NELJÄSTOISTA LUKU.
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä senaattori astui naisten huoneesen ja sanoi jo kynnykseltä vaimolleen, joka puuhaeli kangaspuissa:
"Missä on Polykarpo? Minä en tavannut häntä Antonion luona, joka nyt työskentelee alttarin asettelemisessa, ja ajattelin, että ehkä löytäisin hänet täältä sinun luotasi".
"Kirkosta", vastasi Dorothea, "hän astui ylös vuorelle. Mene kuitenkin työhuoneesen, Marthana, katsomaan onko veljesi palannut".
Tytär totteli heti ja mielellään hänen käskyjään, sillä hänen veljensä oli hänelle rakkahin kaikista ja häntä hän piti kauniimpana ja parahimpana kaikista miehistä.
Heti kun puolisot olivat yksinään, niin Pietari lausui uskollisesti ja sydämellisesti ojentaen kätensä vaimolleen:
"No, äiti, lyöppäs tuohon!"
Dorothea viivähti hetkisen ja katseli häntä, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Salliiko sinun ylpeytesi vihdoinkin sen, ett'et enää tee minulle vääryyttä?"
Tämä oli nuhde, vaikk'ei tosin ankara, muuten ei olisi hänen suunsa myhäillyt niin ystävällisesti, ikäänkuin haluten sanoa: "Ethän kuitenkaan kauvemmin saata olla vihainen minulle, ja se on kuitenkin hyvä, että kaikki pian saa tulla vanhaan kuntoonsa jälleen".
Niin ei ollut todellakaan ollut laita, sillä siitä alkaen, kun puolisot tapasivat toisensa pojan työhuoneessa, he olivat olleet ikäänkuin vieraat toisilleen.
Makuuhuoneessa, kirkkotiellä ja aamiaispöydässä eivät he olleet puhuneet toistensa kanssa enempää kuin mitä yhdys-elämä vaivoin vaati ja mikä näytti olevan välttämätöntä lapsilta ja palkollisilta peittämään heidän epäsopuaan.
Tähän asti oli heidän välillänsä itsestään selvänä asiana vallinnut sopimus, jota ei koskaan oltu sanoilla lausuttu, mutta josta tuskin ainoassakaan tapauksessa oli poikettu, nimittäin ett'ei toinen koskaan ylistäisi lapsissa mitään, jota toinen ei hyväksynyt, tahi päin vastoin. Mutta tänä yönä sitä vastoin!
Heti äidin ankaran tuomion jälkeen isä oli innokkaasti syleillyt pahantekijätä.
Niin kauaksi kuin hän saattoi muistaa menneihin aikoihin, ei ollut koskaan tapahtunut, että hän oli ollut niin ankara ja hänen miehensä sitä vastoin niin hellä ja lempeä jompaakumpaa heidän poikaansa kohtaan, ja kuitenkin hänellä oli ollut kyllältä mielenmalttia olla Polykarpon läsnä ollessa vastustamatta miestään ja äänetönnä hänen kanssaan lähteä työhuoneesta.
"Kunhan vaan olemme yksinämme makuuhuoneessa", hän ajatteli, "niin kyllä esittelen hänen vääryytensä, niinkuin tuleekin, ja hän saa vastata siitä".
Mutta hän ei pannut aikomustaan toimeen, sillä hän tunsi, että jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, oli tapahtunut hänen puolisossaan; kuinka olisikaan muuten heti tapauksen jälkeen, kun hän lamppu kädessä astui kaitaisia rappusia alas, hänen muuten niin vakavat silmänsä saattaneet loistaa niin lempeästi ja ystävällisesti ja hänen ankarat huulensa hymyillä niin onnellisesti.
Pietari oli usein sanonut Dorothealle, että tämä osasi lukea hänen sieluaan ikäänkuin avonaista kirjaa; mutta Dorothean täytyi myöntää, että tässä teoksessa oli kuitenkin muutamia sivuja, joiden merkitystä hän ei kyennyt käsittämään.
Kuinka omituista!
Vähän väliä Dorothea huomasi tällaisia vaikeasti selitettäviä mielentiloja miehessään, niin pian kuin puheeksi tuli epäjumalain kuvat, pakanain saastaiset temppelit tahi heidän poikainsa aikeet ja teokset.
Ja olihan Pietari kuitenkin hurskaan kristityn hurskas poika; mutta hänen iso-isänsä oli ollut kreikkalainen pakana ja tästä kaiketi hänellä oli veressään jotakin, mikä huoletti Dorotheaa, syystä, ett'ei hän täydelleen saattanut sitä yhdistää Agapiton oppiin, mutta jota hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustella, koska hänen harvapuheinen miehensä ei koskaan lausunut mieltään niin hilpeästi ja arvoansa muistamatta, kuin saadessaan puhua näistä asioista poikainsa ja heidän ystäväinsä kanssa, jotka toisinaan seurasivat heitä kosteikkoon.
Eihän se kuitenkaan liene ollut mitään syntistä, mikä taas ja juuri tällä hetkellä nuorensi ja kirkasti hänen puolisonsa kasvot.
"He ovat miehiä", hän sanoi itsekseen, "ja heillä on kaiketi jotakin sellaista, jota me naiset emme ymmärrä. Eikö ukko ole juuri niinkuin hääpäivänämme? Polykarpo on hänen kuvansa, sitähän kaikki sanovat. Mutta kun nyt katselen vanhusta ja johdan muistiini, miltä poika äsken näytti, selittäessään mitä varten hän ei saattanut olla tekemättä Sironan kuvaa, niin minun täytyy myöntää, että sellaista yhtäläisyyttä en ole eläissäni nähnyt."
Pietari toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä ja sammutti lampun.
Dorothea olisi mielellään sanonut hänelle ystävällisen sanan, sillä hänen miehensä kirkas katsanto liikutti ja ilahutti häntä; mutta tämä olisi ehkä kuitenkin ollut liian paljo sen jälkeen, mitä hän oli työhuoneessa pojan läsnä ollessa saanut Pietarilta kärsiä.
Entisinä aikoina oli useinkin tapahtunut, että he, kun jompikumpi oli herättänyt tyytymättömyyttä toisessa ja he olivat riidelleet keskenänsä, olivat leppymättä menneet levolle; mutta mitä vanhemmiksi he olivat tulleet, sitä harvemmin oli sellaista tapahtunut, eikä tällöin pitkään aikaan mikään varjo ollut himmentänyt heidän avioliittonsa täydellistä sopusointua.
Kun he kolme vuotta sitten vanhimman poikansa häiden jälkeen yhdessä olivat seisoneet ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta, niin Pietari oli tullut aivan hänen viereensä ja sanonut:
"Kuinka hiljaa ja rauhallisesti nuot ylähiset vaeltajat käyvät ratojansa koskematta toisiinsa tahi törmäämättä yhteen! Kun olen yksin hiljaisena yönä heidän ystävällisessä valossaan vaeltanut kotiin kivenmurrokselta, olen ajatellut monta seikkaa. Kenties on ennen ollut aika, jolloin tähdet hurjasti ja ilman järjestystä lentelivät toinen toisensa ohitse. Toinen joutui toisen tielle, ja toisiinsa kimmahtaessaan taisi moni särkyä pirstoiksi. Sitten Herra loi ihmiset, ja rakkaus tuli maailmaan, ja täytti taivaan ja maan; mutta tähtiä käski Korkein valaisemaan öitämme. Silloin jokainen alkoi ottaa vaaria toisensa radasta, ja yhä harvemmin törmäsi toinen tähti toiseen, kunnes vihdoin pienin ja nopeinkin heistä pysyi tiellään ja noudatti aikaansa, ja tuo ylähinen välkkyvä sotalauma tuli yhtä yksimieliseksi, kuin se on monilukuinen. Rakkaus ja yhteinen päämäärä vaikuttivat tämän ihmeen, sillä se, joka rakastaa toista, ei tahdo vahingoittaa häntä, ja se, jonka on määrä toisen avulla valmistaa jokin työ, ei estä eikä pidätä häntä. Me olemme jo aikoja sitten löytäneet oikeat ratamme, ja jos kerran jompikumpi meistä tahtoisi astua toisen tielle, niin häntä kaiketi pidättää rakkaus ja varmaankin yhteinen velvollisuus, levittää kirkasta valoa lastemme tielle".
Näitä sanoja ei Dorothea ollut unhottanut.
Hän tuli ajatelleeksi niitä, kun Pietari tänään niin ystävällisesti tarjosi hänelle kättä; ja laskiessaan oikean kätensä miehensä käteen, hän virkkoi:
"Rakkahan rauhan vuoksi olkoon kaikki hyvin; mutta yksi asia minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle. Eihän hento heikkous muuten ole sinun ominaisuutesi, mutta Polykarpon sinä kuitenkin lopulta kokonaan hemmoittelemalla turmelet".
"Anna hänen olla, antakaamme hänen olla, semmoisena kuin hän on", Pietari huudahti suudellen vaimonsa otsaa. "Eikö ole kummallista, kuinka me olemme vaihettaneet osamme. Eilen sinä kehoitit minua lempeyteen poikaa kohtaan, ja tänään…"
"Tänään minä olen ankarampi kuin sinä", keskeytti häntä Dorothea. "Kukapa saattaisikaan aavistaa, että vanha harmaaparta antaisi isällisen ratkaisu-oikeutensa alttiiksi savisten naiskasvojen tähden, niinkuin Esau möi esikoisoikeutensa hernekeittoon?"
"Ja kuka saattaisi sallia", vastasi Pietari samaan ääneen, "että niin lempeä äiti, kuin sinä olet, tahtoo tuomita oman poikansa, sen tähden, että hän koettaa voittaa sielunsa rauhan takaisin työn kautta, semmoisen työn, jota hänen mestarinsakin häneltä saattavat kadehtia".
"Minä olen kyllä huomannut sen", Dorothea keskeytti. "Sironan kuva on tenhonnut sinut, ja nyt on pojan mielestäsi onnistunut luoda jotakin ihmeen suurenmoista. Minä en paljoa ymmärrä tuosta savensotkemisesta enkä kuvanveistoksista, enkä tahdo väittää sinua vastaan; mutta jos vaan tuon keltatukan kasvoset olisivat vähemmin kauniit, ja ell'ei Polykarpo olisi saanut toimeen mitään erinomaista, niin muuttaisiko se vähääkään sitä, mitä hän on moitittavaa tehnyt ja tuntenut? Varmaankaan ei! Kuitenkin juuri sellaisia ovat miehet; he kysyvät ainoastaan teon tulosta".
"Ja sitä he tekevät tosisyystä", Pietari vastasi, "jos teon tulosta ei saada toimeen leikillä, vaan kovalla taistelulla. Jolla on, hänelle annetaan, Raamattu sanoo, ja hän, jonka hengen Jumala runsaammin on lahjoittanut kuin muiden ja jota hyvät hengettäret auttavat toimittamaan mitä suurinta, hänelle annetaan paljo anteeksi, vaikk'ei lempeämpikään tuomari mielellään salli sitä heikommilla lahjoilla varustetulle, joka vaan kiusaa ja vaivaa itseään saamatta sittenkään mitään toimeen. Ole vaan jälleen ystävällinen pojalle! Tiedätkö myöskin mitä saatat hänestä odottaa? Sinä olet eläessäsi toimittanut paljon hyvää ja monta viisasta neuvoa antanut, enkä minä eivätkä lapset eikä kukaan muukaan seutumme asukkaista ole sitä unhottava; mutta siitä että olet synnyttänyt Polykarpon maailmaan, minä saatan luvata sinulle ihmiskunnan jalointen kiitosta, sekä niiden, jotka nykyään elävät, että niiden, jotka elävät vuosisatojen perästä".
"Väitetään", Dorothea huudahti, "että jokaisella äidillä on neljä silmää lapsiensa etevyyttä huomaamassa. Jos se on totta, niin isillä on vähintäänkin kymmenen, ja sinulla yhtä monta kuin tuolla Argolla, josta pakanallinen satu kertoo … Mutta tuossa tulee Polykarpo".
Pietari meni poikaansa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä, ja varmaankin toisella tavalla kuin ennen. Ainakin Dorotheasta näytti, kuin ei hänen miehensä olisi ottanut nuorukaista vastaan niinkuin muulloin, isänä ja herrana, vaan ystävänä, joka tervehtii yhden-arvoista ystävää ja toveria.
Kun Polykarpo äitiäänkin tervehti, niin tämä punehtui kovin, sillä hänen sieluansa vapisutti pelko, että hänen poikansa, ajatellessaan eilis-iltaa, pitäisi häntä kohtuuttomana ja narrimaisena.
Mutta pian Dorothea sai omituisen ja vakaan varmuutensa jälleen, sillä Polykarpo oli taaskin entisenä ja hän luki poikansa silmistä, että tällä äitinsä suhteen oli samat tunteet kuin eilen ja ainakin.
"Rakkaus", hän ajatteli, "ei sammu vääryydestä, niinkuin tuli vedestä. Se leimuaa kirkkaammin tahi himmeämmin aina tuulen voiman ja suunnan mukaan, mutta ei varmaankaan mikään, ja kaikkein vähimmin kuolo, voi sitä perin tukehuttaa".
Polykarpo oli käynyt vuorella ja Dorothea rauhoittui täydellisesti, kun hän kertoi, mikä hänet oli sinne saattanut.
Hän oli kauvan ollut aikeissa kuvata Mosesta, ja kun isä edellisenä yönä oli lähtenyt hänen luotaan, ei tuon ylevän ja kunnioitettavan miehen kuva lähtenyt hänen ajatuksistaan.
Hän luuli jo löytäneensä oikean esikuvan työllensä.
Hän tahtoi ja hänen täytyi unhottaa, ja hän tunsi, ett'ei se muuten ollut mahdollista, kuin jos hän löytäisi tehtävän, joka saattoi antaa hänen tyhjälle sielullensa uutta sisällystä.
Vielä hän näki mahtavan Jumalanmiehen haahmon, jota hän tahtoi kuvata, vain himmeissä piirteissä sisällisen silmänsä edessä ja sentähden hän oli pakoitettu käymään sillä paikalla, jota nimitettiin Haastelopaikaksi, ja jossa moni toivioretkeläinen kävi pyhissä, koska luultiin, että Herra siinä oli puhunut Moseksen kanssa.
Polykarpo oli viipynyt siellä kauvan, sillä jos jossakin, niin piti hänen ainakin täällä, jossa lainsäätäjä itse oli seisonut, saada oikea kuva.
"Ja oletko päässyt tarkoituksesi perille?" Pietari kysyi.
Polykarpo pudisti kieltäen päätään.
"Käy vain useammin pyhällä paikalla, niin kyllä onnistut", Dorothea rouva vastasi. "Alku on aina vaikein. Koeta ensiksi muodostaa isäsi päätä".
"Minä olen jo alkanut sitä", Polykarpo vastasi, "mutta minä olen vielä väsynyt viime yöstä".
"Sinä näytätkin kalpealta ja silmiesi alustat ovat siniset", lausui Dorothea huolissaan. "Mene ylös ja laskeu levolle. Minä tulen perässä ja tuon sinulle maljallisen vanhaa viiniä".
"Se ei tee hänelle pahaa", Pietari sanoi, ajatellen itsekseen: "Juoma
Lethen virrasta olisi vielä parempi hänelle".
Kun senaattori hetkeä myöhemmin haki poikaansa työhuoneesta, niin hän löysi hänet nukkumasta ja pöydällä oli viini koskematta.
Pietari laski keveästi kätensä pojan otsalle ja huomasi sen viileäksi ja kuumeesta vapaaksi.
Sitten hän astui hiljaa Sironan kuvan ääreen, nosti pois vaatteen, jolla se oli peitetty, ja jäi pitkäksi ajaksi seisomaan sen eteen, sen katselemiseen vaipuneena.
Vihdoin hän astui taaksepäin, peitti sen jälleen ja katseli malleja, jotka olivat eräällä seinään kiinnitetyllä hyllyllä. Vähäiseen naisen kuvaan kiintyi erittäin hänen huomionsa ja kun hän ihmetellen löi kätensä yhteen, niin Polykarpo heräsi.
"Tämä on sallimuksen jumalattaren kuva, se on Tykhe". Pietari sanoi.
"Elä vihastu", Polykarpo pyysi. "Tiedäthän sinä, että uutta Konstantinopolia varten aiotun keisarin kuvapatsaan käteen on pantava Tykhen kuva, ja sen tähden minäkin olen koettanut muodostaa tätä jumalatarta. Vaatteen poimet ja käsien asento ovat mielestäni onnistuneet, mutta pään muodostamisessa en ole osannut oikeaan kohtaan".
Pietari oli tarkasti kuunnellut häntä ja loi ehdottomasti silmäyksensä Sironan päänkuvaukseen, ja Polykarpo seurasi hämmästyneenä ja melkein peljästyneenä isänsä katseen suuntaa.
Isä ja poika ymmärsivät toisensa ja jälkimmäinen sanoi: "Sitä olen minäkin jo ajatellut".
Sitten hän huokasi surullisesti ja ajatteli itsekseen: "Niin tosiaankin, hän on minun kohtaloni jumalatar". Mutta hän ei uskaltanut sitä lausua.
Nuorukaisen huokaus ei ollut jäänyt huomaamatta Pietarilta, ja hän sanoi: "Ei, se ei sovi. Tämä pää hymyilee iloisesti ja viehättävästi, mutta ankarat ja vakaiset ovat sen jumalattaren kasvot, joka ohjaa taivaallistenkin toimet".
Silloin ei Polykarpo kauvemmin voinut hillitä itseään, vaan huudahti: "Niin, isä, kohtalo on hirvittävä, ja kuitenkin minä luon hymyn jumalattaren huulille, sillä sehän on hänessä juuri hirvittävää, että hän ei hallitse lujien lakien mukaan, vaan hymyillen lyöpi leikkiänsä meidän kanssamme".