto saisi sotilaat ryntäämään vuorta ylös, siitä puhumattakaan, että metsässä ja kukkuloilla kulki vartiostoja säännöllisten välimatkojen päässä. Jääkäreitä oli niin kaukana tiestä, välimatkan pienentäminä, virran takanakin, ettei vihollinen voinut mitään kiertotietä pujahtaa kaupunkiin. Ja palatsin ympärillä oli jääkäreitä pohjoisen oven, eteläisen oven, läntisen oven ja itäisen oven luona, pitkin seiniä ketjussa. Hän oli turvassa.

Se kävi yhä selvemmäksi, kun hän nousi kukkulalle ja näki kuinka alaston hänen vanhan vihollisensa pesä oli. Hän tapasi hänet pienellä, tasaisella kalliolla, äkkijyrkänteen yläpuolella. Takana oli musta luola, jonka vihreät ruusupensaat peittivät, niin matala, että tuntui melkein uskomattomalta, että mies voisi päästä sinne sisään. Sen vastapäätä oli rotkon seinä ja avara, mutta sumea näköala laaksoon. Pienellä kivipermannolla seisoi vanha pronssinen jalusta, taipuen suuren saksalaisen Raamatun painon alla. Sen pronssiset tai kupariset ha'at olivat muuttuneet vihreiksi korkean paikan syövyttävissä tuulissa, ja Oton mieleen tuli ajatus: Ja vaikka heillä olisi aseet, olisi ruoste ne jo raiskannut! Nouseva kuu valaisi himmeästi huippuja ja rotkoja ja sade oli lakannut.

Kirjatelineen takana, katsellen yli laakson, seisoi hyvin vanha mies valkeassa puvussa, joka verhosi hänet yhtä jäykkänä kuin kalliot hänen ympärillään, mutta hänen valkeat hiuksensa ja vapiseva äänensä tuntuivat väräjävän tuulessa. Hän luki nähtävästi jokapäiväistä tekstiään palvellen Jumalaansa. »He luottivat hevosiinsa…»

»Hyvä herra», sanoi Heiligenwaldensteinin ruhtinas, aivan tavattoman kohteliaasti. »Tahtoisin mielelläni puhutella teitä.»

»… ja vaunuihinsa», jatkoi vanha mies voimattomasti, »mutta me tahdomme turvata sotajoukkojen Herraan…»

Hänen viimeiset sanansa häipyivät kuulumattomiin, mutta hän sulki kirjan kunnioittavasti ja ollen melkein sokea, teki hapuilevan liikkeen ja tarttui kirjanalustaan. Heti syöksyivät hänen palvelijansa ulos matala-aukkoisesta luolasta ja tukivat häntä. Heillä oli paksut, valkeat viitat kuten hänelläkin, mutta heidän hiuksissaan ei ollut tuota jäistä hopeaa, eikä heidän piirteissään tuota pakkasen puremaa hienoutta. He olivat talonpoikia, kroatteja tai unkarilaisia, leveine, karkeine kasvoineen ja räpyttelevine silmineen. Heti ensi hetkestä vaikutti jokin häiritsevästi ruhtinaaseen, mutta hän luotti rohkeuteensa ja diplomaattiseen kykyynsä. »Minä luulen, ettemme ole tavanneet toisiamme sittenkuin tuon kamalan pommituksen aikana, jossa veliparkanne kuoli.»

»Kaikki minun veljeni kuolivat», sanoi vanhus katsellen yhä laaksoon päin. Sitten, kääntäen hetkiseksi Ottoa kohti lakastuneet, hienopiirteiset kasvonsa, talvisten hiuksien pyrkiessä lankeamaan hänen kulmilleen kuin jääkynttilät, lisäsi hän: »Näettehän, minäkin olen kuollut, minäkin.»

»Toivon, että te ymmärrätte», sanoi ruhtinas, pyrkien puhumaan sovinnollisesti, »etten minä ole tullut tänne teitä kiusaamaan kuin menneitten riitojen kauhea haamu. Emme puhu siitä, mikä siinä oli oikeaa tai väärää, mutta siinä oli yksi kohta, jossa emme koskaan olleet väärässä, koska te aina olitte oikeassa. Sanottakoon teidän perheenne toiminnasta mitä hyvänsä, niin ei kukaan hetkeäkään kuvitellut, että teitä liikuttaisi tuo kullan paljous. Te olette itse antaneet todisteen siitä, että…»

Vanha mies pitkässä valkeassa viitassaan oli tähän asti katsellut häntä tuijottaen vesistävillä sinisillä silmillään, kasvoillaan väsynyt viisaus. Mutta kun sana »kulta» oli lausuttu, ojensi hän kätensä kuin pysäyttääkseen jotain ja käänsi pois kasvonsa vuoria kohti.

»Hän on puhunut kullasta», sanoi hän. »Hän on puhunut luvattomasta asiasta. Estäkää hänet puhumasta.»

Otolla oli preussilaisen luonteen viat ja tavat. Hänen mielestään menestys ei ollut sattuma, vaan ominaisuus. Hän käsitti itsensä ja kansalaisensa valloittajakansaksi, joka kukisti kukistumaan tottuneita kansoja. Sen vuoksi sattui yllätyksen liikutus vaikeasti häneen ja esti häntä valmistautumasta seuraavaan, mikä kauhistutti ja jäykistytti hänet. Hän oli avannut suunsa vastatakseen erakolle, mutta vahva, pehmeä kääre, mikä yht'äkkiä kiedottiin hänen päänsä ympäri, sammutti sanat hänen kurkkuunsa. Se tapahtui juuri neljäkymmentä sekuntia ennen, kuin hän huomasi, että nuo unkarilaiset palvelijat olivat tehneet sen, vieläpä hänen omalla sotilasvyöllään.

Vanhus palasi taas väsyneesti suuren, pronssisen kirjatelineensä luo, käänteli lehtiä, kärsivällisyydellä, jossa oli jotain kamalaa, kunnes hän löysi Jaakopin epistolan ja alkoi lukea:

»Kieli on pieni elin, mutta…»

Jokin tuossa äänessä sai ruhtinaan äkkiä kääntymään ja kiiruhtamaan alas samaa vuoripolkua, jota hän oli tullut. Hän oli puolivälissä palatsin puutarhojen ja vuoren välillä, ennenkuin hän yrittikään irroittaa kuristavaa vyötä kaulansa ja leukansa ympäriltä. Hän kiskoi kiskomistaan, mutta se oli mahdotonta, miehet, jotka olivat solminneet sen, tiesivät, mitä mies voi tehdä käsillään edessäpäin ja mitä hän voi tehdä käsillään päänsä takana. Hänen jalkansa olivat vapaat juoksemaan kuin antiloopin vuoristossa, hänen kätensä olivat vapaat tekemään minkä liikkeen, tai antamaan minkä merkin hyvänsä, mutta hän ei voinut puhua. Hän oli mykkä.

Hän oli tullut aivan linnaa ympäröivän metsän rajalle, ennen kuin hän tuli ajatelleeksi, mitä hänen sanaton tilansa tarkoitti ja mitä sen tuli tarkoittaa. Vielä kerran katsahti hän jurosti kirkasta, säännöllistä lamppujen valaisemaa kaupunkia allaan, ja hän ei hymyillyt enää. Hän huomasi ajattelevansa aikaisempaa mielentilaansa murhaavalla ironialla. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vallitsivat hänen ystäviensä pyssyt, joista jokainen oli valmis ampumaan hänet kuoliaaksi, jollei hän vastannut tunnussanaan. Jääkärit olivat niin lähellä, että metsän ja vuoriston läpi kulki säännöllisiä vartiostoja; senvuoksi oli turhaa piiloutua metsään aamuun saakka. Jääkäreitä oli järjestetty niin lähelle, ettei mikään vihollinen voinut hiipiä kaupunkiin kiertotietä; siksi olikin turha koettaa palata sinne kaukaisempaa tietä. Hänen huutonsa saisi sotilaat syöksymään kukkuloita ylös. Mutta hän ei tulisi päästämään huutoa.

Kuu oli noussut hopeisin sätein, ja taivas näkyi kirkkaina, sinisinä läikkinä linnaa ympäröivien mustien kuusten oksien välistä. Jotain outoja, höyhenien tapaisia kukkia — sillä hän ei koskaan ennen ollut huomannut sellaisia — kirkasti ja kalvensi kuunvalo äkkiä, ja ne näyttivät kuvaamattoman haaveellisilta ryhmittyneinä kuin ryömien puitten juurien ympärille. Ehkäpä oli hänen järkensä hämmentynyt tuon luonnottoman ahdingon vuoksi, mikä vaivasi häntä, mutta hän tunsi, että tuossa metsässä oli jotain määrättömän germaanista, kuin haltijatartarinoissa. Hän tunsi puolilla ajatuksillaan, että hän oli kulkeutumassa lähemmäksi peikon linnaa — hän oli unohtanut, että hän itse oli peikko. Hän muisti kysyneensä äidiltään, oliko kodin rauhaisassa puistossa karhuja. Hän kumartui poimiakseen kukkia, aivan kuin ne suojelisivat noituudelta. Varsi oli vahvempi kuin hän luuli ja taittui heikosti rasahtaen. Kun hän alkoi huolellisesti kiinnittää sitä vyöhönsä, kuuli hän huudon:

Kuka siellä? Sitten muisti hän, ettei vyö ollutkaan paikoillaan.

Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut, Kuului toinen varoitus ja sitten pamahti laukaus, ja sitten oli kaikki taas hiljaista. Grossenmarkin ruhtinas lepäsi hyvin rauhallisena taikapuiden keskellä, eikä enää tehnyt pahaa kullalla eikä teräksellä. Kuun hopeakynä piirsi vain jälkiä sinne tänne hänen univormunsa kirjaviin koristeihin, tai hänen otsansa vanhoihin ryppyihin. Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen.

Vartija, joka oli ampunut saamiensa ankarien määräysten mukaan, juoksi luonnollisesti paikalle löytääkseen saaliinsa jäljet. Hän oli Schwartz niminen halpa sotilas, vaikkei sittemmin tuntematon ammatissaan, ja hän löysi virkapukuisen rotevan miehen, jonka kasvot olivat käärityt jonkinmoiseen naamioon, joka oli tehty hänen omasta sotilasvyöstään, niin ettei näkynyt muuta kuin avonaiset kuolleen silmät, jotka lasimaisesti kimaltelivat kuun valossa. Luoti oli mennyt siteen läpi ohimoon; senvuoksi oli siteessäkin luodin reikä, vaikka luoteja olikin vain yksi. Luonnollisesti, vaikkei tahdikkaasti, otti Schwartz pois salaperäisen silkkinaamion ja heitti sen ruohikkoon, ja sitten näki hän, kenet hän oli ampunut.

Seuraavasta emme voi olla varmoja. Mutta minä olen taipuvainen luulemaan, että haltijatarinat sittenkin elivät metsässä, niin kamala kuin tapaus olikin. Oliko nuori neiti Hedwig jo aikaisemmin tuntenut sotilaan, jonka hän pelasti, ja jonka kanssa hän sittemmin meni naimisiin, vai tuliko hän vain sattumalta paikalle, ja aikoiko heidän tuttavuutensa sinä yönä, emme saa koskaan tietää. Mutta me tiedämme luullakseni, että tuo Hedwig oli sankaritar ja toivoi saavansa miehekseen sellaisen, joka myöskin tavallaan tuli sankariksi. Hän toimi reippaasti ja viisaasti. Hän kehoitti vartijaa menemään takaisin paikalleen, missä ei mikään voinut saattaa häntä vahingon yhteyteen; hän oli vain yksi noista monista velvollisuutensa ja tehtävänsä tuntevista vartijoista. Tyttö jäi ruumiin luo ja nosti hälyytyksen, eikä vahinkoa voinut millään lailla lukea hänenkään syykseen, koska hänellä ei ollut, eikä saanutkaan olla tuliaseita.

»Niin», sanoi isä Brown varovasti nousten. »Minä toivon, että he ovat onnellisia.»

»Minne te menette?» kysyi hänen ystävänsä.

»Minä menen vielä kerran katsomaan tuota kamariherraa, tuota Arnholdia, joka petti veljensä», vastasi pappi. »Minä ihmettelen kuinka… Minä ihmettelen onko mies vähemmän petturi, kun hän on ollut kaksinkertainen petturi?»

Ja hän mietiskeli kauan valkotukkaisen, mustakulmaisen miehen kuvan edessä, jolla oli hieno kaunisteltu hymy suupielissään, mikä näytti muodostavan vastakohdan hänen silmiensä tummalle uhmalle.