XXXVI.
Isä Barbeau kuitenkin pelkäsi että pikku Fadette kantaisi häntä kohtaan kaunaa entisistä vääryyksistä ja että tyttö nyt oli unohtanut Landryn, tämän poissaollessa, ja ajatteli jotakin toista. Kun hän oli ollut Kaksolassa Sylvinetiä hoitamassa, oli Barbeau koettanut puhua hänelle Landrysta, mutta tyttö ei ollut sitä kuulevinaankaan, jolloin isä Barbeau kävi asiasta aivan epätietoiseksi.
Vihdoin eräänä aamuna hän teki päätöksensä ja meni pikku Fadettea puhuttelemaan.
"Fanchon Fadet", sanoi hän hänelle; "tulen kysymään teiltä jotain, johon pyydän aivan suoraa ja totuudenmukaista vastausta. Oliko teillä jo ennen isoäitinne kuolemaa aavistusta siitä suuresta omaisuudesta, jonka hän teille jätti."
"Oli, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "minulla oli selvä aavistus, sillä olin nähnyt hänen usein laskevan kulta- ja hopearahoja enkä ollut milloinkaan nähnyt vietävän talosta pois muuta kuin kuparirahoja. Ja kun toiset tytöt minua ivasivat ryysyjeni vuoksi, sanoi hän minulle usein: 'Älä ole milläsikään, muruseni! Sinusta tulee rikkaampi kuin heistä kaikista, ja saattaapa sattua että voit jonakin päivänä pukeutua silkkiin kiireestä kantapäähän, jos sinua vain haluttaa'."
"No", sanoi isä Barbeau, "oletteko kertonut tämän asian Landryllekin, ja onko hän ehkä teidän rahojenne takia näyttänyt niin teihin ihastuneelta?"
"Mitä siihen tulee, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette, "niin olen aina toivonut tulevani rakastetuksi kauniitten silmieni tähden, jotka ovatkin ainoat, mitä minulla kaunista on, enkä ole ollut niin typerä, että olisin mennyt kertomaan Landrylle että minun kauniit silmäni olivat ankeriaannahkapusseihin kätketyt. Olisin joka tapauksessa voinut sen vaaratta sanoa, sillä Landry piti minusta niin rehellisesti ja koko sydämestään, että hän ei milloinkaan ole ajatellut olenko rikas vai köyhä."
"Ja voitteko, rakas Fanchonini, vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei Landry isoäitinne kuoleman jälkeen ole teidän tai jonkun toisen kautta saanut tietoa siitä, kuinka asia on?"
"Voin kyllä", vastasi pikku Fadette. "Niin totta kuin Jumala on, olette te ainoa ihminen, joka, paitsi minua, tietää mitään."
"Ja luuletteko että Landry vielä tuntee teitä kohtaan samoja tunteita kuin ennenkin? Oletteko isoäitinne kuoleman jälkeen saanut mitään vakuutusta siitä, ettei hän ole muuttunut teille uskottomaksi?"
"Olen saanut siitä mitä varmimman vakuutuksen", vastasi hän, "sillä minä tunnustan että hän kolme päivää kuolemantapauksen jälkeen kävi minua katsomassa ja vakuutti silloin kuolevansa surusta, ellei saisi minua vaimokseen."
"Ja mitä te hänelle vastasitte, pikku Fadette?"
"Sitä en ole velvollinen teille ilmottamaan, isä Barbeau; mutta voinhan sen kuitenkin kertoa mieliksenne. Minä vastasin hänelle että meillä on vielä kyllin aikaa ajatella avioliittoa ja etten mielelläni ota sellaista poikaa, joka piti minusta vastoin vanhempiensa tahtoa."
Pikku Fadette sanoi tämän kokolailla ylpeästi ja rauhallisesti.
Barbeau tuli levottomaksi.
"Minulla ei ole oikeutta tehdä teille kysymyksiä, Fanchon Fadet", sanoi hän, "enkä tiedä onko teidän tarkotuksenne tehdä poikani onnelliseksi vai onnettomaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta minä tiedän että hän pitää teistä kovin paljo, ja jos minä olisin teidän sijassanne ja tahtoisin tulla rakastetuksi itseni tähden, niin minä sanoisin itselleni: Landry Barbeau on minua rakastanut kun kävin ryysyihin puettuna, kun koko maailma minua vieroi ja kun hänen vanhempansakin, väärin kyllä, häntä siitä ankarasti moittivat. Hänen mielestään olin kaunis jo silloin, kun koko maailma väitti etten milloinkaan tulisikaan kauniiksi; hän on rakastanut minua huolimatta niistä ikävyyksistä, joita tämä rakkaus on hänelle tuottanut, hän on minua rakastanut lähellä ja loitolla olevana, sanalla sanoen: hän on rakastanut minua niin kokonaisesti, etten voi häntä epäillä enkä milloinkaan halua ketään toista miehekseni."
"Tuon kaiken olen jo aikoja sitte itselleni sanonut, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "mutta sanon vielä kerran, että minusta on perin vastenmielistä joutua sellaisen perheen jäseneksi, joka häpeisi minua ja suostuisi asiaan vain hyvyydestä ja säälistä."
"Ellei mikään muu teitä pidätä, Fanchon, niin voitte kyllä tehdä päätöksenne", sanoi isä Barbeau. "Landryn omaiset teitä kunnioittavat ja haluavat teidät sukuunsa. Älkää vaan luulko että muutos johtuu siitä, että olette nyt rikas. Emme ole teitä karttaneet köyhyytenne tähden, vaan kaiken sen huonon tähden, mitä teistä puhuttiin. Ja jos niissä puheissa olisi ollut perää, en olisi milloinkaan suostunut sanomaan teitä miniäkseni, vaikka Landry olisi kuollut kymmenesti sentähden. Minä olen ottanut noista jutuista selkoa; olen varsin sitä varten käynyt Château Meillantissa, olen ottanut tarkan selon kaikesta sekä siellä että täällä, ja tunnustan nyt. että he ovat valehdelleet ja että te olette älykäs ja rehellinen tyttö, niinkuin Landry niin tulisesti aikoinaan vakuutti. Sentähden, Fanchon Fadet, olen nyt tullut luoksenne pyytämään teitä poikani vaimoksi, ja jos te vastaatte myöntävästi, on hän oleva täällä viikon päästä."
Tuo ehdotus, jota pikku Fadette oli odottanutkin, ilahutti häntä suuresti, mutta hän ei tahtonut näyttää liiaksi iloaan, sillä hän halusi ainaisiksi ajoiksi hankkia itselleen kunnioitusta tulevan perheensä puolelta ja vastasi sentähden aivan rauhallisesti. Silloin sanoi Barbeau hänelle:
"Näen, tyttöseni, että teillä on vielä jotain minua ja omaisiani vastaan. Älkää vaatiko että vanha mies pyytäisi teiltä anteeksi, tyytykää ystävälliseen sanaan, ja kun sanon teille että olette meidän keskuudessamme tapaava rakkautta ja kunnioitusta, niin voitte luottaa isä Barbeauhon, sillä hän ei ole vielä milloinkaan sanaansa syönyt. No niin, ettekö tahtoisi antaa rauhansuudelmaa holhoojallenne, jonka olette itse valinnut, ja isälle, joka haluaa lukea teidät omaistensa joukkoon?"
Pikku Fadette ei voinut enää kauvemmin vastustaa; hän kietoi molemmat kätensä Barbeaun kaulaan niin, että vanhuksen sydän riemastui.