SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Sironan luolassa oli aivan pimeä, kauhistuttavan pimeä, ja mitä synkemmältä näytti yö, joka häntä ympäröitsi, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa.
Ajoittain hän sulki silmänsä niin kiinni, kuin saattoi, sillä hänen silmissään silloin näkyi purppurankarvainen hohde, ja hän ikävöi tänä hetkenä valoa, niinkuin hukkuva rantaa.
Sitä paitse vaivasivat kaikenlaiset synkät aavistukset hänen sieluaan.
Oliko Paavali ehkä hyljännyt hänet ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan? Oliko kenties Polykarpo raju-ilman kestäessä etsinyt kautta koko vuoren häntä löytääkseen ja pimeässä syöksynyt syvyyteen, vai oliko ehkä ukonnuoli häneen iskenyt? Entä jos luolan suun yläpuolella riippuva kalliomöhkäle myrskyn aikana irtaantuisi ja putoaisi alas ja sulkisi häneltä pääsyn ulko-ilmoihin! Silloinhan hän olisi elävältä haudattu ja hänen täytyisi nääntyä yksinäisyydessä saamatta enää nähdä häntä, jota hän rakasti, ja sanoa hänelle, ett'ei hän pettynyt luottaessaan häneen.
Vaikkapa nämä ja näiden kaltaiset ajatukset häntä hirmuisesti vaivasivat, niin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja haluili ulos ilmaan ja tuuleen, sillä hän ei enää kestänyt luolan ummehtunutta yksinäisyyttä ja kauheata pimeyttä.
Hän oli jo saapunut luolan suulle, kun hän kuuli askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa.
Uudestaan hän pelästyi.
Kukahan uskalsi sysimustana yönä kulkea kalliolta kalliolle?
Palasiko Paavali?
Oliko se hän, vai oliko se Polykarpo, joka etsi häntä!
Ikäänkuin hurmaantuneena hän painoi molemmat kädet sydämelleen; hän yritti huutaa, mutta ei uskaltanut, eikä kieli totellut häntä.
Tuskallisesti jännitettynä hän kuunteli askelten ääntä, jotka lähenemistään lähenivät suoraan häntä kohti.
Silloin yöllinen vaeltaja vilaukselta huomasi hänen valkoisen hameensa ja huusi häntä.
Se oli Paavali.
Sirona hengähti rauhoittuneena, kun hän tunsi hänen äänensä, ja vastasi hänen tervehdykseensä.
"Tällaisella säällä", erakko sanoi, "minä luulisin sisällä olevan paremman olla, kuin ulkona, sillä minä olen saanut kokea, ett'ei täällä taivas-alla ole erittäin hauska".
"Mutta täällä luolassakin", Sirona vastasi, "on ollut hirveätä. Minä olen ollut kauheasti tuskissani, sillä minä olin aivan yksinäni tässä hirmuisessa pimeässä. Jospa edes olisi ollut koirani luonani; se oli kumminkin elävä olento".
"Minä olen kiirehtinyt niin paljon kuin olen voinut", keskeytti Paavali häntä. "Mutta polut täällä eivät ole yhtä tasaisia, kuin Aleksandrian kävelypaikat kanopilaisella kadulla, ja koska minulla ei ole kolmea päätä niinkuin Kerberolla, joka makaa Serapiin jalkojen juuressa, niin olisi ollut viisaampaa, ett'en perin suurella kiireellä olisi palannut luoksesi. Myrskylintu on niellyt kaikki tähdet, ikäänkuin ne olisivat hyttysiä, ja siitä vanha vuori on niin kiukuissaan, että kyynelpurot vuotavat pitkin sen kiviposkia. Täälläkin on märkää. Mene nyt takaisin luolaan ja anna minun panna se, mitä kannan sinua varten käsivarrellani, kuivaan käytävään. Minä tuon hyviä uutisia. Huomen-iltana hämärän aikana me lähdemme liikkeelle. Minä olen hankkinut laivan, joka viepi meidät Klysmaan, ja sieltä minä itse saatan sinut Aleksandriaan. Tästä lammasnahasta löydät Amalekilaisnaisen puvun ja hunnun. Jos tahdot, ett'ei Phoebicio pääse jäljillesi, niin sinun täytyy suostua vaatteuksen vaihtoon; sillä jos tuolla alhaalla asuvat ihmiset saisivat nähdä sinut, niinkuin minä äsken näin sinut, niin he luulisivat, että itse Aphrodite jälteen on noussut merestä, ja levittäisivät pian huhun siitä valkotukkaisesta kaunottaresta, joka oli näyttäytynyt heille, edemmäksi ja kosteikkoonkin".
"Mutta minä luulen olevani hyvässä piilossa täällä", Sirona vastasi. "Minä pelkään merimatkaa, ja jospa meidän onnistuisikin kenenkään hätyyttämättä saapua Aleksandriaan, niin en minä kuitenkaan tiedä…"
"Siellä minä pidän sinusta huolta, jääköön se vaan minun asiakseni", keskeytti Paavali häntä varmuudella, joka tuntui melkein kerskaamiselta ja teki Sironan levottomaksi. "Sinä tunnet tarun aasista, joka pukeutui jalopeuran taljaan; mutta onpa jalopeuroja, jotka pitävät hartioillaan aasin nahkaa taikka lampaan — onhan se yhdentekevää. Eilen kerroit minulle porvarien ihanista palatseista, joita sinä olit nähnyt pääkaupungissa, ja ylistelit niiden omistajien onnea. Sinä saat asua yhdessä tämmöisessä marmoripalatsissa ja siinä vallita emäntänä, ja minä pidän huolta, että saat orjia ja kantotuolin kantajia ja vaunut, joita valkoiset muulit vetävät. Älä epäile, sillä minä en koskaan lupaa mitään, mitä en kykene täyttämään. Sade taukoaa ja minä koetan tehdä valkeata. Sinä kai olet syönyt kylliksesi? No hyvä, sitten sanon sinulle hyvää yötä. Kaiken muun jätämme huomiseksi".
Sirona oli hämmästyen kuullut erakon lupaukset.
Kuinka usein hän oli kadehtinut niitä, joilla oli sitä, mitä hänen kummallinen suojelijansa hänelle lupasi; mutta tällöin ei näissä seikoissa ollut mitään viehätystä hänen silmissään, ja sillä varmalla päätöksellä, ett'ei hän missään tapauksessa seuraisi Paavalia, jota hän alkoi epäillä, hän vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä. "Onhan vielä huomis-iltaan monta tuntia, joiden kuluessa saatamme ajatella kaikkia näitä seikkoja".
Sill'aikaa kuin Aleksandrialainen suurella vaivalla sytytti valkeata, hän jäi jälleen yksin ja alkoi uudelleen pelätä pimeässä huoneessa.
Hän huusi Aleksandrialaista ja sanoi: "Pimeys tuskastuttaa minua suuresti. Sinulla oli tänä aamuna vielä öljyä astiassa. Sinä saatat kenties laittaa minulle lampun kuntoon; on niin kauheata olla pimeässä".
Paavali otti heti savi-astian käteensä, repi rievun kuluneesta nutustaan, väänsi sen kokoon, pani sen sydämeksi rasvaiseen nesteesen, sytytti sen hitaasti viriävästä tulestaan ja antoi Sironalle tämän yksinkertaista yksinkertaisemman lampun käteen, sanoen:
"Tämä saapi nyt tehdä virkaansa, Aleksandriassa minä hankin lamppuja, jotka ovat paremman näköisiä, ja ovat etevämpien taiteilijain tekemiä".
Sirona asetti lyhdyn vuoteensa päänpuolelle erääsen kallioseinän syvennykseen ja heittäysi sitten vuoteelleen.
Samoin kuin valo säikyttää pois petoeläimet, samoin se myöskin karkoittaa pelon ihmisten leposijoilta, ja se poisti kaikki huolestuttavat ajatukset Galliattaresta.
Selvään ja rohkeasti hän katseli asemaansa ja päätti, ett'ei hän lähtisi luolasta eikä uskoutuisi erakon haltuun, ennenkuin oli nähnyt ja puhutellut Polykarpoa. Tiesihän tämä, mistä hänen tuli etsiä häntä, ja varmaankin, hän ajatteli, Polykarpo jo olisi palannut hänen luokseen, joll'ei raju-ilma ja tähdetön yö olisi tehnyt mahdottomaksi kulkea kosteikosta vuorelle.
"Huomenna minä näen hänet jälleen ja silloin minä avaan sydämeni hänelle ja annan hänen lukea sielustani, niinkuin kirjasta, ja joka sivulla ja rivillä hän on tapaava oman nimensä. Minä sanon hänelle, että minä olen rukoillut 'hyvää paimenta', ja kuinka hyvää se on tehnyt minulle, ja että minä tahdon olla kristitty nainen, niinkuin hänen sisarensa Marthana ja hänen äitinsä. Dorothea rouva on varmaan iloitseva suuresti, kun hän saapi kuulla tämän, hän varmaankaan ei ole voinut uskoa minun langenneen, sillä hän on aina pitänyt minua rakkaana, ja lapset, lapset…"
Pienet iloiset olennot näkyivät hymyilevinä hänen sisällisen silmänsä edessä, ja hänen huomaamattansa muuttuivat hänen ajatuksensa unelmiksi, ja ystävällinen uni koski kepeällä kädellään hänen sydäntänsä ja puhalteli jokaisen surun varjon hänen sielustaan.
Hymyillen ja surutonna hän nukkui kuin lapsi, jonka kepeästi suljettuja silmiä suojelus-enkelit suutelevat, ja sill'aikaa hänen kummallinen suojelijansa milloin käänteli kostean tulisijansa savuavia puita, ja puhalteli, kasvot punaisina, sammuvia hiiliä, milloin taas käveli levottomana edes takaisin, ja joka kerta kun hän kävi luolan suun ohitse, hän pysähtyi ja loi ikävöivän silmäyksen valoon, joka tunkeusi Sironan kalliohuoneesta.
Paavali ei ollut päässyt oikein omaan oloonsa takaisin sen jälkeen, kun hän oli lyönyt Polykarpon maahan.
Hetkeäkään hän ei ollut katunut työtään, sillä hän ei tullut ajatelleeksikaan, että syöksyminen pyhän vuoren teräskovaan kallioon koskisi kovemmin kuin areenan hiekalle kaatuminen.
Hän arveli tuon julkean veitikan yllin kyllin ansainneen, että hän siten ajettiin pois. Kukapa antoi tälle paremman oikeuden Sironaan kuin hänelle, Paavalille, joka oli pelastanut hänen henkensä ja ottanut suojellakseen häntä?
Hänen suuri kauneutensa oli heidän ensimmäisestä kohtauksestaan saakka tehnyt syvän vaikutuksen häneen, mutta mikään saastainen ajatus ei liikkunut hänen sydämessään, kun hän katseli häntä mielihyvällä ja liikutettuna kuunteli hänen lapsellista puhettaan. Vasta Polykarpon sydämen purkaus oli hänenkin sydämeensä viskannut kipinöitä, joista mustasukkaisuus ja suru siitä, että hänen täytyi jättää Sirona toiselle miehelle, puhalsi kalvaavan tulen.
Hän ei tahtonut jättää tätä naista toiselle, hän tahtoi vielä edeskinpäin pitää huolta hänestä; Sironan tulisi häntä, ainoastaan häntä kaikesta kiittää.
Sentähden hän antautui viivyttelemättä ruumiineen, sieluineen hänen pakoaan valmistamaan.
Raju-ilman kuumuus, salama ja jyrinä, tulvaileva sade ja yön pimeys eivät pidättäneet häntä, ja hyppiessään läpimärkänä, väsyneenä, vaaran-alaisena kalliolta kalliolle ja hapuillessaan eteensä, hän ajatteli ainoastaan häntä, ja kuinka saattaisi varmimmin viedä hänet Aleksandriaan ja siellä hankkia hänelle kaikkea sitä, mikä naiselle saattaa olla mieleistä.
Hän itse ei mielinyt mitään, ei rahtustakaan itselleen, vaan kaikki, mitä hän ajatteli ja mietti, koski vain sitä ja yksinomaisesti vain sitä, mitä hän saattaisi tehdä hänen hyväkseen.
Laitettuansa hänelle lampun kuntoon ja sytytettyään sen Paavali jälleen näki hänet ja hämmästyi värähtelevän liekin valaisemien kasvojen kauneutta.
Muutamia harvoja silmänräpäyksiä hän oli saanut katsella häntä; sitten hän oli kadonnut ja Paavalin täytyi jäädä yksikseen sateiseen yöhön.
Rauhattomana hän kulki edes takaisin, ja yhä voimakkaammin alkoi hänessä liikkua halu vielä kerta nähdä lampun valossa hänen kasvojaan ja hänen valkoista käsivarttaan, joka oli ojentunut lamppua ottamaan, ja tämä halu alkoi yhä nopeammaksi jouduttaa hänen sydämensä sykintää.
Joka kerran kun hän kulki luolan ohitse ja huomasi valon hänen huoneestaan, niin hän tunsi kiihkeän halun hiipiä sisään ja vielä kerran katsella häntä.
Hän ei ajatellut rukousta ja ruoskimista, jotka olivat hänen vanhoja keinojansa syntisiä ajatuksia poistamaan, mutta hän koetti keksiä seikkaa, joka tekisi hänet syyttömäksi omissa silmissään, jos hän astuisi hänen luoksensa.
Silloin hän tuli ajatelleeksi, että oli kylmä ja että Sironan luolassa oli lammasnahka. Tätä hän tahtoi käydä noutamassa, vaikka oli luvannut olla lammasnahkaa käyttämättä, ja jos hän sitä tehdessään näkisi hänet, niin mitä sitten?
Kun hän oli astunut luolan suusta sisään, niin sisällinen ääni kehoitti häntä kääntymään ja sanoi hänelle, että hän vaelsi väärää tietä, kun hän hiipi varpaillaan, niinkuin rosvo; mutta heti seurasi puolustava vastaus: "Senhän teen sen vuoksi, ett'ei hän heräisi, jos hän nukkuu".
Ja tästä hetkestä saakka katosivat arvelemiset kokonaan; sillä hän oli jo tullut siihen paikkaan saakka, jossa Sironan makuuhuone kalliokäytävän lopulla aukeni.
Tuossa hän makasi kovalla vuoteellaan uneen vaipuneena ja lumoavan kauniina.
Synkkä pimeys vallitsi ylt'ympäri ja pienen lampun heikko loiste valaisi ainoastaan pienen osan tätä kurjaa ja viheliäistä asumusta; mutta pää, kaula ja käsivarret, joita se valaisi, näyttivät loistavan omituisessa valossa ja suurentavan ja pyhittävän lampun himmeän liekin valovoimaa.
Hengittämättä Paavali oli polvillaan maassa ja hän loi silmänsä järkähtämättöminä ja yhä suuremmalla ikävöimisellä uinailevan naisen suloiseen kuvaan. Sirona uneksi.
Hänen päänsä, jota kullankeltaiset hiukset ympäröivät, lepäsi karkealla kasvi-alustalla ja hänen vienosti rusottavat kasvonsa olivat kääntyneet luolan kattoon päin. Hänen keveästi suljetut huulensa liikahtivat hiljalleen ja myöskin liikkui hänen taivutettu käsivartensa ja hänen valkoinen kätensä, joka loistaen lampun täydessä valossa osaksi oli hänen kiiltävillä hiuksillaan osaksi hänen otsallaan.
"Sanoiko hän jotakin?" kysyi Paavali ja painoi ohimoitaan niin kovasti erääsen kallion särmään, kuin hän olisi tahtonut estää yhä nopeammin virtailevaa vertansa vuotamasta hänen houraileviin aivoihinsa. Hänen huulensa liikkuivat jälleen. Oliko hän kumminkin sanonut jotakin? Kenties hän oli huutanut häntä?
"Se ei ollut mahdollista, sillä makasihan hän; mutta hän tahtoi sen uskoa ja uskoikin ja hiipi yhä lähemmäksi häntä, kumartui hänen ylitsensä ja kuunteli niitä vienoja ja jo säännöllisiä hengenvetoja, jotka kohottivat hänen rintaansa, ja sillä välin hän itse töin tuskin saattoi hengittää. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan kosketti partaisilla huulillaan ensin hänen valkoista käsivarttaan, jonka hän unissaan veti pois; mutta sitten hän loi silmänsä hänen huuliinsa ja hänen kahteen hammasriviinsä, joita huulet vain osaksi peittivät, ja vastustamattomalla voimalla valtasi hänet halu saada suudella tätä suuta."
Vavisten hän kumartui hänen puoleensa ja oli jo tyydyttämäisillään halunsa, kun hän, ikäänkuin äkillisen näyn pelästyttämänä, peräytyi ja käänsi silmänsä nukkujan punaisista huulista hänen käteensä, joka lepäsi hänen otsallaan.
Lampun valo kuvastui Sironan sormessa olevaan kultaiseen sormukseen ja valaisi kirkkaasti onyksiä, johon oli leikattu Antiokhian kaupungin suojelusjumalattaren Tykhen kuva, pallo pään päällä ja Amalthean sarvi kädessä.
Uusi, outo liikutus valtasi erakon, kun hän näki tämän kiven.
Vapisevin käsin hän tarttui rikkinäisten vaatteidensa rinta-aukkoon, hapuili sen sisäpuolella ja veti vihdoinkin esiin pienen rautaisen ristin ja sen sormuksen, jonka hän oli vetänyt Hermaan äidin kylmästä kädestä. Tämä kultainen sormus ympäröitsi onyksiä, jossa oli nähtävänä juuri sama kuva, kuin Galliattaren kädessä olevassa sormuksessa.
Erakolta putosi nauha kalleuksineen; molemmin käsin hän tarttui takkuiseen tukkaansa, huoahti tuskallisesti ja mainitsi useita kertoja Magdalenan nimeä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää häneltä.
Sitten hän huusi ääneensä Sironaa, ja kun hän kovasti pelästyneenä heräsi, niin hän kiihkeästi kysyi häneltä: "Kuka on antanut sinulle tuon sormuksen?"
"Phoebicio lahjoitti sen minulle", Galliatar sanoi. "Hän sanoi, että hän oli monta vuotta sitten saanut sen lahjaksi Antiokhiassa ja että suuri taiteilija on leikannut kuvan. Mutta minä en huoli siitä enää, ja jos se sinua miellyttää, niin saat sen".
"Heitä se luotasi", Paavali huusi; "se ei tuota sinulle onnea".
Sitten hän ponnisteli kootakseen voimiaan ja meni pää kumarruksissa ulos, laskeusi kostealle kalliolle tulisijan eteen ja huusi:
"Oi Magdalena, sinä puhtahin! Glycerasta olet sinä tullut pyhäksi marttyyriksi ja sinä olet löytänyt taivahan tien, ja minullakin oli Damaskus-päiväni, ja minä rohkenin nimittää itseäni Paavaliksi, mutta nyt — mutta nyt?"
Epätoivon valtaamana hän löi otsaansa ja valitti: "Kaikki, kaikki turhaan!"