KAHDESKOLMATTA LUKU.
Serapeumin portin luona olevan Pylonitornin katolla seisoi tähtien tutkija, joka oli kiivennyt temppelin korkeimmalle paikalle tähtiä tähystelläksensä; mutta tänä yönä hän ei näyttänyt voivan täyttää tehtävätänsä, sillä nopeasti kiitävät synkät pilvet peittivät tuon tuostakin sitä taivaan kannen osaa, jota hän mieluimmin olisi tahtonut tutkia.
Kärsimättömästi hän vihdoinkin pani käsistään koneensa ja sitten myöskin vahataulunsa ja kirjoituspuikkonsa ja käski sairaan pikku Philon istua, jonka portinvartiana ollen piti yöllä auttaa Pylonitornissa työskenteleviä tähtien tutkijoita, viemään alas hänen työkalunsa, sillä taivas ei tänään ollut hänen työlleen suotuisa.
"Suotuisa," portinvartia huudahti, kertoen tähtien tutkijan viimeiset sanat ja kohottaen hartioitaan niin korkealle, että hänen päänsä katosi niitten väliin. "Hirmuinen yö tämä on, ja varmaankin suuri onnettomuus meitä uhkaa. Viisitoista vuotta olen minä tässä toimessa ollut ja ainoastaan kerran ennen olen elämässäni tämmöistä kokenut, ja seuraavana päivänä tulivatkin syrialaisen kuninkaan Anthiokuksen sotilaat ja tyhjensivät aarreaittamme. Ja tänään näyttää vielä onnettomammalta kuin silloin! Jo koirantähden nousun aikana kauhea haamu, jolla oli harja kuin jalopeuralla, kiiti erämaan halki, mutta vasta keskiyön aikana alkoi kauhea kummitteleminen, ja sinäkin säpsähdit, kun se Apishaudoissa pääsi valloilleen. Kauheita on odotettavissa, silloin kun pyhät härät nousevat kuolleista ja sarvillaan tölmivät hautaholvin ovea sitä murtaakseen. Usein jo olen nähnyt vainajien sielujen liitelevän, räpyttelevän ja ryömivän vanhan-aikuisten hautaholvien ja kalliorotkojen päällä. Milloin ne liitelivät ihmispäällä varustettuina varpushaukkoina tahi Ibis-lintuina ilmassa hervottomasti ja hitaasti siipiään liikutellen, milloin kulkivat harmaina ruumiittomina varjoina erämaan poikki, milloin käärmeinä luikertelivat sannassa, milloin taas ryömivät kuin nälkäiset koirat ulvoen holvien ovilla. Usein kuulin niiden shakaalin tavoin haukkuvan, monesti nauravan hyenan tavalla, joka tuntee haaskan hajua ilmassa; mutta tänään ne ovat ensi kerran huutaneet raivoavien ihmisten tavoin, ja sitten öhkineet ja valitelleet, ikäänkuin olisivat istuneet hornan kidassa ja kärsineet kauheimpia tuskia.
"Katsokaas, tuolla, tuolla se jälleen liikkuu!
"Oi pyhä isä, masenna se voimakkailla loihtusanoilla.
"Etkö sitten näe, miten ne kasvavat!
"Ne ovat jo kaksi kertaa niin suuret kuin kuolevainen ihminen!"
Tähtien tutkija otti käteensä amuletin jupisi itsekseen muutamia loitsuja ja haki samalla silmillään niitä olentoja, jotka olivat portinvartiaa peloittaneet.
"Isoja ne ovat," hän sanoi, kun hänkin oli ne huomannut, "ja nyt lähestyvät ne toisiaan ja tulevat yhä pienemmiksi; mutta kumminkin! Varmaankin ne ovat kookkaita haudanraastajia, sillä ylenluonnollisen suuria nuo olennot sentään tuskin ovat olleet."
"Kahdesti niin pitkiä kuin sinä, joka et suinkaan ole pieni!" portinvartia huusi ja painoi huulensa tähtien tutkijan kädessä olevaan amulettiin. "Ja jos ne olisivat rosvoja, niin miksi ei mikään vartia heitä huuda luokseen? miksi eivät heidän huutonsa ja melunsa ole herättäneet vartioita, jotka joka yö tuolla majailevat. Taas kuului samanlainen kova valitushuuto! Oletko koskaan kuullut mokomia ääniä ihmisen rinnasta lähtevän? Suuri Serapis, minä menehdyn tuskasta! Tulkaa kanssani alas, pyhä isä, että saisin hoitaa sairasta poikaani, sillä joka tämmöistä on nähnyt, se ei vahinkoittumatta siitä suoriudu."
Tosin oli kuoleitten kaupungin hiljaisuutta häiritty, mutta kuoleitten henget eivät olleet syypäitä niihin kamaliin seikkoihin mitkä tänä yönä erämaassa hautapatsaitten ja kallioholvien välillä tapahtuivat.
Ihmisiä ne olivat, jotka häiriten pyhän kaupungin rauhaa, kylmäverisinä ja ilkeinä, kuin pahat henget, pimeän kanssa tekivät liiton saattaakseen toisen ihmisen perikatoon, mutta ihmisiä nekin olivat, jotka keskellä synkän yön kauhuja tunsivat sen jumalallisen taimen minkä taivas kätkee kuolevaisten lastensa poveen, omissa rinnoissaan puhkeavan kauneimmiksi kukiksi.
Niin varmaankin taistelun päivänä veren ja ruumiitten keskellä syntyy lapsi, joka itse onnellisena ja muille onnea tuottaen kasvaa omaistensa iloksi.
Se hirviö, jolla oli jalopeuran harja, ja jonka ilmaantuminen ja pikainen erämaahan katoaminen ensiksi oli peloittanut portinvartiaa, oli Memphiisen kulkiessaan kohdannut myöskin useita matkustajia, jotka hänen omituisesta näöstään peljästyneinä olivat pötkineet pakoon tahi koettaneet kätkeytyä; ja kuitenkin se oli tavallinen lämpöverinen, rehellinen, uskollinen ja ystävällinen ihminen.
Mutta ne, jotka hänet kohtasivat, eivät saattaneet katsoa hänen sydämeensä, ja ulkomuodoltaan hän vaan vähän oli muitten ihmisten kaltainen.
Vaikeasti liikkuivat hänen käyntiin tottumattomat jalkansa, joilla oli iso ruumis kannettavana; ja kauhea parta ja runsas harmaaparta, joka heilui milloin sinne, milloin tänne, hänen etsien päätään käännellessään, teki hänet sen näköiseksi, että hän olisi voinut peloittaa rohkeampaakin, jonka tielle hän äkki-arvaamatta sattui.
Kaksi rihkamakauppiasta, jotka päivällä Serapeumin läheistössä tavallisesti tarjosivat tavaroitaan toivioretkiläisille kaupaksi, kohtasivat hänet lähellä kaupunkia.
He katselivat häntä ja toinen sanoi: "Näetkö tuota läähättävää hirviötä? Joll'ei hän istuisi kiinni kopissaan, niin sanoisin tuon olevan ison Serapion erakon."
"Joutavia," toinen vastasi, "hänen lupauksensa sitovat hänet lujemmin kuin kahleet ja siteet. Varmaankin se on joku syrialaisista kerjäläisistä, jotka majailevat Astarten temppelin ympärillä."
"Luultavasti," toinen välinpitämättömästi vastasi. "Lähtekäämme astumaan, sillä vaimoni paistaa meille tänään illalliseksi hanhen."
Tosin Serapion oli lujasti sidottu koppiinsa ja kuitenkin rihkamakauppias oli nähnyt oikein, sillä hän se oli, joka kulki maantietä pitkin ja peloitti vastaantulijoita. Astunta tuntui hänestä pitkän vankeutensa perästä hyvin vaikealta, olletikin koska hän oli paljain jaloin ja jokainen tiellä oleva kivi kosketti hänen aroiksi käyneitä jalkapohjiaan, ja sentäänkin hän pääsi jotensakin nopeasti kulkemaan huomatessaan kaukaa nais-olennon, jota hän luuli Kleaksi.
Monikin, joka erityisessä paikassaan hyvin menestyy omituisuuksineen, joutuu lasten pilkaksi, jos hän irtaantuu ahtaasta ympäristöstään sekaantuakseen omituisuuksineen maailman menoon.
Niin kävi Serapioninkin, sillä etukaupungissa katupojat pilkaten juoksivat hänen perästään, ja kun kolme koreata neitoa, jotka ravintolan edustalla lepäsivät tanssistaan, ääneen nauroivat hänet nähdessään, ja kun eräs kopea sotamies ikään kuin satunnaisesti työnsi peitsensä kären hänen heiluvan harjansa lävitse, silloin hän vasta huomasi metsistyneen ulkomuotonsa, ja hänen täytyi itsekseen myöntää, ett'ei hän semmoisena koskaan pääsisi kuninkaan puheille.
Päättävästi hän astui lähimpään valaistuun parturin huoneesen, joka hänet nähdessään huolestuneena astui myöntitiskinsä taa, leikkuutti tukkansa ja partansa ja näki peilissä, jota mestari piti hänen edessään, ensi kerran moneen vuoteen jälleen omat kasvonsa.
Surumielisesti hymyillen hän nyykäytti vanhettuneille kasvoilleen, jotka hän näki kirkkaassa levyssä, maksoi, mitä häneltä vaadittiin, eikä välittänyt niistä ihmettelevistä silmäyksistä, joilla parturi apulaisineen häntä katseli.
Mielettömälle he luulivat tehneensä palveluksen, sillä kaikkiin heidän kysymyksiinsä hän ei ollut mitään vastannut, ja ainoastaan kerran huutanut syvällä tavattoman kovalla äänellä:
"Laverrelkaa muitten kanssa, minulla on kiire!"
Eikä hänen sydämensä todellakaan ollut joutaviin laverruksiin taipuva, ei, se oli täynnä kalvaavaa tuskaa ja hellää huolta, ja samalla häntä suuresti suretti ajatellessaan, että hän oli syönyt lupauksensa ja valansa rikkonut, jonka hän oli vannonut, kädessään kuolevan äitinsä käsi.
Palatsin portilla hän pyysi erästä vartiaa viemään häntä hänen veljensä luo, ja kun hän rahalahjalla vahvisti pyyntöään, niin mies heti vei hänet sen luo, jota hän etsi.
Glaukus peljästyi suuresti, tuntiessaan Serapionin, mutta hänellä oli niin paljon tehtävää, että hän saattoi käyttää ainoastaan muutamia minuuttia veljensä hyväksi, jonka käytöstä hän kutsui käsittämättömäksi ja rikolliseksi.
Erakko sai tietää, ett'ei Euergetes ollut ryöstänyt Ireneä temppelistä, vaan Roomalainen, ja että Klea oli muutamia minuuttia sitten vaunuissa lähtenyt palatsista ja että hänen piti keskiyön aikana jalkaisin palaaman toisesta ravintolasta Serapeumiin.
Tyttö parka oli niin aivan yksin ja tie kulki erämaan kautta, jossa hillittömät sotamiehet ja ruumiinryöstäjät tahi shakaalit ja hyenat saattoivat käydä hänen kimppuunsa.
Toisesta ravintolasta piti hänen lähteä jalkaisin, ja juuri siellä oli huonolla roistoväellä tapana oleskella, ja hänen lemmikkinsä oli niin nuori, niin kaunis ja niin turvaton!
Jälleen hänet valtasi sama kauhea tuska, kuin hänen omassa kopissaankin, sen jälkeen kun Klea oli lähtenyt temppelistä ja kun oli alkanut hämärtää. Tällä hetkellä hän taisi tuntea kaikkea, mitä isä tuntee, joka vankihuoneen ikkunasta näkee rakkaan, turvattoman lapsensa puolustaivan petoeläimiä vastaan.
Mikä vaan saattoi uhata häntä kuninkaan palatsissa, juopuneista sotamiehistä vilisevässä kaupungissa ja erämaassa, se oli kauhean selvästi ilmaantunut hänen sieluunsa, ja hänen erittäin suuri kuvitusvoimansa oli kirjavimmilla väreillä kuvaillut kaikkia niitä vaaroja, joita kohtaan hänen lemmikkinsä, rehellisimmän miehen tytär, meni.
Niinkuin vangittu tiikeri oli hän huoneessaan juossut edes takaisin, oli heittäytynyt vasten seiniä, ja sitten taas, kauvaksi kuroittaen ruumistaan, katsellut pikku ikkunastaan nähdäkseen, eikö karkuri, joka ei millään muotoa vielä saattanut olla palannut, sentään jo olisi tullut takaisin.
Mitä pimeämmäksi kävi, sitä suuremmaksi hänen tuskansa oli yltynyt, sitä kauheampia kuvia hänen mielikuvituksensa loi, ja kun muudan suonenvedon kohtaama toivioretkeläinen ääneensä pastophoriumilla kirkasi, silloin hän ei enää saattanut pysyä omana herranaan, vaan työnsi jalallaan auki huoneensa ulkoapäin suljetun lahonneen oven, jota ei monien vuosien kuluessa oltu avattu, kaappasi joutuisasti hopearahat, joita hän säilytti arkussaan, ja hypähti maahan.
Siinä hän seisoi majansa ja temppeliä ympäröivän muurin välillä, ja vasta silloin hänen mieleensä juontui se lupaus, se vala, minkä hän oli tehnyt, ja hänen täytyi ajatella ensimmäistä pakoaan.
Silloin hän oli paennut, sentähden että elämän halut ja ilot häntä viekoittelivat, silloin hän oli ollut rikollinen, mutta tänään sama rakkaus ja sama huolenpito hänet ajoivat hänen vankeudestaan, jotka hänet sinne olivat palauttaneetkin.
Uskollisena pysyäkseen, hän oli uskoton; mutta katsoihan suuri Serapis sydämiin ja hänen äitinsä oli kuollut, ja hän oli koko elin-ikänsä ollut valmis antamaan pojalleen anteeksi.
Niin elävästi hän luuli näkevänsä äitinsä vanhat lempeät kasvot edessään, että hän, ikäänkuin olisi seissut äitinsä edessä, päällään hänelle nyökäytti.
Sitten hän oli vierittänyt tyhjän tynnyrin muurin luo ja vaivalloisesti kiivennyt sille.
Katkera hiki otsassa hänen täytyi kiivetä irtonaisista, polttamattomista tiileistä kyhätyn muurin rintavarustuksille, jotka olivat paljon miestä korkeammat, tuli liukuen ja pudoten muurin ulkopuolitse kulkevaan hautaan, kiipesi sen reunaa myöten sieltä ylös ja saattoi sitten vasta alkaa matkaansa Memphiisen.
Mitä hän kuninkaan palatsissa sai kuulla Kleasta oli ainoastaan vähän huojentanut hänen huoltaan, ja varmaankin Klea paljoa ennen ehtisi erämaan reunalle, kuin hän, ja joutuisasti astuminen kävi hänelle niin vaikeaksi ja koski niin kovasti hänen arkoihin jalkapohjiinsa.
Luultavasti hänen onnistuisi hankkia itselleen sauva, jos vaan kuninkaan linnan ovella liike vielä oli yhtä vilkas kuin päivällä.
Tapaillen hopearahoilla täytettyä taskuansa hän katseli ympärilleen ja huomasi rivin aasia, joitten ajajat tungeskelivat eläimineen korkeasta portista tulvailevien sotilasten ja palvelijoiden keskellä.
Harjaantunein silmin hän valitsi voimakkaimman aasin, heitti sen omistajalle hopearahan, heittäytyi eläimen selkään, joka läähätti hänen painonsa alla, ja lupasi ajajalle kaksi drakonia lisää, jos hän veisi hänet niin nopeasti kuin mahdollista toiseen Serapeumiin vievän tien varrella olevaan ravintolaan.
Samalla kun hän itse voimakkailla alastomilla jaloillaan pehmitteli aasi paran kylkiä, ajaja, joka kielellään maiskutellen ja kirkuen juoksi jäljestä, tuon tuostakin pisteli eläintään piikillä reisiin, ja siten Serapion milloin ravia, milloin täyttä nelistä ajaen pääsi perille ainoastaan puolta tuntia myöhemmin kuin Klea.
Ravintola oli aivan pimeä ja tyhjä, mutta ei erakko halunnutkaan mitään virvoituksia.
Ainoastaan matkasauvaa hän jälleen rupesi haluamaan, ja sen hän tiesikin pian hankkia itselleen tempaisemalla seipään isännän puutarhan aidasta.
Tämä sauva oli raskas, mutta se helpoitti kuitenkin erakon astuntaa, sillä vaikka hänen kuumottavat jalkansa vastenmielisesti häntä tottelivatkin, niin hänen käsivartensa kuitenkin olivat yhtä voimakkaat kuin ennenkin.
Huima ratsastus oli häntä huvittanut, ajoittain ilahuttanut hänen tuntehikasta mieltään ja muistuttanut hänen entisiä vaelluksiaan.
Kun hän sitten yksinään kulki erämaan kautta, niin hän ajatteli Kleaa, yksistään Kleaa.
Niinpian kun kuu oli pilvistä tullut näkyviin, hän tarkalleen tähystellen etsi Kleaa, huusi tuon tuostakin häntä nimeltä ja saapui siten kreikkalaista ja egyptiläistä temppeliä yhdistävään sfinksikäytävään.
Apishaudoilta kuului melua ja jyskettä. Varmaankin siellä yölläkin tehtiin työtä lähestyvän juhlan johdosta.
Miksi juuri tänään ei näkynyt vartioita siinä, missä muuten tavallisesti sotamiehiä oleskeli?
Olivatko sotamiehet huomanneet Klean ja vieneet hänet pois muassaan?
Myöskin sphinksikäytävän toinen puoli, jonne hän nyt oli tullut, oli ihmisistä aivan tyhjä, ei näkynyt ainoatakaan vartiaa, vaikka hautapatsaitten valkea kalkki ja erämaan keltainen hiekka kuun valossa välkkyivät niin kirkkaasti, kuin niissä itsessään olisi ollut loistavaa voimaa.
Yhä enemmän huolestuneena hän nousi, kauvemmaksi nähdäkseen, hiekkakukkulalle ja huusi kovasti Kleaa nimeltä.
Niin — tuossa, hän ei erehtynyt, tuossa näkyi vanhan-aikaisen hautakappelin vieressä olento, joka näkyi olevan pitkään viittaan puettu; ja kun hän heikolla äänellä häntä huusi, niin tämä lähestyi häntä ja sphinksikäytävää.
Kiireesti, niin nopeasti kuin vaan saattoi, hän astui alas tielle, jota myöten juhlakulkueet kulkivat, astui sitten sileän kivikadun yli, jonka vieressä ihmispäiset jalopeuran ruumiit olivat pitkissä riveissä ja kiipesi vaivalloisesti hiekkakukkulan ulkopuolelle.
Niin, tämä työ oli vaikeata, sillä usein hänen painostaan hiekka irtaantui, vieri alaspäin ja vei hänet muassaan, ja paikoitti häntä käsin ja jaloin etsimään uutta kiinnipitopaikkaa.
Vihdoinkin hän seisoi sphinksikäytävän toisella puolella hautakappelin edessä, jonka luona hän oli luullut näkevänsä etsittävänsä; mutta hänen kiivetessään oli tullut aivan pimeä, sillä synkkä pilvi oli jälleen peittänyt kuun.
Silloin hän pani molemmat kätensä suulleen ja huusi niin kovasti kuin vaan saattoi: "Klea!" ja taas "Klea!"
Samassa hän kuuli aivan vieressään sannassa rapinaa ja näki ikään kuin maasta nousseen olennon liikkuvan edessään.
Tuskin se saattoi olla Klea, se oli mies; mutta ehkä hän kuitenkin oli nähnyt lemmikkinsä: mutta ennenkuin hän ehti häntä huutaa, hän tunsi äkkiä horjahtavansa lyönnistä ja raskas isku sattui hänen selkäänsä hartioitten väliin.
Murhamiehen hiekkasäkki ei ollutkaan sattunut oikeaan paikkaansa niskaan ja Serapionin voimakas selkäpii olisi kestänyt voimakkaammankin iskun.
Samassa kuin hän tunsi tuskaa, hän myöskin tiesi, että rosvot häntä ahdistivat ja että hän olisi mennyt mies, joll'ei hän voimakkaasti itseään puolustaisi.
Hänen takanaan ratisi hiekka taas.
Silloin hän kääntyi niin nopeasti kuin saattoi, ja huutaen: "kirotut kyykäärmeen sikiöt!" hän löi raskaalla matkasauvallaan, niinkuin seppä jäähtyvää rautaa, sitä olentoa, jonka hänen pimeään tottuneet silmänsä jo aivan varmaan tunsivat mieheksi.
Serapion taisi osata hyvin, sillä hänen vastustajansa huudahti kauheasti, vaipui maahan, vieri sitten ähisten ja voihkuen hiekassa, kirkasi viimein kimakasti ja jäi jäykkänä ja liikkumattomana virumaan.
Erakko saattoi pimeässäkin eroittaa kovasti rankaistun rosvon liikkeet, ja kun hän levottomana ja säälien kumartui kaatuneen yli, niin hän kauhistuen tunsi kosteitten käsien liikuttavan jalkojaan ja heti sen jälkeen kaksi niin tuskallista pistosta oikeassa kantapäässään, että hän huudahti kovasti ja hänen täytyi vetää haavoitettu jalkansa lähemmäksi.
Mutta hän ei sentään unhottanut, että hänen oli puolustaiminen.
Riehuen kuin haavoitettu härkä, tuiskien ja kiroillen, hän heilutti sauvaansa, mutta osasi ainoastaan maahan.
Kun hänen lyöntinsä sitten hitaammin seurasivat toisiaan ja kun hänen nopeasti väsyvä kätensä viimein ei enää jaksanut kannattaa raskasta sauvaa ja hän itse huomasi väkisinkin vaipuvansa polvilleen, niin kimakka ääni hänelle huusi.
"Sinä olet saattanut kumppalini hengiltä, Roomalainen, ja sen tähden on kaksijalkainen käärme sinua pistänyt. Lyhyen neljännestunnin kuluttua olet mennyt mies, niinkuin tuokin. Miksi. Miksi meneekin tuommoinen ylhäinen herra saappaitta ja sandaaleitta rakkauden kohtaukseen erämaahan ja tekee meille työn helpoksi! Euergetes kuningas ja ystäväsi Euleus lähettävät sinulle terveisiä. Ja kiitä heitä siitäkin, etten ota rahojasi. Kunhan vaan saisin tuon kuolleen hutkaleen syrjään viedyksi!"
Kuunnellessaan näitä raakoja sanoja Serapion virui maassa kauheinta tuskaa tuntien ja saattoi ainoastaan puristella nyrkkiään ja yhä kuivemmiksi käyviltä huuliltaan purkaa kauheita kirouksia.
Hänen näkövoimansa ei vielä ollut heikontunut ja sen kautta hän näki kuun valossa, joka pisti näkyviin taivaalla laajasta pilvettömästä paikasta, miten murhaaja koetti kulettaa mukaansa kaatunutta toveriaan, ja sitten kuunnellen päätään kohotettuaan, hypähti pystyyn ja pötki pitkin askelin pakoon.
Silloin erakko meni tainnoksiin, ja kun hän muutaman minuutin jälkeen taas avasi silmänsä, niin oli hänen päänsä asetettu neidon pehmeään syliin, ja hänen lemmikkinsä Klean ääni kysyi häneltä hellästi:
"Isä, isä parka, miten jouduit tänne erämaiden ja rosvojen käsiin? Tunnetko minut, Kleasi? Tuo, joka etsii haavaasi, mutta ei sitä löydä mistään, on Publius Scipio, Roomalainen. Sano ensiksi, mihin puikko sinuun sattui, että heti sitoisin haavasi, olenhan puoleksi lääkäri ja tunnen semmoisia seikkoja, kuten tiedät."
Erakko koetti kääntää päätään Kleaan päin, mutta kun se ei oikein ollut onnistua, hän sanoi hiljaan: "aseta pääni vieressäni olevan rautakoppelin kaltevaa seinää vastaan; mutta sinä, tyttöseni istuudu eteeni, sillä minä tahtoisin katsella sinua kuollessani. Varovasti, varovasti, Publius, minusta tuntuu aivan siltä kuin kaikki jäseneni olisivat phoinikialaista lasia, joka saattaa särkyä, kuin sitä vain liikutetaan. Kiitoksia, nuori ystäväni, sinulla on voimakkaat kädet, ja sinä saat kohottaa minut vielä vähän korkeammalle. Niin, nyt istun jotenkin auttavasti, ei, hyvästi, kadehdittavan hyvästi, sillä kuu näyttää minulle armaat kasvosi, tyttöseni, ja minä näen kyyneliä poskillasi ja nehän vuotavat minun, äreän ukon tähden. Niin, tuntuu ihanalta, verrattoman ihanalta tämmöinen kuolema."
"Voi, isä, isä!" Klea huusi, "niin et saa puhua. Elää sinun pitää, eikä kuolla, sillä katso tuo Publius tahtoo minua puolisokseen, ja taivahiset tietävät, kuinka mielelläni minä häntä seuraan, ja Irene jää meidän luoksemme minun ja hänen sisareksensa. Ilahuttaneehan edes se sinua, isäni! Mutta sano, missä paikassa haava sinua polttaa, mihin paikkaan murhaaja iski?"
"Lapset, lapset," erakko mumisi, ja kirkas hymyily välähti hänen kasvoillaan. "Kun senkin vielä saan nähdä eläessäni! niin, armolliset jumalat tekevät siinä hyvin, ja saadakseni sen toimeen, minä olisin mielelleni kuollut vaikka sata kertaa."
Klea talui hänen näin puhuessaan, hänen kätensä huulilleen ja sanoi, kyynelien tähden tuskin kuuluvalla äänellä:
"Mutta haava, isä, haava!"
"Vähät siitä, vähät siitä," erakko vastasi, "väkevä myrkky murtaa voimani, eikä tikari, eikä nuoli. Nyt voin rauhallisena kuolla, sillä nyt ette minua enään tarvitse. Sinä Publius, olet nyt tuleva minun asemaani näitten suhteen, ja sinä olet sen paremmin voiva, kuin minä. Klea Publius Scipion vaimona! Uneksinut kyllä olen, että niin olisi käyvä, ja tietänyt olen aina ja tuhansin kerroin itsekseni sanonut samoin kuin nytkin sanon sinulle poikaseni: 'Tämä, tämä Klea on hyvä luonnoltaan ja ainoastaan jaloin hänet ansaitsee.' Sinulle, Publiukseni, minä suon hänet; ja nyt antakaa tässä silmieni edessä toisillenne kätenne, sillä olinhan minä Klealle isänä."
"Niin oletkin ollut," Klea nyyhkytti. "Varmaankin olet minun tähteni, minua suojellaksesi, lähtenyt kopistasi, ja saavuttanut kuoleman."
"Onni, onni," vanhus sammalsi.
"Minun päälleni," Publius huusi, tarttuen Serapionin käteen, "oli murhaajia ärsytetty, jotka tappoivat sinut minun asemestani. Mutta vielä kerran, missä on haavasi?"
"Kohtaloni käy toteen," erakko vastasi, "sen päätöksiä ei mikään suljettu koppi, ei mikään lääkäri, eikä mikään parantava yrtti voi kumota. Käärmeen myrkkyyn minä kuolen, niin kuin syntyessäni ennustettiin. Ja joll'en olisikaan lähtenyt Kleaa etsimään, niin olisi käärme luikahtanut häkkiini ja päättänyt elämäni. Antakaa minulle kätenne, lapseni, kylmyys nousee yhä ylemmäksi ja sen sormi liikuttaa jo sydäntäni."
Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, sitten hän puhui hiljaan:
"Yhtä teiltä pyytäisin. Vähäisen omaisuuteni, joka oli määrätty sinulle ja Irenelle, voitte käyttää hautajaisiini. Minä en tahdo, että minut poltetaan, niin kuin isälleni tehtiin, ei, vaan palsameeratkaa minut hyvästi ja asettakaa minun muumioni äitini muumion viereen. Jos kuoleman jälkeen voimme nähdä toisiamme, ja minä luulen niin olevan, niin tahtoisin vielä kerran häntä mielelläni tavata, sillä hän rakasti minua niin suuresti, ja minusta tuntuu siltä, kuin jälleen olisin pieni ja kietoisin käteni hänen kaulansa ympärille. Toisessa elämässä minä en varmaankaan ole onnettomuuden lapsi, niin kuin tässä, — toisessa olossa… Lapset, jos tässäkin elämässä suloinen ilo on minulle hymyillyt, lapset, niin kiitän minä siitä teitä. Klea… Tuossahan on pikku Irenenikin!"
Nämä olivat Serapion erakon viimeiset sanat ja syvään huoaten hän oikaisi jäseniään ja oli kuollut.
Mutta Klea ja Publius painoivat hellästi hänen uskolliset silmänsä kiinni.