VII.
Iltarukous.
Pikku Petter oli noussut puoleksi ja katseli unen pöpperössä ympärilleen.
"Niin hän tekee aina, kun kuulee syötävän", sanoi Germain. "Kanuunan laukauskaan ei herättäisi häntä, mutta rupea vain pureksimaan hänen vieressänsä, niin heti hän avaa silmänsä."
"Te olitte luultavasti samanlainen hänen ijässään", sanoi pikku Marie, veitikkamaisesti hymyillen. "Vai niin, pikku Petter, etsitkö sinä sänkysi kattoa? Se on tänä iltana vihreistä lehdistä, poikaseni, mutta isälläsi on sittekin hyvä ruokahalu. Tahdotko sinäkin illallista? Minä en syönyt sinun osaasi, kun juuri aavistin, että sinä tahtoisit itse pitää siitä huolen."
"Marie, sinun pitää syödä", käski Germain. "Muuten en minä enää syö yhtään. Minä olen vahva syömäri ja sinä jäät nälkään vain meidän tähtemme. Se ei ole oikein, minua jo alkaa hävettää. Niin, se minulta lopettaa kaiken ruokahalun; pikku Petter ei saa syödä, ell'et sinä syö."
"Joutavia", vastasi pikku Marie. "Teillä ei ole meidän ruokahalumme avainta. Minun on lukossa tänään, mutta pikku Petterin on auki kuin suden pennun. Katsokaas vain, miten hän ahmii lihaa! Kyllä hänestä tulee kelpo maanviljelijä hänestäkin?"
Pikku Petter näytti tosiaankin varsin pian, kenenkä poika hän oli. Tuskin herättyään ja ihan tietämättä missä hän oli ja miten oli sinne joutunut, ryhtyi hän syömään hyvällä halulla. Saatuaan nälkänsä sammutetuksi, tuli hän hyvin vilkkaaksi, kuten usein tapahtuu lapsille, milloin he eksyvät tavoistaan; poikanen oli virkeämpi, uteliaampi ja selvempi ajatuksiltaan kuin muuten. Hän tahtoi selkoa, mihin hänet nyt oli tuotu ja saatuaan tietää, että leiripaikka oli keskellä metsää, alkoi hän vähän pelätä.
"Eikö tässä metsässä ole pahoja petoja?" kysyi hän isältään.
"Ei, ei ole. Älä pelkää."
"Narrasitko sitte, kun sanoit, että jos lähden kanssasi suureen metsään, niin sudet vievät minut?"
"Kuulehan vain sitä viisastelevaa pikku herraa!" sanoi Germain hämillään.
"Kyllä Petter on oikeassa", myönsi pikku Marie. "Niin te sanoitte hänelle, hänellä on hyvä muisti. Mutta tiedä, pikku Petter, että isä ei koskaan narraa; me ratsastimme jo suuren metsän läpi sinun maatessasi, ja nyt me olemme pikku metsässä, eikä täällä ole mitään petoja."
"Onko pikku metsä kaukana suuresta?"
"On, hyvin kaukana, eivätkä sudet koskaan lähde pois suuresta metsästä.
Ja jospa joku tulisikin tänne, min isäsi tappaisi sen."
"Ja sinä myöskin, pikku Marie."
"Niin, me myöskin, tottahan sinä auttaisit meitä, pikku Petter? Ethän sinä pelkää? Löisitkö sinä niitä?"
"Löisin", vastasi poika uljaasti ja asettui hyökkäämään; "me tappaisimme ne."
"Ei kukaan osaa niin hyvin puhella lasten kanssa kuin sinä", sanoi Germain Marielle. "Sinä saat heidät viihtymään. No, eihän tuosta olekaan varsin pitkä aika, kuin itse vielä olit lapsi; sinä muistat, mitä äitisi silloin sanoi sinulle. Luulenpa, että mitä nuorempi ollaan, sitä paremmin tullaan toimeen nuorten kanssa. Minä pelkään hyvin, että kolmenkymmenen vuoden ikäinen vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä merkitsee olla äitinä, että hänen on vaikea oppia lörpöttelemään ja puhelemaan pikku lasten kanssa."
"Miksi niin, Germain? Minä en tiedä, minkä tähden teillä on niin huonot ajatukset tulevasta vaimostanne; mutta kyllä se muuttuu."
"Jospa se vaimoni olisi siellä, missä pippuri kasvaa!" sanoi Germain. "Ja minä mieluisimmin tahtoisin, että se muuttuisi niin, että siitä puuhasta ei koskaan tulisi mitään. Mitä minä tekisin vaimolla, jota en ollenkaan tunne?"
"Hyvä isä", sanoi poika, "miksi sinä tanaan lakkaamatta puhut vaimostasi? Hänhän on kuollut."
"Etkö sinä ole unhottanut häntä, rakasta äitiäsi?"
"En, näinhän minä, miten hänet pantiin kauniisen valkoiseen puulaatikkoon, ja sitte ukko talutti minut hänen luoksensa ja käski minua suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi. Hän oli ihan valkoinen ja kylmä, ja joka ilta auttaa täti minua rukoilemaan Jumalaa, että äiti saisi lämmitellä hänen luonansa taivaassa. Uskotko, että hän nyt on siellä?"
"Toivottavasti, lapseni; mutta kyllä siltä aina pitää rukoilla; siitä näkee äitisi, että sinä rakastat häntä."
"Minä luen rukoukseni", sanoi poika, "vaan nyt en muista sitä. Minä en osaa lukea yksinäni, minulta aina unohtuu jotakin. Pikku Marien pitää auttaa minua."
"Kyllä, Petter, minä autan", sanoi tyttö. "Tule tänne ja käy polvillesi minun viereeni!"
Poika laskeutui polvilleen tytön hameelle, pani pikku kätensä ristiin ja alkoi lukea rukoustaan ensin tarkkaavasti ja hartaasti, sillä hän osasi alun varsin hyvin, sitte hitaammin ja tavoittelemalla ja viimein sana sanalta jäljestä, mitä pikku Marie hänelle luki edeltä, kunnes poikanen ehti siihen kohtaan, jossa uni, hänet voitti joka ilta, niin että hän ei ollut koskaan ehtinyt oppia loppupuolta. Tälläkin kertaa ajatusten kokoamisponnistus ja oman äänen tavallinen vaikutus tekivät tehtävänsä; hän lausui ainoastaan vaivaloisesti viimeiset tavaukset vasta sitte, kuin kuuli Marien sanovan niitä kolmeen kertaan; hänen päänsä vaipui raskaana Marien syliin, kädet veltostuivat, erosivat toisistaan ja putosivat hänen polvillensa. Tulen valossa näki Germain pikku enkelinsä nukkuvan nuoren tytön sylissä; Marie oli kiertänyt kätensä hänestä ympäri ja lämmitti huounnallaan hänen valkoista tukkaansa; Marie oli itsekin vaipunut hartauteen, hän rukoili hiljaa Katerinen sielun puolesta.
Germain tuli liikutetuksi ja mietiskeli, mitä hän sanoisi pikku Marielle, lausuakseen ilmi sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuin hän tunsi tyttöä kohtaan; mutta ei löytänyt mitään sanoja, jotka olisivat vastanneet hänen ajatuksiansa. Hän lähestyi Marieta suutelemaan poikaansa, jota tyttö yhä vielä piti sylissään, ja hänen oli oikein vaikea irroittaa huuliansa pikku Petterinsä otsalta.
"Te suutelette häntä liian kiivaasti", sanoi Marie ja työnsi hiljaa pois hänen päätänsä, "te herätätte hänet. Antakaa minun asettaa hänet nukkumaan, koska hän kuitenkin jo jälleen näkee unta paratiisista."
Poika ei yhtään vastustellut, kun hänet laskettiin satulalle; mutta ojentautuessaan vuohen nahalla, kysyi hän, makasiko hän hiirakon seljässä. Sitte hän avasi suuret sinisilmänsä, piti niitä minuutin verran auki, katsellen lehtiä, ja näytti näkevän unta valveillakin taikka miettivän yhtä ajatusta, joka oli juurtunut hänen mieleensä päivän kuluessa ja nyt muodostui selväksi unen lähestyessä. "Isä", sanoi hän, "jos tahdot antaa minulle toisen äidin, niin tahdon minä siksi pikku Marien."
Ja odottamatta vastausta ummisti hän silmänsä ja nukkui.