II.
Siihen aikaan tuli maaseudulta mies, jolla ei ollut lahjakkaisuutta, älyä, ei ainoatakaan voimakasta tai viehättävää ominaisuutta, mutta jolla oli minun seurapiirissäni hyvin harvinainen vilpittömyys ja tunteiden suoruus. Olin alkanut uskotella itselleni, että minun vihdoinkin oli, kuten tuttavani sanoivat, valittava. Äiti kun olin, en voinut mennä naimisiin, ja koska en luottanut kenenkään miehen hyvyyteen, en luullut olevani oikeutettukaan siihen. Minun oli siis otettava rakastaja, ollakseni samalla tasolla kuin seurapiiri, johon olin joutunut. Päätin valita tuon maaltatulleen, jonka nimi ja asema takasi minulle kylläkin huomattavan suojeluksen. Se oli kreivi de Larrieux.
Hän rakasti minua sielunsa vilpittömyydessä. Mutta mahtoiko hänellä sitten olla sielua. Hän oli noita kylmiä ja arkipäiväisiä ihmisiä, joilla ei ole edes paheen loistoa eikä valheen henkevyyttä. Hän rakasti minua aina niinkuin mieheni oli joskus minua rakastanut. Hän näki minussa vain kauneuden, eikä katsonut asiakseen etsiä sydäntäni. Hänessä se ei ollut ylenkatsetta vaan kykenemättömyyttä. Jos hän olisi minussa keksinyt kyvyn rakastaa, ei hän olisi voinut siihen vastata.
En usko, että on ollut olemassa miestä, joka olisi täydellisempi aineenorja kuin Larrieux parka. Hän söi nautinnolla, nukkui kaikissa nojatuoleissa ja lopun aikaa hän nuuskasi. Hän tyydytti täten aina jotakin ruumiillista tarvetta. En usko hänellä olleen yhtäkään ajatusta päivän mittaan.
Ennenkuin suhteemme tuli läheiseksi, tunsin ystävyyttä häntä kohtaan, sillä vaikkei hänessä ollutkaan mitään suurta, ei hänessä ollut mitään pahaakaan. Tästä yksinomaan johtuikin hänen paremmuutensa kaikkien muiden rinnalla, jotka minua ympäröivät. Hänen mielistelyjään kuunnellessani uskottelin itselleni, että hän rakentaisi rauhan minun ja ihmiskunnan välille ja luotin hänen uskollisuuteensa. Mutta tuskin olin antanut hänelle nuo oikeudet, joita heikot naiset eivät milloinkaan ota takaisin, kun hän jo alkoi vainota minua eräänlaisella sietämättömällä tungettelevaisuudella ja rajoitti kaiken hellyytensä siihen ainoaan rakkaudenosoitukseen, jota hän osasi pitää arvossa.
Te näette, ystäväni, että olin joutunut Charybdiksesta Scyllaan. Tuo mies, jota hyvän ruokahalunsa ja uneliaisuutensa vuoksi olin luullut niin tyyniveriseksi, ei edes tuntenut sellaista voimakasta ystävyyttä, jota olin toivonut hänessä kohtaavani. Hän sanoi nauraen, että hänen oli mahdotonta tuntea ystävyyttä kaunista naista kohtaan. Ja jospa tietäisitte, mitä hän nimitti rakkaudeksi!…
Minä en luulottele olevani luotu toisenlaisesta aineesta kuin kaikki muut inhimilliset olennot. Nyt kun en enää ole mitään sukupuolta, ajattelen, että olin silloin niin todellinen nainen kuin kuka toinen tahansa, mutta että ominaisuuteni eivät päässeet kehittymään kun en kohdannut miestä, jota olisin voinut rakastaa kyllin luodakseni hiukkasen runollisuutta aistillisen elämän tosiasioitten ylle. Mutta näin ollen ymmärtänette tekin, joka olette mies ja siitä syystä vähemmin arkatuntoinen tunteissanne, inhon, joka valtaa mielen alistuessa rakkauden vaatimuksille ymmärtämättä tarvetta… Kolmessa päivässä tuli kreivi de Larrieux minulle sietämättömäksi.
No, niin, rakkaani, minulla ei ollut milloinkaan tarmoa riistäytyä irti hänestä. Kuudenkymmenen vuoden ajan oli hän kidutukseni lähde ja inhoni esine. Säälistä, heikkoudesta ja ikävyydestä olen häntä sietänyt. Alati tyytymättömänä vastahakoisuudestani ja aina niiden esteiden kannustamana, joita asetin hänen intohimolleen on hän rakastanut minua kärsivällisimmällä, toivehikkaimmalla, kunnioitetuimmalla ja ikävystyttävimmällä rakkaudella, millä mies koskaan on naista rakastanut.
On totta, että siitä lähtien kuin sain suojelijan, oli asemani seuraelämässä koko joukon miellyttävämpi. Miehet eivät uskaltaneet enää minua ahdistaa, sillä kreivi oli peloittava tappelija ja hirveän mustasukkainen. Naiset, jotka olivat ennustaneet, etten minä kykenisi kiinnittämään miestä itseeni, näkivät harmikseen kreivin minun kahleissani. Ja kukaties vaikutti minun kärsivällisyyteeni häntä kohtaan osaltaan tuo turhamaisuus, joka ei salli naisen joutua hyljätyn asemaan. Larrieux-paran olennossa ei kuitenkaan ollut paljon ylistelemisen varaa, mutta hän oli erittäin kaunis mies, hänellä oli sydäntä, hän osasi vaijeta aikanaan ja häneltä ei puuttunut tuota kohtuullista itserakkautta, joka kohottaa naisen arvoa. Sen lisäksi, että naiset eivät lainkaan ylenkatsoneet kreivin ikävää kauneutta, joka minun silmissäni oli hänen päävikansa, hämmästytti heitä hänen minua kohtaan osoittamansa vilpitön uskollisuus ja he julistivat hänet rakastajain esikuvaksi. Olin siis joutunut kadehdittuun asemaan, mutta minä vakuutan teille, että se huonosti korvasi minulle yhteiselämämme ikävyyden. Minä kannoin sen kuitenkin kohtalooni alistuen ja pysyin Larrieuxille moitteettoman uskollisena. Siinä näette, rakas lapseni, olenko niin rikollinen häntä kohtaan kuin ajattelitte.
— Ymmärrän teidät hyvin, vastasin. Minun on sanottava teille, että surkuttelen ja kunnioitan teitä. Te olette tehnyt aikanne tavoille todellisen uhrauksen, ja teitä vainottiin siksi, että olitte parempi kuin nuo tavat. Jos teillä olisi ollut hiukan enemmän siveellistä voimaa, olisitte te hyveessä löytänyt kaiken sen onnen, mitä ette löytänyt salasuhteissa. Mutta sallikaa minun ihmetellä yhtä seikkaa, sitä, ettette elämänne varrella kohdannut ainoatakaan miestä, joka olisi kyennyt teitä ymmärtämään ja joka olisi ollut kelvollinen avaamaan sydämenne todelliselle rakkaudelle. Tuleeko minun siitä päättää, että nykyajan miehet ovat parempia kuin entisen?
— Tuo on suurta itserakkautta teidän puoleltanne, vastasi markiisitar nauraen. Minulla on sangen vähän syytä ylistää oman aikani miehiä, ja kuitenkin minä epäilen, tokko te olette paljonkaan edistyneet. Mutta älkäämme väitelkö. Oli miten oli, onnettomuuteni syy oli kokonaan minun, en ollut kyllin älykäs arvostellakseni asioita. Niin ylpeä kuin olin, olisi minun pitänyt olla harvinainen nainen ja osata kaikkien jokapäiväisten, valheellisten ja tyhjien miesten joukosta kotkansilmäyksin valita joku tuollainen ylevä ja tosi, joka kaikkina aikoina on harvinainen. Olin liian tietämätön, liian typerä siihen. Ijän karttuessa olen saanut enemmän arvostelukykyä, olen ymmärtänyt, että muutamat niistäkin, joihin ulotin vihani, olisivat ansainneet toisia tunteita. Mutta silloin olin jo vanha, ei ollut enää aika sellaista tuumia.
— Mutta ettekö nuorena ollessanne, toistin minä, ainoatakaan kertaa joutunut kiusaukseen tehdä uutta koetta? Eikö tuo ankara vastenmielisyys milloinkaan järkkynyt? Sepä kummallista!