SININEN RISTI
Aamunkoitteen hopea reunusti meren vihreältä välkkyvää vettä, kun höyrylaiva laski Harwichin satamaan päästäen maihin suuren parven ihmisiä, joitten joukossa se mies, jota aiomme seurata, ei ollut eikä halunnut olla millään lailla huomiotaherättävä. Hänessä ei ollut mitään silmiinpistävää, jollemme ota lukuun tuskin huomattavaa vastakohtaa hänen pyhäpukunsa hienouden ja hänen kasvojensa virkamiesmäisen vakavuuden välillä. Hänellä oli yllään lyhyt vaaleanharmaa takki, valkoiset liivit ja hopeanvärinen olkilakki harmaansinisine nauhoineen. Tätä asua vastaan tuntuivat laihat kasvot synkiltä, etenkin kun ne päättyivät lyhyeen, mustaan partaan, joka teki espanjalaisen vaikutuksen ja johti ajatukset kuningatar Elisabetin aikana käytännössä olleeseen rengaskaulukseen. Hän poltteli savukettaan joutilaan vakavuudella, eikä mikään hänen käytöksessään viitannut siihen tosiasiaan, että harmaan takin alla oli piilossa ladattu revolveri, että valkeat liivit kätkivät poliisikortin ja että olkihattu peitti päätä, joka oli terävimpiä koko Euroopassa. Sillä tämä mies oli itse Valentin, Pariisin poliisipäällikkö ja maailman kuuluisin salapoliisi. Hän oli nyt matkalla Brysselistä Lontooseen toimittaakseen vuosisadan merkittävimmän vangitsemisen.
Flambeau oli Englannissa. Kolmen maan poliisit olivat vainuten seuranneet suurta rikollista Ghentistä Brysseliin, sieltä Haagiin Hollantiin, ja nyt pidettiin luultavana, että hän käyttäisi hyväkseen sitä sekamelskaa ja niitä omituisia oloja, jotka Lontoossa par'aikaa pidettävä Pyhä kongressi toisi mukanaan. Hän olisi luultavasti olevinaan joku alempi-arvoinen pappi, tai sihteeri, jolla oli kokouksessa jotain tehtävää, mutta Valentin ei voinut olla erikoisen varma siitä asiasta. Ei kukaan voinut olla varma siitä, mikä koski Flambeauta.
On kulunut jo monta vuotta siitä, kun tämä rikosten jättiläinen on lakannut tekemästä pahojaan maailmassa, ja kun hän ne lopetti, voitiin sanoa kuin Rolandin kuoleman jälkeen: rauha tuli äkkiä maailmaan. Mutta parhaina — tarkoitan tietysti pahimpina — päivinään oli Flambeau yhtä huomattava ja yhtä kansainvälinen henkilö kuin "der Kaiser". Melkein joka aamu kertoivat sanomalehdet, että hän oli välttänyt jonkun harvinaisen rikoksen seuraukset tekemällä uuden samanlaisen. Hän oli tavattoman suurivartaloinen ja rohkea gascognelainen ja hänen atleetti-huumorinsa purkauksista oli liikkeellä mitä uskomattomimpia juttuja. Kerrottiin, että hän oli kääntänyt tutkintatuomarin alassuin selvittääkseen hänen päätänsä, juossut pitkin Rue de Rivolia poliisi molemmissa kainaloissaan, y.m. samankaltaista. Oikeuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, että hänen ruumiillisen voimansa purkaukset tavallisesti esiintyivät samanlaisten verettömien, vaikka kylläkin sopimattomien kujeiden muodossa. Hänen varsinaiset rikoksensa olivat terävästi suunniteltuja, suurisuuntaisia varkauksia. Mutta jokainen hänen varkauksistaan oli tavallaan uudellainen synti, jolla oli oma tarinansa. Hänhän se perusti suuren tyroolilaisen meijeriyhtiön Lontooseen, yhtiön, jolla ei ollut meijereitä, ei lehmiä, ei maitokärryjä, eikä maitoa, mutta kylläkin monta tuhatta jäsentä. Näille hän hankki tavaraa muuttamalla maitopullot muitten ovilta liiketuttaviensa ovien eteen. Hän se ylläpiti selittämätöntä ja tiheää kirjeenvaihtoa erään nuoren naisen kanssa, jonka kirjelaatikkoa tarkasti vartioitiin, valokuvaamalla mikroskooppisesti tiedonantonsa. Useat hänen kepposistaan olivat merkittäviä yksinkertaisuutensa ja reippaan suorituksensa vuoksi. Kerrotaan, että hän kerran keskellä yötä maalasi uudelleen talojen numerot eräällä kadulla, vain houkutellakseen ansaan erään matkustajan. Varmaa on, että hän keksi muutettavan kirjelaatikon, jonka hän asetti etukaupunkeihin, katujen kulmiin, toivossa, että joku tietämätön pistäisi niihin arvolähetyksiä. Sitäpaitsi oli hän tunnettu erittäin taitavaksi voimistelijaksi. Huolimatta suunnattomasta koostaan saattoi hän hypellä kuin heinäsirkka ja kadota puunlatvoihin kuin nopea apina. Kun suuri Valentin lähti liikkeelle ottaakseen selvää Flambeaun hommista, oli hän, nämä seikat tuntien, täysin tietoinen siitä, etteivät hänen seikkailunsa olisi lopussa, sittenkun hän olisi löytänyt etsittävänsä.
Mutta kuinka hän saisi Flambeaun käsiinsä? Tätä kysymystä ei suuri
Valentin ollut vielä likimainkaan itselleen selvittänyt.
Oli eräs seikka, jota Flambeau, huolimatta kekseliäisyydestään valepukuihin nähden, ei voinut salata, ja se oli hänen tavaton pituutensa. Jos Valentin nopealla katseellaan olisi huomannut pitkän hedelmäin myyjättären, pitkän krenatöörin, tai vaikkapa verrattain pitkän herttuattarenkin, olisi hän kai heti vanginnut heidät. Mutta koko junassa ei ollut ketään, joka olisi voinut olla valepukuinen Flambeau. Silloin olisi kissakin saattanut olla valepukuinen giraffi. Hän oli jo etukäteen tarkkaan tutkinut laivan matkustajat, ja uusien tulokkaiden luku, jotka nousivat junaan Harwichissa ja matkan varrella, rajoittui kuuteen. Pikkuinen rautatien virkamies oli matkalla keskusasemalle, kolme jokseenkin lyhytkasvuista vihanneskauppiasta nousi junaan toisella asemalla lähtöpaikasta, matala leskirouva aikoi Lontooseen eräästä Essexin pikkukaupungista ja eräs vähäpätöinen katolinen pappi tuli eräästä kylästä samasta kreivikunnasta. Kun Valentin sai nähdä pikku papin, luopui hän toiveistaan ja oli vähällä purskahtaa nauruun. Miespaha edusti täydelleen itäisten tasankojen kansantyyppiä, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja ilmeettömät kuin norfolkilainen pannukakku, hänen silmänsä olivat tyhjät kuin Pohjanmeri, ja sitäpaitsi oli hänellä muassaan joukko ruskeaan paperiin käärittyjä paketteja, joista hänen oli vaikea pitää huolta. Pyhä kongressi oli kai imenyt monta tuollaista olentoa irti tukahtuneesta maalaiselämästä sokeina ja avuttomina kuin ahtaista pesistään nousseet myyrät. Valentin oli epäilijä tuota ankaraa ranskalaista tyyliä, eikä pitänyt papeista. Mutta hän saattoi sääliä heitä, ja jos ken, herätti tämä pikkumies sääliä. Hänellä oli suuri, pahoin kulunut sateenvarjo, joka alituiseen putosi maahan. Hän ei näyttänyt tietävän, mikä osa paluupiletistä oli leikattava pois, ja jok'ikiselle matkatoverilleen vaunussa selitti hän lammasmaisin ilmein, että hän oli levoton kääröistään, sillä yhdessä niistä oli hänellä jotain "puhtaasta hopeasta sinisine kivineen". Hänelle ominainen sekoitus maalaismaista lörpöttelyhalua ja pyhää yksinkertaisuutta huvitti tavantakaa ranskalaista, kunnes pappi paketteineen saapui Tottenhamiin, nousi junasta mutta palasi takaisin hakemaan sateenvarjoaan. Hänen näin puuhatessaan oli Valentin kyllin ystävällinen varottaakseen häntä puhumasta kaikille ihmisille, että esine, jota hän niin varoi, oli hopeinen. Puhuessaan kenen kanssa hyvänsä piti Valentin kuitenkin silmällä jotain toista. Hän vaaniskeli kaikkialla jotain toista köyhää tai rikasta, miestä tai naista, joka olisi täysin kuusi jalkaa pitkä. Flambeau oli nimittäin neljä tuumaa tätä mittaa pitempi.
Viimein nousi hän itsekin pois Liverpool Streetillä vakuutettuna siitä, ettei hän siihen saakka ollut päästänyt pahantekijää livahtamaan. Sitten meni hän Scotland Yardille laillistuttaakseen asemansa ja ollakseen varma avusta tarpeen vaatiessa. Senjälkeen sytytti hän jälleen savukkeen ja läksi pitkälle vaellukselle Lontoon kaduille. Juuri kun hän näin kuljeksi kaduilla ja puistoissa Viktorian kaupunginosan tuolla puolen, pysäytti hän äkkiä askeleensa ja jäi paikalleen. Hän huomasi olevansa hiljaisella, Lontoolle niin ominaisella, istutuksilla reunustetulla aukiolla, n.s. "squarella", jossa liike sattumalta oli keskeytynyt. Korkeat, sileät talot sen ympärillä näyttivät arvokkailta, mutta asumattomilta. Pensasryhmät keskustassa näyttivät hylätyiltä kuin pienet, vihreät saaret Tyynessä meressä. Yksi aukion sivu kohosi kuin parveke toisten yläpuolelle, ja linjan katkaisi täällä eräs Lontoon miellyttävimmistä yllätyksistä, ravintola, joka näytti eksyneen tänne Schesta [eräs vanha aristokraattinen aukio]. Se näytti melkein selittämättömän viehättävältä ruukuissa kasvavine kääpiöpuineen ja pitkine sitruunankeltaisine tai valkeine viirukkaisine päivänsuojustimineen. Se oli verrattain korkealla, ja Lontoossa tavallisen, rikkinäisen tyylin mukaan johtivat pitkät portaat kadulta sisäänkäytävälle, jokseenkin niin kuin ensimäisen kerroksen ikkunaa vasten olisi asetettu hengenpelastustikapuut. Valentin seisoi poltellen keltaviiruisten kaihtimien edessä ja katseli niitä kauan.
Ihmeissä on ihmeellisintä se, että ne tapahtuvat. Pilvet taivaalla saattavat yhtyä ja muodostaa tuijottavan ihmissilmän. Ollaan matkalla, suunta on epävarma ja kiverä puu piirtyy maisemaa vasten kuin kysymysmerkki. Nämä molemmat seikat olen viime päivinä itse huomannut. Nelson kuolee juuri voitonhetkellä, ja Williams niminen mies tappaa sattumalta miehen, jonka nimi on Williamsson. Sehän on aivan kuin olisi hän tappanut oman poikansa. Lyhyesti: tapahtumissa on jotain taikaa, mitä jokapäiväinen katselija ei huomaa. Tämän seikan on Poe eräässä paradoksissaan mainiosti ilmaissut: "Viisaan täytyy ottaa lukuun aavistamatonkin".
Aristide Valentin oli läpeensä ranskalainen, ja ranskalainen äly on erikoisesti ja puhtaasti älyä. Hän ei ollut mikään "ajatuskone", sillä tuo sana on nykyaikaisen fatalismin ja materialismin päätön keksintö. Kone on vain kone, juuri sen vuoksi, ettei se osaa ajatella, ja Valentin oli ajatteleva mies ja samalla rehellinen mies. Hän oli saavuttanut merkilliset menestyksensä, jotka tuntuivat noituudelta, terävällä johdonmukaisuudellaan, selvällä ja yksinkertaisella ranskalaisella ajatustavallaan. Ranskalaiset eivät saa maailmaa haltioihinsa sinkauttelemalla paradokseja, vaan ainoastaan toteuttamalla jonkun yhteisajatuksen. Tällaisen yhteisajatuksen saattavat he viedä pitkälle, kuten esim. Ranskan vallankumouksessa. Mutta juuri siksi, että Valentin ihaili järkeä, huomasi hän järjen rajat. Vain se, joka ei tiedä mitään automobiileistä, puhuu automobiilin käyttämisestä ilman bentsiiniä; vain se, joka ei tiedä mitään järjestä, pyrkii käsittelemään asioita ilman vahvoja, eittämättömiä perusteita. Ja niitä puuttui Valentiniltä nyt. Flambeau ei ollut näyttäytynyt Harwichissa, ja jos hän todella oli Lontoossa, saattoi hän olla mikä hyvänsä pitkästä maankiertäjästä Wimbledonin tiellä Hotel Métropolin pitkään tarjoilijaan saakka. Kun Valentin oli tällaisessa alastoman tietämättömyyden tilassa, oli hänellä omat periaatteensa ja oma menettelytapansa, jota hän seurasi.
Tällaisissa tapauksissa hän otti aavistamattomankin lukuun. Tapauksissa, joissa hän ei voinut seurata järjellistä suuntaviivaa, seurasi hän kylmästi ja väsymättä järjetöntä. Hän ei hakenut oikeita paikkoja — pankkeja, poliisikonttoreja, yleisiä kohtauspaikkoja — hän etsi järjestelmällisesti vääriä. Hän kolkutti kaikkien tyhjien talojen oville, pistäysi jokaiseen ulospääsyttömään solaan, poikkesi syrjäpoluille, joita rikkakasat peittivät, ja kierteli kaikki ne mutkat, jotka aivan tarkoituksettomasti veivät syrjään valtateiltä. Hän puolusti näitä hassuja toimenpiteitä täysin johdonmukaisesti. Hän sanoi, että tämä tapa oli huonoin, jos oli olemassa johtolanka, mutta jos sellaista ei ollut, oli se paras, sillä olihan aina olemassa mahdollisuus, että juuri sama omituinen seikka, mikä pisti takaa-ajajan silmiin, oli herättänyt pahenevankin huomiota. Jostainhan täytyi alkaa, miksi ei siis siitä, mikä oli kiinnittänyt toisenkin huomiota? Noissa portaissa, tuon ravintolan hiljaisuudessa ja omituisuudessa oli jotain, mikä herätti salapoliisin hyvin vähän romanttisuuteen taipuvan mielen ja sai hänet yrittämään pientä temppua aivan arviolta. Hän meni ylös portaita, istuutui ikkunapöydän ääreen ja tilasi kupin vahvaa kahvia.
Aamupäivä oli jo kulunut puoleen, eikä hän vieläkään ollut syönyt aamiaista. Jätteitä toisten ateriasta oli vielä pöydällä muistuttamassa hänelle nälkää. Hän tilasi paistetun munan ja alkoi mietteissään sirottaa valkoista sokerijauhoa kahviin yhä ajatellen Flambeauta. Hän muisti kuinka Flambeaun kerran oli onnistunut karata naulapihtien avulla, toisen kerran auttoi häntä palava talo, sitten taas merkitön kirje, josta piti maksaa, kerran se, että hän sai ihmiset kaukoputkella tirkistelemään pyrstötähteä, joka uhkasi hävittää maan. Valentin piti poliisinaivojaan yhtä hyvinä kuin rikoksellisenkin, ja siinä hän oli oikeassa. Mutta hän ymmärsi täydelleen asemansa huonommuuden. "Rikoksellinen on luova taiteilija, poliisi vain arvostelija", sanoi hän katkerasti hymyillen ja nosti kahvikupin hitaasti huulilleen. Mutta samassa asetti hän sen kiivaasti takaisin. Hän oli pannut suolaa kahviinsa.
Hän katseli astiaa, josta hän oli ottanut tuota hopean valkoista jauhetta. Se oli varmasti pieni sokerirasia, yhtä ehdottomasti sokeria varten aiottu kuin samppanjapullo samppanjaa varten. Miksi oli siihen pantu suolaa? Oliko ehkä muita rasioita sokeria varten? Kas, tuossahan oli kaksi aivan täyttä suola-astiaa. Ehkäpä niissä oli jotain muuta ainetta. Hän maistoi sitä. Se oli sokeria. Ja nyt katseli hän mielenkiinto uudelleen heränneenä ympärilleen ravintolassa löytääkseen muita jälkiä tuosta omituisesta tavasta panna sokeria suola-astiaan ja suolaa sokerirasiaan. Lukuunottamatta omituista, tumman nesteen valkoiseen seinäpaperiin jättämää pilkkua, näytti koko huone muuten siistiltä, iloiselta ja hyvin hoidetulta. Hän soitti tarjoilijaa.
Kun tuo olento kiiruhti esiin, tukka pörröllään ja silmät punaisina, sillä hetki oli verrattain aikainen, pyysi salapoliisi, joka ei halveksinut pientä pilaa, häntä maistamaan sokeria ja sanomaan, oliko se hotellin arvon mukaista. Tuloksena oli, että tarjoilija säpsähti ja tuli täysin valveille.
"Teettekö joka aamu vieraillenne tämän kujeen?" kysyi Valentin. "Eikö teistä tuo sukkeluus vaihtaa sokeri suolaan käy vähitellen yksitoikkoiseksi?"
Kun pilkka sai tämän selvemmän muodon, vakuutti tarjoilija, että laitoksen tarkoituksena tosiaan ei ollut sallia mitään niin sopimatonta. Sen täytyi johtua jostain omituisesta erehdyksestä. Hän otti sokerirasian käteensä ja katseli sitä. Hän tarttui suola-astiaan, katseli sitä ja hänen ilmeensä muuttui yhä sekavammaksi. Lopuksi pyysi hän aivan äkkiä anteeksi, kiiruhti pois ja palasi muutaman minuutin kuluttua isännän seurassa. Hänkin tutki ensin sokerirasiaa, sitten suola-astiaa ja hänkin näytti joutuvan hämilleen.
Äkkiä innostui tarjoilija niin, että tuskin sai sanaa suustansa.
"Minä luulen", änkytti hän, "minä luulen varmaan, että sen tekivät nuo molemmat papit."
"Mitkä molemmat papit?"
"No", sanoi tarjoilija. "Nuo papit, jotka paiskasivat sopan seinään."
"Paiskasivat sopan seinään?" toisti Valentin, vakuutettuna, että sanontatapa oli jollain lailla kuvaannollinen.
"Niin", sanoi tarjoilija innokkaasti ja osoitti vaaleassa seinässä olevaa tummaa pilkkua. "Paiskasivat sopan tuohon seinään."
Valentin katseli kysyvästi isäntää, joka nyt kertoi asian yksityiskohtaisemmin.
"Niin, hyvä herra", sanoi hän. "Se on aivan totta, vaikka minä puolestani en usko, että asia on missään yhteydessä sokerin ja suolan kanssa. Kaksi pappia tuli tänne sisään aikaisin aamulla, juuri kun luukut avattiin, juomaan lihalientä. Molemmat tekivät hyvin hiljaisen ja arvokkaan vaikutuksen; toinen maksoi laskun ja lähti, toinen, joka oli hiukan hitaampiliikkeinen, viipyi muutaman minuutin ja kokoili kapineitansa. Mutta viimein lähti hänkin. Juuri kun hän oli astumaisillaan ulos, otti hän vain puoliksi tyhjentämänsä kupin ja heitti liemen seinään. Itse olin sisähuoneessa samoinkuin palvelijanikin. Kun syöksyin ulos, oli seinä tahrattu ja huone tyhjä. Vahinkoa ei voi pitää erikoisen suurena, mutta hävytöntä se oli, ja minä koetin tavoittaa heitä kadulla. Mutta se ei onnistunut he olivat jo ehtineet liian kauas. Minä näin vain, että he kääntyivät kulman ympäri ja alkoivat kulkea Carstairs-katua pitkin.
"Salapoliisi oli jo pystyssä, hattu päässä ja keppi kädessä. Hän oli jo huomannut, että siinä pimeydessä, mikä vallitsi hänen ajatuksissaan, täytyi hänen seurata ensimäistä omituista vihjausta, minkä hän sai. Maksettuaan laskunsa ja paiskattuaan lasioven perässään kiinni, kääntyi hän kohta lähimmälle kadulle.
"Oli onni, että hänen silmänsä kuumeisimpinakin hetkinä oli kylmä ja käsityksensä nopea. Vilahdukselta huomasi hän jotain erään puodin edessä. Puoti oli tavallinen hedelmä- ja vihanneskauppa, ja koko joukko tavaroita oli näytteillä ulkona, taivasalla, nimi- ja hintalapuilla varustettuina. Enimmän silmiinpistävät olivat appelsiini- ja pähkinäkasat. Pähkinäkasan päällä oli lappu, johon oli sinisellä liidulla kirjoitettu: 'Paraita Tanger-appelsiinejä. Penny pari.' Appelsiinikasalla oli lappu, josta yhtä selvillä kirjaimilla luettiin: 'Parhaita brasilialaisia pähkinöitä. Naula 4 pennyä.' Herra Valentin tarkasti molempia lappuja. Hän oli ollut huomaavinaan samanlaisen onnistuneen sukkeluuden jo kerran ennen, jopa aivan äsken. Hän käänsi punaposkisen kauppiaan huomion kirjoituksien erehdyttävään sisältöön. Mies, joka oli seisoskellut aivan jörönä katsellen milloin ylös, milloin alas katua, ei sanonut mitään, vaan vaihtoi äkeissään laput. Salapoliisi, joka seisoi vieressä nojaten sirosti kävelykeppiinsä, jatkoi puodin tarkastelua. Viimein sanoi hän: 'Suokaa anteeksi, hyvä herra, että siirryn puhumaan sellaisesta, mikä ei näytä kuuluvan tähän, mutta tekisin teille mielelläni kysymyksen kokeellisen sielutieteen ja ajatusyhtymäin alalta'."
Punaposkinen kauppias katseli häntä uhkaavasti, mutta Valentin jatkoi aivan huolettomasti, heilutellen keppiään: "Mitä yhteyttä on" sanoi hän, "vaihdetuilla hintalapuilla hedelmäkaupassa ja lierilakkisella, joka on tullut huvimatkalle Lontooseen? Taikka, puhuakseni selvemmin, mikä salaperäinen side yhdistää kasan appelsiineiksi ristittyjä pähkinöitä ajatukseen kahdesta papista, joista toinen on pitkä, toinen lyhyt?"
Hedelmäkauppiaan silmät tunkeutuivat ulos päästä kuin etanan. Ei näyttänyt mahdottomalta, ettei hän heittäytyisi vieraan kimppuun. Lopuksi sopersi hän harmistuneella äänellä: "Minä en tiedä, mitä se teitä liikuttaa, mutta jos olette heidän ystäviään, niin kertokaa terveisiä minulta ja sanokaa heille, että jos he vielä; kerran kaatavat minun omenani, niin saavat he selkäänsä ja perin pohjin, olkoot he sitten pappeja tai ei!"
"Todellako", huudahti salapoliisi innokkaasti osaaottaen. "Kaasivatko ne teidän omenanne."
"Niin, sen teki se toinen", vastasi kuumaverinen hedelmäkauppias. "Ne vierivät yli koko kadun, ja olisinpa antanut hänelle osansa, minä, jos minun ei olisi ollut pakko noukkia omenoita kadulta."
"Mihin suuntaan ne papit menivät?" kysyi Valentin.
"Ne lähtivät kulkemaan toista katua vasemmalle täältä ja menivät sitten vinosti puistikon yli", vastasi mies arvelematta.
"Kiitos", sanoi Valentin ja katosi kuin salama. Mainitun puiston toisella puolen tapasi hän poliisin ja sanoi tälle: "Tämä on tärkeää, konstaapeli. Oletteko nähnyt paria pappia, leveälieriset hatut päässä?"
Poliisi alkoi nauraa. "Kyllä kaiketi, sir", sanoi hän. "Ja jos kysytte, vastaan, että toinen oli kokolailla toisella kymmenellä. Hän seisoi tuossa kadulla niin pökerryksissään, että…"
"Mihin suuntaan ne menivät?"
"Ne nousivat keltaiseen raitiovaunuun tuolla", vastasi mies. "Yhteen niistä, jotka menevät Hampsteadiin."
Valentin näytti poliisikorttinsa ja sanoi hyvin nopeasti:
"Kutsukaa pari miehistänne tulemaan kanssani seuraamaan noita pappeja." Sitten meni hän yli kadun niin tarttuvan innokkaasti, että mahtava poliisi norjeni nopeajalkaisen tottelevaiseksi. Puolitoista minuuttia sen jälkeen yhtyi vastakkaisella katukäytävällä komisaario ja siviilipukuinen poliisimies ranskalaiseen salapoliisiin.
"Saanko kysyä, sire" aloitti ensinmainittu, hymyillen tärkeän näköisenä.
Valentin viittasi kepillään. "Kerron teille kaikki tuon raitiovaunun katolla", sanoi hän ja ahtautui kaikin voimin tungoksen läpi. Sittenkun kaikki kolme olivat hengästyneinä istuutuneet keltaisten vaunujen katolle, sanoi komisaario:
"Ajaisimme nelinkerroin nopeammin automobiilillä."
"Siinä olette täysin oikeassa", vastasi heidän johtajansa tyynesti, "jos me vain tietäisimme, minne meidän matkamme vie."
"No, minne me sitten menemme?" kysyi toinen ja tuijotti ulos.
Valentin rypisti otsaansa ja poltteli edelleen muutaman sekunnin.
Sitten otti hän savukkeen sormiensa väliin ja sanoi:
"Jos te tiedätte, mitä joku aikoo tehdä, järjestäkää niin, että ehditte ennen häntä, jos te vain arvaatte sen, niin pysykää hänen perässään. Liikkukaa, kun hän liikkuu, pysähtykää, kun hän pysähtyy; kulkekaa samaa vauhtia kuin hän. Jos teette niin, saatte ehkä nähdä, mitä hän näki, ja toimia, niin kuin hän toimi."
"Ainoa mitä voimme tehdä, on varustautua näkemään jotain kummallista."
"Minkälaista arvelette?" kysyi komisaario.
"Minkälaista hyvänsä", vastasi Valentin ja vaipui taas itsepäiseen mykkyyteensä.
Keltainen raitiovaunu mateli pohjoisia katuja ylös, niinkuin tuntui, tuntikausia. Suuri salapoliisi ei ryhtynyt enempiin selittelyihin, ja on mahdollista että hänen toverinsa alkoivat hiljaisuudessa epäillä asian luonnistumista. On myöskin mahdollista, että heissä kaikessa hiljaisuudessa kasvoi aamiaisen ikävä, sillä varsinainen aamiaisaika oli aikoja sitten ohi, ja pohjoisen Lontoon etukaupunkikadut näyttivät venyvän iänikuisen pitkiksi, niinkuin moniosainen kiikari. Tämä matka oli niitä, joitten kestäessä matkustaja alituiseen tuntee, että hänen jo olisi pitänyt ehtiä maailman ääriin, kun hän tuskin on ehtinyt Sufnell-puiston alkupäähän. Lontoo loppui vähitellen roskaisiin ravintoloihin ja huonosti hoidettuihin istutuksiin, mutta alkoi, merkillistä kyllä, kohta jälleen kasvaa säteilevien suurkatujen ja koreiden hotellien muodossa. Oli aivan kuin matkustaisi läpi kolmentoista ikävän pikkukaupungin, jotka olivat aivan toinen toisensa vieressä. Mutta vaikka talvihämärä uhkasi jo peittää tien heidän edessään, istui parisilainen salapoliisi yhä hiljaa ja valveilla tutkien heidän molemmilla puolillaan aukenevia sivukatuja. Kun he olivat jättäneet Cambden Town'in taakseen, olivat poliisit melkein nukkuneet; ainakin säpsähtivät he, kun Valentin hyppäsi pystyyn, löi heitä olkapäälle ja käski ajajaa pysäyttämään.
He hyökkäsivät alas rappuja kadulle käsittämättä miksi heitä häirittiin. Kun he katselivat ympärilleen selitystä etsien, osoitti Valentin voitonriemuisena erästä ikkunaa vasemmalla tiestä. Ikkuna oli iso ja muodosti osan palatsintapaisen hotellirakennuksen pitkästä, paksusti kullatusta julkisivusta. Tämä osa rakennuksesta oli "päivällispuoli" ja esiintyi nimellä "restaurant". Ikkuna, jota Valentin oli osoittanut, oli, niinkuin hotellin muutkin ikkunat, n.s. jäälasia kuvioineen. Mutta sen keskellä oli suuri, musta pilkku, joka näytti tähdeltä jään pinnalla.
"Tuossa on meillä viimeinkin johtolankamme", huudahti Valentin ja heilutti keppiään. "Talo rikottuine ikkunoineen."
"Mikä ikkuna? Mikä johtolanka", kysyi poliisiapulainen. "Mitä todisteita meillä on, että se on jossain yhteydessä asiamme kanssa?"
Valentin kiukustui niin, että oli vähällä taittaa bamburuokonsa.
"Todisteita"! huusi hän. "Herra Jumala! Mies hakee todisteita. Luonnollisesti on todennäköisyyksiä kaksikymmentä yhtä vastaan, ettei sillä ole mitään tekemistä asian kanssa. Mutta mitä muuta voimme tehdä? Ettekö ymmärrä, että meidän täytyy käyttää hyväksemme hyvinkin vähän todennäköisiä mahdollisuuksia, tai sitten mennä kotiin ja käydä maata?"
Reippain askelin meni hän sisälle ravintolaan tovereittensa seuraamana ja kohta kävivät he käsiksi päivälliseen pienen pöydän ääressä ja katselivat sisältäpäin tähteä lasissa. Eipä se juuri sieltäkään näyttänyt kovin selittävältä.
"Teiltä on rikottu ikkuna, huomaan minä", sanoi Valentin tarjoilijalle laskua maksaessaan.
"Kyllä, sir", vastasi mies. "Se tapahtui hyvin omituisella tavalla."
"Niinkö? Kertokaapa siitä meille", sanoi salapoliisi huolettoman uteliaana.
"Niin, kaksi mustapukuista miestä tuli sisään", sanoi tarjoilija. "Kaksi tuollaista ulkolaista pappia, joita nyt kuljeksii kaikkialla täällä. He söivät yksinkertaisen, huokean aamiaisen. Toinen maksoi ja meni ulos. Toinen aikoi myöskin lähteä, kun minä tulin silmänneeksi rahoja ja huomasin, että hän oli antanut kolmekertaa liian paljon. 'Kuulkaapas', huusin miehelle, joka juuri oli menossa. 'Olette maksanut liikaa.' 'Vai niin’, vastasi hän aivan tyynesti. 'Olemmeko?' 'Olette', vastasin minä ja etsin laskua näyttääkseni hänelle, että niin oli asian laita. Mutta silloin nolostuin."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi salapoliisi.
"Olisin voinut vannoa kirjoittaneeni laskuun neljä shillinkiä, mutta nyt näin selvästi ja varmasti, että olinkin kirjoittanut neljätoista."
"Tosiaanko?" sanoi Valentin ja liikkui hitaasti eteenpäin — hehkuvin silmin. "Ja sitten."
"Silloin sanoi pappi, joka juuri oli ehtinyt ovelle: 'Valitan, että olen sekoittanut laskunne, mutta silloin on myös ikkuna maksettu'. 'Mikä ikkuna?', sanoin minä. 'Se, jonka nyt rikon', sanoi hän ja särki ruudun sateenvarjollaan."
Kaikki kolme kuuntelijaa huudahtivat hämmästyksestä ja komisaario sanoi kuiskaten: "Ajammeko takaa hullujenhuoneesta karanneita?"
Tarjoilija nautti nähtävästi hullunkurisesta jutusta ja jatkoi:
"Ensin nolostuin niin, etten keksinyt mitä tehdä. Mies marssi ulos ovesta ja tavoitti toverinsa, joka oli kääntynyt kulman ympäri. Ja sitten kulkivat he sellaista vauhtia Bullock-katua pitkin, etten tavoittanut heitä, vaikka juoksin kaikin voimin."
"Bullock-katua", sanoi salapoliisi, lähtien liikkeelle samaa vauhtia kuin omituinen pari, jota hän ajoi takaa.
Heidän matkansa jatkui nyt alastomien tunnelintapaisten kivimuurien välissä, pitkin katuja, joiden varsilla oli vain harvoja lyhtyjä, vieläpä harvoja ikkunoitakin, katuja, joita ainaiset takapihat näyttivät reunustavan. Hämärä tiheni, eikä edes Lontoon poliisi osannut sanoa, mihin suuntaan he kulkivat. Komisaario oli kuitenkin jokseenkin varma siitä, että he päätyisivät johonkin paikkaan Hampstead'in puistossa. Vihdoin puhkaisi äkkiä pimeyden ulkonevasta ikkunasta loistava kaasuvalo, joka muistutti salalyhtyä, ja Valentin pysähtyi hetkeksi kirjavasti koristellun leipomopuodin eteen. Arveltuaan hetken hän astui kauppaan. Hän seisoi siellä aivan vakavana makeisten keskellä ja osti kolmetoista suklaasikaria valiten ne suurella huolella. Hän haki nähtävästi johtolankaa, mutta se oli turhaa.
Kulmikas, verrattain elähtänyt puotineiti oli jokseenkin tylsän hämmästyksen vallassa katsellut hienoa herrasmiestä, mutta kun hän ovessa tämän takana näki komisaarion sinisen virkapuvun, heräsi hän.
"Vai niin", sanoi hän. "Jos tahdotte tietoja paketista, olen jo lähettänyt sen."
"Paketista!" toisti Valentin ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää hämmästyneeltä.
"Tarkoitan pakettia, jonka tuo herra jätti — tuo pappi."
"Hyvänen aika", sanoi Valentin ja kumartui eteenpäin, osoittaen todellisen innostuksen ensimäisiä merkkejä. "Kertokaa toki meille oikein tarkkaan, mitä on tapahtunut."
"Niin", sanoi nainen hiukan arvellen. "Papit tulivat tänne noin puolituntia sitten, ostivat hiukan pastilleja, juttelivat vähän minun kanssani ja menivät sitten puistoon päin. Heti sen jälkeen tuli kuitenkin toinen heistä juoksujalkaa takaisin ja huusi: 'Olenko unohtanut paketin?' Minä etsin kaikkialta, mutta en löytänyt sitä. Silloin sanoi hän: 'Ei se tee mitään, mutta jos satutte löytämään sen, olkaa hyvä ja varustakaa se tällä osoitteella ja lähettäkää se postissa.' Sitten antoi hän minulle osoitteensa ja shillingin vaivasta. Vaikka luulin etsineeni kaikkialta, löysin tosiaankin lopulta tuon käärepaperipaketin ja lähetin sen niinkuin hän oli pyytänyt. Koska asia näyttää olevan niin tärkeä, luulin, että poliisi sen takia oli tullut tänne."
"Niin onkin asia", sanoi Valentin lyhyesti. "Onko Hampsteadin puisto tässä lähellä?"
"Jos kuljette neljännestunnin suoraan eteenpäin, tulette sinne."
Valentin kiiruhti puodista ja alkoi juosta eteenpäin. Toiset seurasivat perässä vastahakoisesti hölköttäen.
Katu oli niin kapea ja varjojen pimittämä, että kun he aivan arvaamatta saapuivat aukealle korkean taivaan alle, ihmettelivät he, että ilma vielä oli niin kirkas ja valoisa. Ihana vihreä holvi kaareutui kullalla reunustettuna mustenevien puiden ja tummanpunervien, kaukaisten maisemien ylle. Holvi oli niin tummanvihreä, että harvat tähdet loistivat kuin kristallikiteet sen pinnalla. Kaikki jäljellejäänyt päivänvalo lepäsi kultaisena kimmellyksenä Hamspsteadin ulkoreunalla ja tutun notkelman yllä, jota sanotaan Terveyslaaksoksi. Huvimatkailijat, jotka käyvät näillä seuduin, eivät vielä olleet kaikki lähteneet; muutamia väsyneitä pareja istui siellä täällä penkeillä ja kauempaa kuului yksityisiä tytönääniä lehdikoista. Taivaan ihanuus syveni ja kasvoi ihmisten jokapäiväisyyden ympärillä, ja seisoen rinteellä, laakson yli katsellen, keksi Valentin etsimänsä.
Tummien, hajaantuvien ryhmien joukossa kauempana oli yksi hyvin musta, joka ei hajonnut, ryhmä, johon kuului kaksi pappispukuista miestä. Vaikka he näyttivät pieniltä kuin hyttyset, näki Valentin, että toinen oli paljon lyhyempi toista. Vaikka pitemmällä olikin lukumiehen köyryselkä ja kömpelöt liikkeet, näki Valentin, että mies oli ainakin kuusi jalkaa pitkä. Pariisilainen kulki eteenpäin hampaat yhteen puristettuina, keppiään heilutellen. Kun hän oli aikalailla vähentänyt välimatkaa ja samalla suurentanut molemmat mustat olennot kuin jättiläis-mikroskoopilla katsoen, huomasi hän jotain muuta, mikä hämmästytti häntä, mutta jota hän kuitenkin tavallaan oli odottanut. Oli pitkä pappi kuka hyvänsä, ei lyhyemmästä voinut olla epäilystäkään. Sehän oli hänen ystävänsä Harwichin junasta, tuo lyhytkasvuinen pikku pappi Essexistä, jota hän oli varoittanut.
Tähän nähden sopi siis kaikki mainiosti yhteen. Valentin oli saman päivän aamuna kyselemällä saanut tietää, että eräs isä Brown Essexistä oli matkustanut Lontooseen mukanaan safiireilla koristettu hopearisti, suuriarvoinen pyhäinjäännös, jota hänen piti näyttää ulkomaiden papeille kongressissa. Tämä oli kai tuo puheenalainen, "hopeinen, sinikivinen esine", ja isä Brown oli kai tuo yksinkertainen mies junassa. Mitään kummallista ei ollut siinäkään, että mitä Valentin oli keksinyt, siitä oli myöskin Flambeau saanut vihiä. Flambeauhan huomasi kaikki. Eikä sekään ollut kummallista, että kun Flambeau keksi safiiriristin, aikoi hän myös varastaa sen. Se oli luonnollisinta kaikesta luonnollisesta. Ja kaikkein vähimmän kummallista oli se, että Flambeau tekisi mitä hän tahtoisi sellaiselle pöllöpääparalle kuin tuo mies oli sateenvarjoineen ja kääröineen. Hänhän oli siinä määrin yksinkertainen, että kuka hyvänsä olisi voinut houkutella hänet minne hyvänsä; ei siis ollut ollenkaan kummallista, että sellainen näyttelijä kuin Flambeau oli voinut, papiksi puettuna, houkutella hänet mukaansa Hampsteadin luonnonpuistoon. Siihen saakka oli asia päivänselvä, ja: samalla kuin salapoliisi surkutteli pappia hänen avuttomuutensa takia, hän melkein halveksi Flambeauta, kun tämä ei katsonut arvoansa alentavaksi näin yksinkertaisen uhrin valintaa. Mutta kun Valentin ajatteli kaikkea sitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut, kaikkea mikä oli johtanut hänet voittoon, rasitti hän turhaan aivojaan hakiessaan siitä pontta ja perää. Mitä yhteyttä oli Essexin papilta varastetun sinisen hopearistin ja liemimaljan seinään paiskaamisen välillä? Mitä yhteyttä oli tällaisella varkaudella ja päähänpistolla nimittää pähkinöitä appelsiineiksi, tai sillä, että ensin maksaa ikkunaruudun ja sitten rikkoo sen? Hän oli päässyt ajon päähän, mutta jälki oli hänelle jossain määrin epäselvä. Kun hän epäonnistui — mikä harvoin tapahtui — oli hän tavallisesti löytänyt johtolangan, vaikka rikoksellinen oli päässyt pakoon. Nyt oli hän saavuttanut rikoksellisen, mutta kadottanut johtolangan.
Molemmat olennot, joita he nyt ajoivat takaa, kömpivät kuin kärpäset korkean kummun vihreän reunuksen yli. He olivat nähtävästi syventyneet keskusteluun, eivätkä luultavasti panneet merkille, minne kulkivat, mutta varmaa oli, että he lähestyivät paikan karuimpia ja yksinäisimpiä kukkuloita. Takaa-ajajien täytyi heitä lähestyessään painautua hirvenampujan vähemmän arvokkaaseen asentoon, milloin kyyristyä pensaiden taa, milloin ryömiä läpi korkean ruohon. Näitten epämukavien keinojen avulla onnistui ajajien tulla niin lähelle saalistaan, että he saattoivat kuulla keskustelun sorinan. Sanoja he eivät kuitenkaan kuulleet, ainoastaan sana "järki" toistettiin usein kimakalla, melkein lapsellisella äänellä. Kerran kadottivat poliisit molemmat papit näkyvistään. Jyrkkä rinne ja tiheät pensaikot estivät heitä näkymästä. Meni kokonaista kymmenen tuskallista minuuttia, ennenkuin he löysivät jäljet, ja ne johtivat heidät korkean kummun reunalle, mistä synkkä auringonlasku näkyi kuin amfiteatterista. Erään puun alla tällä komealla, vaikka yksinäisellä paikalla, oli vanha, ravistunut puupenkki. Tällä penkillä istuivat molemmat papit yhä jatkaen innokasta keskusteluaan. Pimenevältä taivaanrannalta eivät komeat kullan ja vihreän hohtavat värit vielä olleet väistyneet, mutta holvi sen yläpuolella oli vähitellen muuttunut kirkkaan vihreästä siniseksi, ja tähdet alkoivat yhä enemmän säihkyä kuin kirkkaat jalokivet. Sanomatta mitään viittasi Valentin seuraajilleen ja heidän onnistui hiipiä suurioksaisen puun taa. Seisoessaan siinä, hiljaa kuin kuolema, kuuli hän ensikertaa, mitä tuo omituinen pappi puhui.
Kuunneltuaan puolitoista minuuttia tarttui häneen ilkeä epäilys. Oliko hän ehkä kuljettanut englantilaiset poliisit öiselle paikalle asiassa, joka oli yhtä turha kuin viikunoiden hakeminen kedon nokkosista? Sillä papit juttelivat, aivankuin katolisten pappien tapa on jutella, hurskaasti, oppineesti ja huolettomasti teologian kaikkein pulmallisimmista kysymyksistä. Pikkuinen essexiläinen pappi puhui yksinkertaisemmin kuin toinen, kasvot kohotettuina rauhoittavia tähtiä kohti. Toinen puhui painetun päin, aivan kuin olisi hän ollut arvoton taivasta katselemaan. Mutta viattomampaa papillista keskustelua ei olisi voinut kuulla edes Italian valkeissa luostareissa, tai Espanjan synkissä tuomiokirkoissa.
Ensimäinen, minkä hän kuuli, oli loppu jostakin, mitä isä Brown sanoi: "mitä keskiaikana oikeastaan tarkoitettiin sillä, että taivasta oli mahdoton lahjoa!"
Pitempi nyökäytti päätään ja sanoi:
"Niinhän se on, että nykyaikaiset, uskottomat ihmisemme aina vetoavat järkeen. Mutta kuka voi nostaa katseensa noihin miljooniin tähtiin, tuntematta, että tosiaan voi olla olemassa maailmoita, joissa meidän järkemme on hulluutta."
"Ei", sanoi toinen pappi. "Järki on aina järki, vaikkapa helvetin esikartanoissakin, niin, vieläpä olemassaolon tuntemattomissa rajamaissakin. Tiedän, että kirkkoa moititaan järjen halveksimisesta, mutta asianlaita on aivan päinvastoin. Kirkko ylistää täällä maailmassa järkeä aivan yksin. Kirkko yksin täällä maanpäällä puolustaa sitä mielipidettä, että järki hallitsee Jumalaakin."
Pitkä kehotti vakavat kasvonsa tähtikirkkaalle taivaalle ja sanoi:
"Mutta kuka voi tietää, eikö tässä rajattomassa maailman kaikkeudessa…?"
"Rajattomuus on aivan fyysillinen käsite", sanoi pikku pappi ja muutti kiivaasti asentoa. "Emme voi käsittää sitä siinä merkityksessä, että se ei olisi totuuden lakien alainen."
Valentin seisoi puun takana ja pureskeli kiukuissaan kynsiään. Hän luuli melkein kuulevansa englantilaisten salapoliisien hymähtelevän sille, että hän oli kuljettanut heitä tämän pitkän matkan, löysän arvailun perusteella, kuuntelemaan parin kiltin papin metafyysistä lörpöttelyä. Levottomuutensa vallassa jäi häneltä kuulematta pitkäkasvuisen isän jouhenhalkaiseva vastaus, ja kun hän jälleen kuunteli, puhui isä Brown.
"Järki ja oikeus johtavat kaukaisimpia ja eristetyimpiäkin maailmoita. Katsokaapa vain tähtiä. Eivätkö ne ole kuin itsenäisiä timantteja ja safiireja. Niistä voisi laatia kuinka järjettömän botaniikan tai geologian hyvänsä. Ajatelkaapa timanttimetsää, jossa lehdet ovat jalokiviä. Ajatelkaapa, että kuu olisi sininen suurensuuri safiiri. Mutta älkää luulkokaan, että tämä mielipuolinen astronomia vaikuttaisi vähääkään yleisessä johdossa vallitsevaan oikeuteen, tai järkeen. Opaalisilta kankailta, helmiäishohtoisten lohkareitten alta löydätte ilmoitustaulun, jossa sanotaan: 'Älä varasta'!"
Valentin aikoi juuri nousta epämukavasta kumarasta asennostaan ja hiipiä pois niin hiljaa kuin mahdollista häpeissään elämänsä ainoasta suuresta tyhmyydestä. Mutta pitkän papin hiljaisuudessa oli jotain, mikä sai Valentinin viipymään kuullakseen tämän vastauksen. Kun hän viimein alkoi puhua, sanoi hän aivan yksinkertaisesti, painunein päin ja kädet polvilla:
"Minä luulen kuitenkin yhä, että muutamat muut maailmat kohoavat järkemme ulottumattomiin. Taivaan salaisuudet ovat tutkimattomat ja minun täytyy omasta puolestani taipua niiden edessä."
Ja pää yhä kumarassa ja muuttamatta vähääkään asentoaan tai ääntään lisäsi hän:
"Tahdotteko olla hyvä ja antaa minulle tuon safiiriristin? Me olemme yksin täällä ja minä voisin, jos tahtoisin, jauhaa teidät ruumeniksi kuin olkinuken."
Juuri se, että ääni ja asento oli muuttumaton, painoi muutettuun puhetapaan omituisen hävyttömyyden leiman. Mutta pyhän esineen haltija käänsi tuskin huomattavasti päätään. Hän näytti edelleen hiljaisen yksinkertaisesti tutkivan taivasta. Ehkäpä hän ei ollut ymmärtänyt toveriaan. Tai hän oli ehkä ymmärtänyt ja kivettynyt kauhusta.
"Niin", sanoi pitkä pappi samalla matalalla äänenpainolla ja muuttamatta asentoaan. "Niin, minä olen Flambeau."
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen sanoi hän:
"Kuulkaa, tahdotteko antaa minulle ristin?"
"En", sanoi toinen, ja tuo lyhyt sana kuului niin kummalliselta.
Nyt heitti Flambeau äkkiä pois papilliset elkeensä. Suurvaras nojautui penkin selkämykseen ja nauroi hiljaa, mutta kauan.
"Ettekö", huudahti hän. "Te ette tahdo antaa minulle sitä, te ylpeä prelaatti. Te ette tahdo antaa minulle sitä, te pieni, tyhmä mustatakki. Sanonko teille, miksi? Niin, siksi, että se jo on minun povitaskussani."
Pikku essexiläinen käänsi häntä kohden pimeässä kai hämmästyneet kasvonsa ja sanoi näyttelijän teeskennellyllä innolla:
"Oletteko, oletteko varma siitä?"
Flambeau kirkui ihastuksesta.
"Te huvitatte minua yhtä paljon kuin vallattomin farssi"; sanoi hän. "Niin, pikku ukkeli, siitä olen aivan varma. Olin kyllin viisas tehdäkseni itselleni aivan samanlaisen paketin kuin teillä ja nyt olen saanut oikeat kivet. Vanha temppu, isä Brown, hyvin vanha temppu."
"Niin kyllä", sanoi isä Brown ja pyyhkäisi tukkaansa epäröivällä tavallaan. "Niin, olen kuullut siitä ennenkin puhuttavan."
Rikoksen jättiläinen kumartui yksinkertaista pikku pappia kohti kasvoillaan jonkunlainen jälleen heränneen mielenkiinnon ilme.
"Oletteko te kuullut siitä puhuttavan?" kysyi hän.
"Ja missä olette te kuullut puhuttavan siitä?"
"En tietysti saa sanoa, mikä puhujan nimi on", vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Hän oli, nähkääs, katuvainen syntinen. Hän oli elänyt parikymmentä vuotta kuin prinssi vain jäljittelemällä käärepaperipaketteja. Kun aloin epäillä teitä, muistin kohta tuon miesparan menettelytavat."
"Kun te aloitte epäillä minua?" toisti rosvo kiihkeämmin. "Olitteko te todella kyllin hävitön epäilläksenne minua vain siksi, että kuljetin teidät tänne, puiston autioimpaan osaan?"
"En, en missään nimessä", sanoi Brown aivankuin anteeksi pyytäen. "Ei, katsokaas, minä epäilin teitä kohta kun tapasimme. Se johtui tuosta pikkupahkasta takin hihassa, missä teidän kaltaisenne ihmiset pitävät piikkirannerengastaan."
"Miten ihmeessä te olette kuullut puhuttavan piikkirannerenkaasta?" ärjäsi Flambeau.
"Jokaisellahan on karjansa paimennettavanaan!" sanoi isä Brown kohottaen hiukan silmäkulmiaan. "Kun olin pappina Hartlepoolessa, oli siellä kolme miestä, joilla oli piikkirannerenkaat. Koska minä heti alusta epäilin teitä, järjestin niin, että risti kaiken varalta joutuisi varmaan talteen. Pidin teitä tarkasti silmällä, luullakseni, ja lopulta näinkin teidän vaihtavan paketit. Minä puolestani vaihdoin ne vielä kerran ja niin sain itse pitää oikean."
"Saitte pitää oikean?" toisti Flambeau ja ensi kertaa ei hänen äänessään soinut yksistään voiton riemu.
"Näinhän se kävi", sanoi pikku pappi, joka yhä edelleen puhui yhtä teeskentelemättömästi. "Minä menin takaisin leipuripuotiin, kysyin, olinko unohtanut sinne paketin, ja kirjoitin osoitelapun siihen kiinnitettäväksi, jos se löytyisi. Enhän minä ollut sitä unhottanut, sen minä kyllä tiesin, mutta kun toistamiseen läksin sieltä, oli se siellä. Sen sijaan, että he olisivat juoksuttaneet arvokasta pakettia jäljessäni, ovat he lähettäneet sen pikapostissa eräälle tuttavalleni Westminsteriin." Hän lisäsi surullisella äänellä. "Senkin opin minä eräältä miesparalta Hartlepoolissa. Samoin menetteli hän varastettuaan käsilaukkuja asemilta, mutta nyt on hän munkkina luostarissa. Paljonhan sitä saa tietää, sanon teille", lisäsi hän ja hieroi taas otsaansa anteeksi pyytävän näköisenä. "Kun kerran on pappi, niin ei hän sille mitä voi, jos ihmiset kertovat sellaisia asioita."
Flambeau tempasi paketin povitaskustaan ja repi sen auki. Se ei sisältänyt muuta kuin paperia ja pieniä lyijytankoja. Hän hyppäsi ylös penkiltä, teki suurenmoisen liikkeen ja huusi:
"En usko teitä. En usko, että sellainen vätys kuin te voisitte tehdä kaiken tuon. Minä luulen, että teillä vielä on safiiriristi taskussanne ja jos te ette anna sitä hyvällä, niin — me olemme yksin ja minä otan sen väkisin."
"Ette", sanoi isä Brown ja hänkin nousi pystyyn. "Te ette ota sitä väkisin. Ensiksi, koska minulla tosiaankaan ei ole sitä täällä, ja toiseksi, koska emme olekaan yksin."
Flambeau hillitsi itsensä. Hän oli astunut pari -askelta eteenpäin.
"Tuon puun takana", sanoi isä Brown, "seisoo kaksi vahvaa poliisia ja suurin nykyään elävä salapoliisi. Te kysytte, kuinka he ovat tänne tulleet. Niin, minä olen tietysti houkutellut heidät tänne. Mitenkä minä menettelin? Kerron teille sen, jos haluatte tietää. Sellaista oppii totta tosiaan, kun työskentelee rikoksen lasten keskuudessa. En ollut aivan varma, olitteko te varas eikä oikein käynyt päinsä loukata omaan pappissäätyymme kuuluvaa miestä. Siksi tein kokeen, nähdäkseni, ettekö ilmaisisi itseänne. Tavallisesti sellainen henkilö, joka saa suolaa kahviinsa sokerin asemesta, suuttuu aikalailla. Jos hän ei tee sitä, todistaa se, että hänellä on syytä pysyä tyynenä. Minä vaihdoin sokerin suolaan ja te pysyitte tyynenä. Tavallisesti syntyy väittely, jos joku huomaa, että lasku on kolminkertainen. Sillä, joka maksaa sen huomautuksetta, on omat syynsä pysyä huomaamattomana. Minä muutin laskun ja te maksoitte sen."
Nyt odotti kai maailman kaikkeus, että Flambeau tekisi tiikerin hyppäyksen. Mutta oli aivan kuin jokin taikavoima olisi pidättänyt häntä. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä ja uteliaisuudesta.
"Koska teillä ei", jatkoi isä Brown hyväntahtoisesti, mutta selvästi ja sitovasti, "ollut halua jättää poliisille jälkiä, joita se voisi seurata, täytyi tietysti jonkun muun tehdä se. Joka paikassa, missä olemme näyttäytyneet, oli minusta tärkeää tehdä jotain, mistä piisaisi puhetta koko päiväksi. En tehnyt suurta vahinkoa: tahra seinällä, kaadetut omenat, rikottu ikkuna, mutta minä pelastin ristin ja risti tulee aina pelastumaan. Nyt on se Westminsterissä. Minua ihmetyttää tosiaan, että te ette estänyt sitä aasinpillillä."
"Millä?" kysyi Flambeau.
"Minua ilahduttaa, ettette koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi pappi ja irvisti. "Se on jotain hyvin ilkeää. Te olette varmasti liian hyvä ollaksenne pillinpuhaltaja. Minä en olisi voinut väistää aasinpilliä edes tahroillakaan. Siihen eivät jalkani ole kyllin tanakat."
"Mistä kummasta te oikeastaan puhutte?" keskeytti toinen.
"Jaha, minä luulin, että te tunsitte tahrat", sanoi Brown, miellyttävästi yllätettynä. "Ettehän sitten olekaan joutunut kovin pitkälle pahuuden tiellä."
"Kuinka hiidessä te olette saanut selvän kaikista noista hirmuista?" huusi Flambeau.
Hymyn varjo kulki hänen papillisen vastustajan pyöreiden, viattomien kasvojen yli.
"Luonnollisesti siksi, että olen vain yksinkertain mustatakki", vastasi hän. "Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että sen, joka ei tee juuri muuta kuin kuuntelee tunnustuksia toisten synneistä, täytyy oppia syvälti tuntemaan maailman pahuus? Sitäpaitsi on teissä vielä muuta minun kutsumukseeni kuuluvat mikä sai minut vakuutetuksi, että te ette ollut pappi!
"Mitä sitten?" kysyi varas melkein täydellisesti hölmistyneenä.
"Te ahdistitte järkeä", sanoi isä Brown. "Se on huonoa teologiaa."
Ja juuri kun hän kääntyi ottaakseen tavaransa, ilmestyi kolme poliisia varjostavien puitten takaa. Flambeau oli sekä taiteilija että urheilija. Hän peräytyi askeleen ja kumarsi syvään Valentinille.
"Älkää kumartako minulle, mon ami", sanoi Valentin kaikuvalla äänellä. "Kumartakaamme molemmat mestarillemme."
Ja he seisoivat siinä hetken lakit kädessä, sillä aikaa kun pikkuinen essexiläinen pappi haeskeli sateenvarjoaan.