XXVII.
Mutta mikään salaisuus ei voi ajan pitkään pysyä piilossaan, ja niinpä eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun Sylvinet asteli kirkkotarhanaidan vieritse, kuuli hän veljensä äänen parin askeleen päässä itsestään, muutaman nurkkauksen takana. Landry puhui hyvin hiljaa, mutta Sylvinet tunsi veljensä äänen niin hyvin, että hän olisi aavistanut sen siksi, vaikkei olisi varmasti kuullutkaan.
"Mikset tahdo tulla tanssimaan?" puheli veljen ääni jollekin, jota Sylvinet ei nähnyt. "Siitä on niin pitkä aika, kun sinä olet jäänyt messun jälkeen karkeloimaan, ettei kellään olisi mitään sanomista, vaikkapa tanssisinkin kanssasi, minä, joka nyt enää tuskin olen missään tuttavuussuhteessa sinuun, niinkuin ihmiset luulevat. Ei kukaan voisi sanoa sen tapahtuvan rakkaudesta, vaan hyväntahtoisuudesta ja senvuoksi, että minä niin pitkän ajan päästä luonnollisesti olen utelias tietämään vieläkö tanssit yhtä hyvin kuin ennenkin."
"Ei, Landry", vastasi joku ääni, jota Sylvinet ei tuntenut, sillä hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan — pikku Fadette nimittäin oli pysyttäytynyt piilossa koko maailmalta ja varsinkin häneltä. "Ei", sanoi hän, "parasta on ettei kukaan kiinnitä huomiota minuun, ja jos sinä tanssisit kerran kanssani, tahtoisit varmaan tanssia joka sunnuntai, eikä enempää tarvittaisi juttujen syntymiseksi. Ole varma että olen oikeassa siinä, mitä aina olen sinulle sanonut, että sinä päivänä, kun ihmiset saavat tietää sinun minua rakastavan, sinä päivänä meille alkaa surun aika. Anna minun nyt mennä, ja kun olet ollut aikasi kotonasi ja kaksoisveljesi seurassa, niin tule minua tapaamaan yhtymäpaikallamme."
"On kuitenkin perin ikävää, kun ei saa milloinkaan tanssia", sanoi Landry; "sinä pidit niin paljo tanssista, rakkaani, ja sinä tanssit niin hyvin! Miten hauskaa olisikaan pitää sinua kädestä ja tuntea sinun pyörähtelevän minun käsivarteni vyötäiselläsi, ja nähdä sinut notkeana ja kauniina karkeloivan vain minun kanssani."
"Sehän se juuri pahinta olisikin", vastasi tyttö. "Mutta minä huomaan kyllä että sinä kaipaat tanssia, rakas Landryni, enkä ymmärrä miksi olet siitä luopunut. Mene sinä vaan vähän tanssimaan! Minun olisi oikein hauska ajatella sinun huvittelevan ja minä odottaisin sinua tavallista kärsivällisemmin."
"Sepä se, sinulla on aivan liian paljo kärsivällisyyttä", sanoi Landry äänellä, joka ei juuri osottanut suurtakaan määrää tuota samaa ominaisuutta; "minä mieluummin annan hakata molemmat jalkani poikki kuin tanssin tyttöjen kanssa, joita en rakasta ja joita en tahtoisi suudella, vaikka saisin sata frangia."
"Niin, niin; mutta jos minä tanssisin", sanoi pikku Fadette, "silloin minun täytyisi tanssia muidenkin kuin sinun kanssasi ja antaa heidänkin suudella itseäni."
"Ei, mene vaan, mene sinä vaan kiireisesti kotiin", sanoi Landry; "minä en tahdo että kukaan sinua suutelisi."
Senjälkeen kuuli Sylvinet enää vain etääntyviä askeleita, ja jottei huomattaisi hänen kuunnelleen veljeään, poikkesi hän nopeasti kirkkomaahan, antaakseen Landryn mennä ohi.
Tämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei yrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti niin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa henkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne kaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. "Hän varmaankin epäilee minua", ajatteli hän, "ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa, luultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua enää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee aina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään. Luovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin yksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En sano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut semmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin, sillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon."
Sylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi ollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä veljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen Landryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän ei tahtonut mennä ulos kedolle. "Jos sattuisin siellä Landryta vastaan", ajatteli hän, "niin hän luulisi että minä häntä vakoilen, ja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen."
Ja niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo miltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että se pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli häntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena osottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut milloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.
"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä", sanoi isä Barbeau. "Mutta hän tekee minkä voi, ja kun hän voi, ei hän edes tarpeeksi säästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen vieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä liikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja sitte saisin sitä katua koko elämäni."
Barbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa virkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen terveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli, mikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda muuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä piti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän oli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä totella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.
Niin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa, ja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan tai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli jotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja Sylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.