XV.
Pikku Marie.
Sunnuntai-iltana kirkosta tullessa kysyi anoppi Germainilta, miten pitkälle hän oli selvinnyt tytön kanssa siitä asti, kuin he viimeksi puhelivat puutarhassa.
"En minä ole päässyt mihinkään asti", vastasi hän, "minä en ole puhellut hänen kanssansa."
"Mitenkä hänet sitte saatte taipumaan, jos ette puhuttele häntä."
"Minä olen puhutellut häntä kerran", sanoi Germain. "Se tapahtui silloin, kuin yhdessä matkustimme Fourcheen; sen jälkeen en ole sanonut hänelle sanaakaan. Hänen vastauksensa teki minut niin murheelliseksi, että minä mieluisimmin tahdoin päästä kuulemasta häneltä sitä uudestaan, että hän ei huoli minusta."
"No, poikaseni, nyt teidän täytyy puhutella häntä; appenne sallii sen. Kas niin, päättäkää nyt, sanon minä, ja minä käsken myöskin, jos tarvitaan, sillä ei teidän käy ikäänne olla tietämättömyydessä."
Germain totteli ja läksi Guilletten mökille alla päin ja epäröivänä. Pikku Marie istui yksin lieden edessä niin vaipuneena ajatuksiinsa, ett'ei huomannut Germainin tuloa. Nähdessään hänet edessään vavahti tyttö kummastuksesta ja sävähti kasvoiltaan ihan punaiseksi.
"Pikku Marie", sanoi Germain, käyden istumaan hänen viereensä, "nyt minä tulen saattamaan sinua pahoillesi ja ikävystyttämään, sen kyllä tiedän, mutta meidän vanhukset tahtovat, että minun pitää puhutella sinua ja pyytää sinua tulemaan minun vaimokseni. Sinä tietysti et tahdo, arvaan minä."
"Germain", vastasi pikku Marie, "ihanko todella te rakastatte minua?"
"Se on sinulle vastenmielistä, tiedän kyllä, mutta ei se ole minun vikani; jos sinä voisit muuttaa mielesi, tulisin minä kerrassaan, jopa liiankin iloiseksi, enkä minä ansaitse sellaista onnea. Katsohan minuun, Marie, olenko minä sitte niin hirveän ruma?"
"Ette, Germain", vastasi hän hymyillen, "te olette kauniimpi kuin minä."
"Älä pilkkaa. Älä huoli minun vanhuudestani, kyllä minulla vielä on kaikki tukkani ja kaikki hampaani jäljellä. Silmistäni kyllä näet, että minä rakastan sinua. Katso niihin, niissä se on kirjoitettuna, ja joka tyttöhän osaa lukea sitä kirjoitusta."
Marie katsoi iloisesti ja levollisesti Germainia silmiin, käänsi sitte äkisti pois päänsä ja alkoi vavista.
"Hyvänen aika, minähän pelotan sinua!" sanoi Germain, "sinä katsot minuun, kuin olisin minä Ormeauxin herra. Älähän nyt pelkää minua, se tekisi minulle niin hyvää. Minä en puhu sinulle mitään pahaa enkä suutele sinua vastoin tahtoasi, ja jos tahdot, että lähden tieheni, niin viittaa vain ovea. Pitääkö minun välttämättä lähteä, että sinä lakkaisit vapisemasta?"
Marie ojensi hänelle kätensä päätänsä kääntämättä ja sanaakaan sanomatta.
"Minä käsitän", sanoi Germain, "sinä surkuttelet minua, sillä sinä olet hyväsydäminen; sinä olet pahoillasi, että teet minut onnettomaksi, mutta et kuitenkaan voi huolia minusta."
"Miksi puhutte niin, Germain?" vastasi pikku Marie viimein. "Tahdotteko saada minut itkemään?"
"Pikku tyttö parka, sinulla on hyvä sydän, sen kyllä tiedän; mutta sinä et rakasta minua, sinä kätket minulta kasvosi, kun pelkäät näyttää tyytymättömyyttäsi ja vastenmielisyyttäsi. Ja minä, enhän minä uskalla ottaa sinua edes kädestäkään. Metsässä kun poikani nukkui ja sinä myöskin, olin vähällä suudella sinua ihan varovaisesti. Mutta ennen olisin kuollut, kuin pyytänyt sinulta siihen lupaa, ja minä kärsin sinä yönä kuin paistettaissa vienolla tulella. Siitä hetkestä asti olen minä nähnyt sinusta unta joka yö, ja miten minä olen suudellut sinua, Marie! Mutta sinä olet koko ajan nukkunut unia näkemättä. Tiedätkös, mitä minä nyt ajattelen? Jos sinä kääntäisit kasvosi ja katsoisit minuun sellaisilla silmillä kuin minun ja toisit kasvosi lähemmäksi, niin luulenpa, että minä kuolisin ilosta. Ja sinä ajattelet, että jos mitään sellaista tapahtuisi minulle, sinä kuolisit harmista ja häpeästä."
Germain puhui kuin unissaan, kuulematta itse, mitä sanoi. Pikku Marie vapisi vielä, mutta Germain ei sitä enää nähnyt, koska hän itse vapisi vielä kovemmin. Äkisti kääntyi Marie, hän itki ja katsoi vähän nuhtelevasti. Germain parka luuli sitä armoniskuksi ja odottamatta tuomiotansa nousi lähtemään, mutta tyttö pidätti häntä syleillen molemmin käsin ja piilottaen päänsä hänen syliinsä sekä sanoen itkunsa seasta:
"Voi Germain! Ettekö sitte ole käsittäneet, että minä rakastan teitä?"
Germain olisi ehkä kadottanut järkensä, ell'ei hänen poikansa olisi juuri silloin tullut tupaan häntä etsimään, ratsastaen keppihevosella, seljässä pikku sisar, joka suomi ratsuansa pajuvesalla. Germain nosti pojan käsivarrelleen, laski hänet kihlattunsa syliin ja sanoi:
"Useampia kuin yhden olet sinä tehnyt onnelliseksi sillä, että minua rakastat."