TOINEN OSA.
(Kaikki on samoin kuin ennen enkelien ilmestymistä: laupeudensisar istuu vuoteen ääressä, jolla Hannele lepää. Hän sytyttää jälleen kynttilän ja Hannele herää. Sisäinen näky ei ole vielä jättänyt häntä. Hänen kasvoillaan kuvastuu vielä taivaallinen onni. Heti kun hän tuntee naisen laupeudensisareksi, alkaa hän puhua riemukkaalla kiireellä).
HANNELE. Sisar! Enkeleitä! Martha sisar, enkeleitä. — Tiedättekö keitä täällä oli?
MARTHA SISAR. Hm. Joko sinä taas olet valveilla.
HANNELE. No arvatkaahan! Arvatkaa! (Riemusta huudahdellen.) 'Enkeleitä!
Enkeleitä! Oikeita enkeleitä! Taivaan enkeleitä, Martha sisar!
Tiedäthän… joilla on pitkät siivet.
MARTHA SISAR. No, jos sinä olet nähnyt niin kauniita unia. —
HANNELE. Oh, oh!… sanoo minun nähneen unia. Mutta mitäs tämä sitten on? Katsohan toki. (Tekee sellaisen liikkeen kuin näyttäisi kädessään olevaa kukkaa.)
MARTHA SISAR. Mitä sinulla sitten on siinä?
HANNELE. No katsohan toki.
MARTHA SISAR. Hm.
HANNELE. Tässä, katsohan!
MARTHA SISAR. Aha!
HANNELE. Haistahan.
MARTHA SISAR (on haistavinaan kukkaa): Hm. Hyvälle tuoksuu.
HANNELE. Ei, ei niin läheltä toki. Sinä katkaiset sen.
MARTHA SISAR. Se olisi kovin ikävä. Mikä se sitten oikeastaan on?
HANNELE. No, taivaan avain, etkö tunne sitä?
MARTHA SISAR. Vai niin!
HANNELE. Oletpa sinä —! No tuohan kynttilä. Pian, pian!
MARTHA SISAR (valaisten kynttilällä): Kas vaan, nyt minä näen.
HANNELE. Mitäs sanot nyt?
MARTHA SISAR. Mutta, tiedätkö, sinä puhut aivan liian paljon. Meidän täytyy nyt pysytellä aivan hiljaa, muuten herra tohtori suuttuu meihin. Hän on lähettänyt lääkkeitäkin. Me otamme niitä kohta, niinhän?
HANNELE. Ah, sisar! Teillä on sellainen huoli minusta. Ettehän te ensinkään tiedä, mitä on tapahtunut. No? No? Sanokaapas sitten, jos tiedätte. Kuka antoi minulle tämän? No? Tämän kultaisen avaimen? Kuka? No? Mistä tämä kultainen avain on? No?
MARTHA SISAR. Sen sinä kerrot minulle huomen-aamulla. Silloin olet sinä perinpohjin levännyt, olet terve ja raitis.
HANNELE. Olenhan minä terve. (Nousee istumaan, laskien jalkansa maahan). Näethän, sisar, minä olen aivan terve.
MARTHA SISAR. Mutta Hannele rakas! Niin ei saa! Sinä et saa sillä lailla.
HANNELE (nousee, torjuu sisaren luotaan, astuu muutaman askeleen): Päästä minut. Päästä minut. Täytyyhän minun — mennä. (Pelästyy ja tuijottaa yhteen kohtaan.) Ah, taivaan herra!
(Musta enkeli, mustassa puvussa ja mustat siivet hartioilla näkyy huoneessa. Hän on pitkä, voimakas ja kaunis, kädessä pitkä kiemuroiva miekka, jonka kädensija on verhottu mustaan harsoon. Äänettömänä ja vakavana istuu hän uunin luona katsellen taukoamatta ja tyynesti Hanneleeseen. Valkoinen, oudon satumainen valo täyttää huoneen.)
HANNELE. Kuka olet? (Ei vastausta.) Oletko enkeli? (Ei vastausta.) Tuletko sinä minun luokseni? (Ei vastausta.) Minä olen Hannele Mattern, tuletko minun luokseni?
(Ei mitään vastausta. Martha sisar on sillävälin seissyt kädet ristissä, hartaana ja nöyränä. Nyt menee hän hiljaa pois huoneesta.)
HANNELE. Onko Jumala ottanut sinulta puhelahjan pois? (Ei vastausta.) Tuletko Jumalan luota? (Ei vastausta.) Oletko minulle ystävällinen? Tuletko vihamiehenä? (Ei vastausta.) Onko sinulla miekka vaatteesi poimuissa? (Ei vastausta.) Hyy! minua palelee. Viiltävä kylmä huokuu sinun siivistäsi. Vilu henkii sinusta. (Ei vastausta.) Ken olet? (Ei vastausta.)
(Äkillinen kauhu valtaa Hanneleen. Hän kääntyy kirkaisten ikäänkuin joku olisi hänen takanaan.) Äiti! Äiti!
(Sisään tulee naisolento laupeudensisaren puvussa, mutta kauniimpana ja nuorekkaampana kuin hän, pitkät valkeat siivet olalla. Hannele turvautuu olentoon, tarttuen hänen käteensä.) Äiti! Äiti! Täällä on joku.
LAUPEUDENSISAR. Missä?
HANNELE. Tuolla, tuolla.
LAUPEUDENSISAR. Miksi sinä niin vapiset?
HANNELE. Minä pelkään.
LAUPEUDENSISAR. Älä pelkää, minä olen sinun luonasi.
HANNELE. Hampaani kalisevat kauhusta. En voi sille mitään. Minä pelkään häntä.
LAUPEUDENSISAR. Älä pelkää, hän on sinun ystäväsi.
HANNELE. Kuka hän on, äiti?
LAUPEUDENSISAR. Etkö tunne häntä?
HANNELE. Kuka hän on?
LAUPEUDENSISAR. Kuolema.
HANNELE. Kuolema.
(Hannele katsoo hetkisen vaiti ja kunnioittavasti mustaan enkeliin.)
Sen siis täytyy tapahtua?
LAUPEUDENSISAR. Sen kautta käy tie.
HANNELE. Täytyykö jokaisen mennä sitä tietä?
LAUPEUDENSISAR. Jokaisen.
HANNELE. Kosketko minuun kovasti, kuolema? Hän on vaiti. Hän ei sano mitään, vaikka minä mitä kysyisin, äiti!
LAUPEUDENSISAR. Herran sanat kuuluvat selvinä sydämessäsi.
HANNELE. Minä olen usein kaivannut sinua kaikesta sydämestäni. Vaan nyt minä pelkään.
LAUPEUDENSISAR. Valmistaudu.
HANNELE. Kuolemaan?
LAUPEUDENSISAR. Niin.
HANNELE (äänettömyyden jälkeen, arasti): Täytyykö minun maata arkussa raadeltuna ja ryysyisenä?
LAUPEUDENSISAR. Jumala on sinut vaatettava. (Ottaa esiin pienen, hopeisen kulkusen ja soittaa. Heti tulee, astuen äänettömästi kuten kaikki seuraavat olennot, pieni kyttyräselkäinen kyläräätäli, morsiuspuku, huntu ja seppele käsivarrellaan ja kädessä lasiset kengät. Hänellä on huojuva, koomillinen käynti, hän kumartaa ääneti enkelille, laupeudensisarelle ja sitten, kaikista syvimpään, Hanneleelle).
KYLÄRÄÄTÄLI (yhä kumarrellen): Neitsyt Johanna Katharina Mattern. (Yskäisee äänensä selvemmäksi.) Herra isänne, hänen ylhäisyytensä herra kreivi on suvainnut tilata minulta morsiuspuvun.
LAUPEUDENSISAR (ottaa räätäliltä puvun ja pukee Hannelen ylle): Tule, minä puen sen yllesi, Hannele!
HANNELE. (riemukkaasti liikutettuna): Ah, kuinka se kahisee.
LAUPEUDENSISAR. Valkeaa silkkiä, Hannele.
HANNELE (katselee ihastuneena pukuaan): Kyllä ihmiset nyt ihmettelevät miten hienona minä makaan arkussani.
KYLÄRÄÄTÄLI. Neitsyt Johanna Katharina Mattern. (Rykäisee.) Koko kylä puhuu vain siitä. (Rykäisee.) Mikä suuri onni sattui teille kuollessanne, neitsyt Hanna. (Rykäisee.) Teidän herra isänne. (Rykäisee.) Armollinen herra kreivi — (rykäisee) — on ollut piiripäällikön luona.
LAUPEUDENSISAR (panee seppelen Hanneleen päähän): Taivuta pääsi, taivaan morsian!
HANNELE (väristen lapsellisesta ilosta): Tiedätkö, Martha sisar, minä iloitsen kuolemasta. — (Äkkiä epäillen sisarta.) Olethan sinä se?
LAUPEUENSISAR. Olen.
HANNELE. Olethan sinä Martha sisar? Ai, ei: minun äitinihän sinä olet?
LAUPEUDENSISAR. Olen.
HANNELE. Oletko kumpainenkin?
LAUPEUDENSISAR. Taivaan lapset ovat Jumalassa yhtä.
KYLÄRÄÄTÄLI. Jos nyt sitten sallitte minun, prinsessa Hannele. (Polvistuen hänen eteensä kengät kädessä.) Nämä ovat pienimmät kengät koko valtakunnassa. Niillä on kaikilla liian suuret jalat: Hedvigillä, Agneksella, Liesellä, Marthalla, Minnalla, Annalla, Käthellä, Grethellä. (On vetänyt kengät hänen jalkaansa). Sopivat, sopivat! Morsian on löydetty. Neitsyt Hanneleella on pienimmät jalat. — Jos taas toiste jotain tarvitsette! Palvelijanne, palvelijanne! (Poistuu kumarrellen.)
HANNELE. Tuskin jaksan odottaa, äiti!
LAUPEUDENSISAR. Nyt ei sinun enää tarvitse ottaa lääkkeitä.
HANNELE. Ei.
LAUPEUDENSISAR. Sinä olet aivan terve, Hannele!
HANNELE. Niin.
LAUPEUDENSISAR. Tule nyt kuolinvuoteellesi. (Tarttuu Hanneleen käteen, vie hänet hellästi vuoteen luo, ja Hannele laskeutuu siihen).
HANNELE. Nyt minä saan vihdoinkin tietää, mitä kuolema on. — —
LAUPEUDENSISAR. Niin saat, Hannele!
HANNELE. (maaten selällään, kädet ikäänkuin kukkaa pidellen): Minulla on pantti.
LAUPEUDENSISAR. Paina se lujasti rintaasi vasten.
HANNELE (uudelleen alkavalla tuskalla, arasti katsahtaen enkeliin):
Täytyykö sen sitten tapahtua?
LAUPEUDENSISAR. Täytyy.
(Etäältä kuuluu surumarssin säveleet.)
HANNELE (kuunnellen). Jo soittavat hautausmarssia. Seyfried-mestari ja soittoniekat. (Enkeli nousee.) Nyt hän nousee.
(Myrsky on ulkona kiihtynyt. Enkeli on noussut ja
astuu vakavana ja hitaasti Hannelea kohti.)
Nyt hän tulee minua kohti. Voi sisar, äiti! En näe sinua enää. Missä sinä oletkaan? (Enkelille rukoilevasti.) Tee se nopeasti, musta, mykkä henki! — (Ikäänkuin suuren taakan alla valittaen.) Minua ahdistaa, painaa kuin kivi. (Enkeli kohottaa hitaasti leveän miekkansa.) Hän aikoo — hän aikoo — kokonaan tuhota minut, (Suurimmassa tuskassa.) Sisar, auta minua!
LAUPEUDENSISAR (astuu ylevästi enkelin ja Hanneleen väliin ja laskee suojelevasti molemmat kätensä Hanneleen sydämelle. Mahtavasti, voimakkaasti ja siunaavasti.) Hän ei saa sitä tehdä. — Minä lasken pyhitetyt käteni sinun sydämellesi.
(Musta enkeli katoaa. Hiljaisuus. Laupeudensisar laskee kätensä ristiin ja katsoo lempeästi hymyillen Hanneleeseen, sitten vaipuu hän mietteisiinsä, liikuttaa huuliaan hiljaa rukoillen. Surumarssin säveleet eivät sillä välin ole lakanneet. Kuuluu varovasti sipsuttavien jalkojen töminää. Heti senjälkeen näkyy opettaja Gottvald keski-ovessa. Surumarssi taukoo. Gottvald on mustassa puvussa kuin hautajaismatkalla, kädessä kimppu kauniita kellokukkia. Hän on kunnioittavasti ottanut silkkihatun päästään ja kääntyy heti sisään tultuaan, taaksepäin, merkitsevällä eleellä kehoittaen noudattamaan hiljaisuutta. Hänen takanaan näkyy joukko koululapsia, poikia ja tyttöjä parhaissa vaatteissaan. Opettajan viittauksesta lakkaavat he kuiskailemasta ja pysyvät aivan hiljaa, uskaltamatta tulla edes kynnyksen yli. Gottvald lähestyy nyt juhlallisena yhä vielä rukoilevaa laupeudensisarta.)
GOTTVALD (hiljaisella äänellä): Hyvää päivää, Martha sisar!
LAUPEUDENSISAR. Herra Gottvald! Jumalan rauha teille!
GOTTVALD (katsoo Hanneleeseen, pudistaen säälivästi päätään): Tyttö, raukka.
LAUPEUDENSISAR. Miksi olette niin surullinen, herra Gottvald?
GOTTVALD. Onhan hän nyt kuollut.
LAUPEUDENSISAR. Älkäämme surko sitä, hänellä on nyt rauha ja rauhan suon minä hänelle.
GOTTVALD (huoaten): Niin, hänen on nyt hyvä olla. Hän on nyt päässyt suruista ja huolista.
LAUPEUDENSISAR (katsomaan vaipuneena): Kauniina lepää hän siinä.
GOTTVALD. Niin, kauniina — nyt kun olet kuollut, kukoistat sinä vasta täydessä suloudessasi.
LAUPEUDENSISAR. Koska hän oli hurskas, on Jumala hänet kaunistanut.
GOTTVALD. Niin, hän oli hurskas ja hyvä. (Huokaa raskaasti, avaa virsikirjansa ja katsoo murheellisena siihen.)
LAUPEUDENSISAR (katsoo myöskin virsikirjaan): Ei pidä valittaa. Täytyy hiljaa kestää kaikki.
GOTTVALD. Ah, minun on niin vaikea.
LAUPEUDENSISAR. Siksikö, että hän on pelastettu?
GOTTVALD. Siksi että kaksi kukkaa on kuihtunut minulta.
LAUPEUDENSISAR. Missä?
GOTTVALD. Kaksi orvokkia, jotka ovat minulla täällä kirjan välissä. Ne ovat minun rakkaan Hanneleeni kuolleet silmät.
LAUPEUDENSISAR. Jumalan taivaassa virkoavat ne vielä kauniimpaan kukoistukseen.
GOTTVALD. Voi Jumalani, kuinka kauvan täytyy meidän vielä vaeltaa tämän maailman pimeässä laaksossa. (Äkkiä muuttuen, toimivana ja puuhaavana, ottaen nuotteja esiin.) Mitä arvelette? Voisimme kai laulaa täällä ensin: Jeesus turvani on mun.
LAUPEUDENSISAR. Niin, se on kaunis virsi ja Hannele Mattern oli uskovainen lapsi.
GOTTVALD. Ja hautausmaalla laulamme me sitten: "Pois ma halaan". (Kääntyy, menee koululasten luo ja puhuu.) Numero 62: Pois ma halaan. (Laulaa hiljaa lyöden tahtia.) Pois ma halaan, pois ma halaan, Jeesukseni luokse palaan. (Lapset ovat hiljaa laulaneet hänen kerallaan.) Lapset, onko teillä nyt tarpeeksi päällänne? Hautuumaalla tulee hyvin kylmä. Tulkaa vaan sisään. Katsokaa nyt vielä kerran Hannele raukkaa. (Koululapset tulvivat sisään ja asettuvat juhlallisesti vuoteen ympärille.) Katsokaa, miten kuolema on tuon herttaisen pikku tytön kaunistanut. Ryysyissä kävi hän ennen — nyt on hänellä silkkivaatteet. Avojaloin hän juoksenteli, mutta nyt on hänellä kristallikengät jalassaan. Pian saa hän asua kultaisessa linnassa ja syödä joka päivä paistettua lihaa. — Täällä oli hänellä vain kylmiä perunoita ruokanaan — ja jos olisi edes niitä saanut tarpeekseen. Täällä häntä aina kutsuttiin ryysyprinsessaksi, nyt tulee hänestä pian oikea prinsessa. Jos siis jollakulla teistä on häneltä jotain anteeksi pyydettävää, niin tehköön sen nyt, muuten kertoo hän kaikki rakkaalle Jumalalle ja silloin käy teidän huonosti.
PIENI POIKA (astuu hiukan esiin): Rakas prinsessa Hannele, älä ole vihainen minulle, äläkä sano rakkaalle Jumalalle, että minä olen aina kutsunut sinua ryysyprinsessaksi.
KAIKKI LAPSET. Me olemme siitä kaikki hyvin pahoillamme.
GOTTVALD. Kas niin, nyt Hannele-raukka kyllä antaa teille anteeksi.
Menkää nyt ja odottakaa minua ulkona.
LAUPEUDENSISAR. Tulkaa, minä vien teidät toiseen takahuoneeseen. Siellä kerron teille, mitä teidän pitää tehdä, jotta teistäkin tulisi yhtä kauniita enkeleitä kuin Hannele kohta on. (Menee edeltä, lapset seuraavat häntä, ovi suljetaan.)
GOTTVALD (yksin Hanneleen vuoteen ääressä. Laskee liikutettuna kukkansa hänen jalkoihinsa): Rakas Hannele, minä toin sinulle vielä kimpun kauniita kellokukkia. (Polvistuu vuoteen luo, jatkaa vapisevalla äänellä.) Älä unohda minua kokonaan kirkkaudessasi. (Nyyhkii, painaen otsansa hänen pukunsa laskoksiin.) Sydämeni on murtua, kun minun täytyy erota sinusta. (Kuuluu ääniä, Gottvald nousee, peittää Hanneleen vaatteella. Kaksi vanhempaa naista kuin hautajaisiin puettuina pujahtaa sisään, nenäliina ja keltaniskainen virsikirja kädessä.)
ENSIMÄINEN NAINEN (katsoen ympärilleen): Emmekö lienekin ensimäiset?
TOINEN NAINEN. Ei, herra opettaja on jo täällä. Hyvää päivää, herra opettaja!
GOTTVALD. Hyvää päivää.
ENSIMÄINEN NAINEN. Se on kai kovasti koskenut teihin, herra opettaja!
Oli tosiaan niin hyvä lapsi. Aina ahkera, aina ahkera.
TOINEN NAINEN. Onkohan se totta, mitä kerrotaan — ei kai se totta ole?
Että hän olisi muka tappanut itsensä?
KOLMAS NAINEN (on tullut lisäksi): Sehän olisi synti henkeä vastaan.
TOINEN NAINEN. Synti Pyhää Henkeä vastaan.
KOLMAS NAINEN. Sellaista syntiä — sanoo pastori — ei saa koskaan anteeksi.
GOTTVALD. Ettekö sitten tiedä, mitä Vapahtaja on sanonut? Sallikaat lasten tulla minun tyköni.
NELJÄS NAINEN (on tullut): Hyvät ihmiset, hyvät ihmiset, onpas se ilma. Ihan siellä jalkansa palelluttaa. Kun ei vaan pastori venyttäisi toimitusta liian pitkäksi. Lunta on hautuumaalla metrin korkeudelta.
VIIDES NAINEN (tulee): Kuulkaas, hyvät ihmiset, pastori ei tahdo siunata häntä, vaan kieltää häneltä vihityn maan.
PLESCHKE. Oletteko kuullut — oletteko kuullut — eräs kaunis herra oli pastorin luona — kaunis herra oli pastorin luona — ja sanoi: niin, niin — Matternin Hannele on py-hi-mys.
HANKE (nopeasti tullen): Tuovat lasista arkkua.
ERI ÄÄNIÄ. Lasista arkkua! Lasista arkkua!
HANKE. Oi jesta! Se on sitten mahtanut maksaa rahaa.
ERI ÄÄNIÄ. Lasi-arkku! Lasi-arkku!
SEIDEL. Me saamme täällä nähdä vielä paljon. Enkeli on kulkenut kylän läpi. Pitkä kuin poppelipuu, uskotteko. Tuolla lammen luona istuu vielä pari. Mutta ne ovat pieniä kuin pienet lapset. Ei, se tyttö ei ollut pelkkä kerjäläistyttö.
ERI ÄÄNIÄ. Tyttö ei ollut pelkkä kerjäläistyttö! Lasi-arkkua tuodaan.
Enkeli on kulkenut kylän läpi.
(Neljä valkopukuista nuorukaista tuo lasisen arkun, jonka he laskevat Hannelen vuoteen luo. Hautausväki kuiskuttelee hämmästyneenä ja uteliaana.)
GOTTVALD (nostaa hiukan Hanneletta peittävää vaatetta): Katsokaahan vainajaa.
ENSIMÄINEN NAINEN (uteliaana katsellen vaatteen alle): Hänellähän on kultaiset hiukset.
GOTTVALD (ottaen vaatteen kokonaan pois kalpean valon kajastaman
Hannelen päältä): Ja silkkivaatteet ja lasikengät.
KAIKKI (väistyvät ikäänkuin häikäistyinä ja huudahtaen hämmästyksestä).
ERI ÄÄNIÄ. Ah, onpa hän kaunis! Kukas hän on? Matternin Hanneleko?
Matternin Hannele? Sitä en usko.
PLESCHKE. Tyttö — tyttö — on pyhimys. (Nuorukaiset laskevat Hannelen hellävaroin lasiseen arkkuun.)
HANKE. Sanovat, ettei häntä panna hautaan ensinkään.
ENSIMÄINEN NAINEN. Panevat kirkkoon nähtäväksi.
TOINEN NAINEN. Minä luulen, ettei tyttö olekaan kuollut. Hänhän näyttää ilmielävältä.
PLESCHKE. Antakaahan — antakaahan — höyhen tänne — pidetään — pidetään — höyhentä hänen suunsa edessä. Niin, niin. Ja katsotaan, vieläkö hänessä on henkeä, niin.
(Hänelle annetaan höyhen ja hän pitää sitä Hannelen suun edessä.)
Ei liiku. Kuollut on. Ei enää ole henkeä hivenen vertaa.
KOLMAS NAINEN. Minä annan hänelle rosmariinikimppuni. (Laskee kimpun arkkuun.)
NELJÄS NAINEN. Lavendeli-yrttinikin saakoon hän.
VIIDES NAINEN. Mutta missä Mattern on?
ENSIMÄINEN NAINEN. Missä Mattern on?
TOINEN NAINEN. Niin, hänkö? Istuu tuolla kapakassa.
ENSIMÄINEN NAINEN. Hän ei kai vielä tiedäkään, mitä täällä on tapahtunut.
TOINEN NAINEN. Mitäs hän! Kun vain saa ryyppynsä, muusta hän vähät.
PLESCHKE. Ettekö te — ettekö te sitten — ole mitään sanonut, että hänen kotonaan — kotonaan — on ruumis.
KOLMAS NAINEN. Pitäisi hänen se itsestäänkin tietää.
NELJÄS NAINEN. En minä tahdo mitään pahaa sanoa, herra minua varjelkoon! Mutta kyllä se vaan tiedetään, kuka tytöltä hengen on ottanut.
SEIDEL. Niinpä niin. Sen tietää, suoraan sanoen, koko kylä. Tytöllä oli nyrkinkokoinen kuhmu.
VIIDES NAINEN. Mihin se mies on astunut, siihen ei ruoho kasva.
SEIDEL. Mehän me hänelle yhdessä vaatteet muutettiin. Näin minä sen selvästi. Tuon nyrkin kokoinen oli kuhmu. Ja sen takia se henkikin lähti.
ENSIMÄINEN NAINEN. Matternin omallatunnolla se on, ei kenenkään muun.
KAIKKI (kiivaasti, mutta kuiskaavalla äänellä puhuen keskenään):
Kenenkäs muun.
TOINEN NAINEN. Hän on murhamies.
KAIKKI (raivoissaan, mutta salaperäisesti): Murhamies, murhamies!
(Kuuluu juopuneen muurari Matternin räyhäävä ääni.)
MATTERNIN ÄÄNI. Ra-auhallinen o-matunto on — paras — pään — alainen. (Ilmaantuu ovelle ja huutaa.) Tyttö! Tyttö! Letukka! Missä piileskelet? (Hoipertelee pihtipieltä vasten.) Minä luen viiteen asti — niin kauvan — minä odotan. Kauvempaa en: yks' — kaks' — kolme ja yks' tekee — tyttö!! älä saata minua vimmaan, sen sanon minä sinulle. Kun minä rupean hakemaan ja löydän sinut, kanalja, niin rutistan minä sinut. (Säpsähtää, huomaa läsnäolevat, jotka pysyvät kuolonhiljaisina.) Mitä te täällä teette? — (Ei vastausta.) Mitä te täältä haette? — Piruko teidät tänne toi, hä? — Laittautukaa tiehenne. — No, tuleeko siitä mitään? (Nauraa itsekseen.) Ei, annas kun katsotaan. Kyllä minä ne konstit tunnen. Ei se sen kummempaa. Taisin naukata vähän liiaksi. Se panee näkemään kaikenlaista. (Laulaa.) Ra-auhallinen oma -tunto — on pa-ras — pään-alainen. (Pelästyy.) Yhäkö te vain olette siinä? (Äkillisen vimman vallassa etsii jotain, millä löisi.) Minä otan mitä käsiini saan…
(Ruskeaan kuluneeseen viittaan puettu mies on astunut sisään. Hän on noin 30-vuotias, hänellä on pitkä, musta tukka, ja kalpeat opettaja Gottvaldia muistuttavat kasvot. Hänellä on kädessä pehmeälierinen hattu ja sandaalit jalassa. Hän näyttää väsyneeltä ja tomuiselta. Lempeästi koskettaen muuraria käsivarteen, keskeyttää hän tämän puheen. Mattern kääntyy äkkiä. Vieras katsoo häntä vakavasti ja rauhallisesti suoraan kasvoihin.)
VIERAS (nöyrästi): Mattern, muurari — Herran rauha sinulle!
MATTERN. Mitä sinä tänne? Mitä sinä täältä haet?
VIERAS (nöyrästi pyytäen): Minä olen jalkani veriin juossut; anna minulle vettä pestäkseni ne. Kuuma päivä on paahtanut minua, anna minulle viiniä virkistyksekseni. En ole syönyt mitään siitä asti kuin aamulla lähdin. Minun on nälkä.
MATTERN. Mitä se minua liikuttaa. Kuka käskee sinun maanteitä kuleksimaan? Tee työtä. Täytyyhän minunkin tehdä työtä.
VIERAS. Minä olen työmies.
MATTERN. Maankulkija sinä olet. Sen, joka tekee työtä, ei tarvitse käydä kerjuulla.
VIERAS. Minä olen työmies ilman palkkaa.
MATTERN. Maankulkija sinä olet.
VIERAS (arasti, nöyrästi, mutta samalla vaikuttavasti): Minä olen lääkäri, kenties sinä tarvitset minua.
MATTERN. Minä en ole sairas, en tarvitse mitään tohtoreita.
VIERAS (sisällisestä liikutuksesta väräjävällä äänellä): Muurari Mattern, ajattele vähän! Sinun ei tarvitse antaa minulle vettä ja kuitenkin tahdon minä parantaa sinut. Sinun ei tarvitse antaa leipää syödäkseni ja minä tahdon sinut kuitenkin terveeksi tehdä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
MATTERN. Laittaudu matkoihisi. Mene tiehesi siitä, Minun jäseneni ovat terveet. Minä en kaipaa tohtoria! Ymmärrätkö?
VIERAS. Muurari Mattern, ajatteles vähän! — Minä tahdon pestä jalkasi. Minä tahdon antaa sinulle viiniä juodaksesi. Sinä saat syödä makeata leipää. Polje jalallasi minun päätäni ja minä tahdon sittenkin tehdä sinut terveeksi, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
MATTERN. Tahdonpa nähdä, etkö aio lähteä siitä. Ja jollet löydä tietä ulos, niin sanon minä…
VIERAS (vakavasti nuhdellen): Muurari Mattern, tiedätkö mitä kodissasi on?
MATTERN. Kaikki, mitä sinne kuuluu. Kaikki, mitä sinne kuuluu. Sinä et sinne kuulu. Katso, että laputat.
VIERAS (yksinkertaisesti): Tyttäresi on sairas.
MATTERN. Ei hänen tautiinsa tohtoria tarvita. Se tauti on paljasta laiskuutta. Kyllä minä sen yksinkin saan lähtemään.
VIERAS (juhlallisesti): Muurari Mattern, minä tulen luoksesi sanansaattajana.
MATTERN. Kuka on sinut lähettänyt sanaa saattamaan.
VIERAS. Minä tulen isän luota — ja menen isän luo. Missä hänen lapsensa on?
MATTERN. Mistäs minä tiedän, missä hän vetelehtii. Mitä hänen lapsensa minua liikuttaa. Ei hän ole niistä ennenkään huolta pitänyt.
VIERAS (lujasti): Sinun kodissasi on ruumis.
MATTERN (huomaa makaavan Hannelen, astuu jäykkänä ja vaiti arkun luo ja katsoo sinne samalla mutisten): Mistä sinä nuo kauniit vaatteet olet saanut? Kuka on sinulle ostanut lasisen arkun?
(Suruvieraat kuiskaavat kiivaasti ja salaperäisesti. Kuuluu monasti vihastuneita ääniä): "murhamies".
MATTERN (hiljaa väristen): Enhän minä koskaan ole sinua pahoin pidellyt. Minä olen sinua vaatettanut. Minä olen sinua ruokkinut. (Röyhkeästi vieraalle.) Mitä sinä minusta tahdot? Mitä se minuun kuuluu?
VIERAS. Muurari Mattern, onko sinulla mitään sanottavaa minulle?
(Suruvieraiden kuiske käy kiivaammaksi, raivokkaammaksi ja useammin kuuluu): "murhamies! murhamies!"
VIERAS. Etkö mistään voi itseäsi soimata? Etkö koskaan yöllä ole häntä unesta herättänyt? Eikö hän koskaan ole nyrkkiesi iskuista vaipunut kuin kuollut maahan?
MATTERN (kauhistuneena, suunniltaan): Saat tappaa minut tähän paikkaan! Taivaan salama iskeköön heti paikalla minuun, jos minä olen siihen syypää.
(Heikko, sinertävä salama leimahtaa ja kuuluu etäisiä jyrinää.)
KAIKKI (sekaisin): "Tulee ukkonen". "Nyt keskellä talvea?" "Hän on tehnyt väärän valan!" "Lapsenmurhaaja on tehnyt väärän valan!"
VIERAS (kiinteästi, mutta lempeästi): Eikö sinulla vieläkään ole mitään sanottavaa minulle, Mattern?
MATTERN (surkean pelon vallassa): Ken lastansa rakastaa, kurittaa sitä. En ole tuolle tytölle tehnyt muuta kuin hyvää. Olen häntä kohdellut kuin omaa lastani. Täytyyhän minun rangaista, jollei hän tee kunnolla.
NAISET (syöksyvät häntä kohden): Murhaaja! Murhaaja! Murhaaja!
Murhaaja!
MATTERN. Hän on minulle valehdellut ja pettänyt minua. Hän on päivä päivältä varastanut minulta.
VIERAS. Puhutko totta?
MATTERN. Jumala minua rangaiskoon.
(Sinä hetkenä näkyy Hannelen ristityissä käsissä taivaan-avain kukka, josta säteilee kellertävän vihreä hohde. Muurari Mattern tuijottaa näkyyn kuin mieletön, koko ruumis vavisten.)
VIERAS. Muurari Mattern, sinä valehtelet.
KAIKKI (suurimman mielenkuohun vallassa, puhuen yht'aikaa): "Ihme!" —
"Ihme!"
PLESCHKE. Tyttö — tyttö — on pyhimys; tuo mies on kironnut — sielunsa — ja ruumiinsa.
MATTERN (karjuen): Minä hirtän itseni. (Painaa molemmin käsin ohimoltaan, menee.)
VIERAS (astuu Hannelen arkun eteen ja puhuu läsnäoleviin kääntyneenä. Tuon kaikessa ylevyydessään seisovan olennon edestä väistyvät nyt kaikki kunnioittavasti taaksepäin): Älkää peljätkö. -(Kumartuu ja tarttuu kuin tunnustellen Hannelen käteen. Hänen sanansa huokuvat lempeyttä.) Tyttönen ei ole kuollut. — Hän nukkuu. (Syvimmällä sydämellisyydellä ja vakuuttavalla voimalla.) Johanna Mattern, nouse ylös!
(Kirkas kullanvihreä valo täyttää huoneen. Hannele avaa silmänsä, nousee turvautuen vieraan käteen, mutta ei uskalla katsoa häntä kasvoihin. Hän astuu arkusta ja vaipuu heti herättäjän eteen polvilleen. Kaikki läsnäolijat valtaa kauhu. He pakenevat. Vieras ja Hannele jäävät kahden. Himmeä viitta on liukunut hänen harteiltaan ja hän seisoo nyt kullanvalkeassa puvussa.)
VIERAS (pehmeästi ja sydämellisesti): Hannele.
HANNELE (hurmaantuneena, painaen päänsä niin alas kuin suinkin):
Siinä hän on.
VIERAS. Kuka minä olen?
HANNELE. Sinä.
VIERAS. Mainitse nimeni.
HANNELE (kuiskaa pyhästä kunnioituksesta vavisten, kuin huokauksena):
Pyhä, pyhä!
VIERAS. Minä tiedän kaikki tuskasi ja vaivasi.
HANNELE. Sinä rakas, rakas —
VIERAS. Nouse.
HANNELE. Sinun pukusi on tahraton. Minä olen häpeän peittämä.
VIERAS (laskee kätensä Hannelen pään päälle): Niin otan minä kaiken alhaisuuden sinusta. (Koskettaa hänen silmiään, minkä jälkeen hellällä väkivallalla kohottaa hänen kasvojaan.) Niin annan minä silmillesi ikuisen valon. Nähkää auringot ja uudet auringot. Nähkää ikuinen päivä aamuruskosta iltaruskoon. Nähkää kaikki minkä loisto täällä väikkyy: sininen meri, sininen taivas ja iankaikkisuuden vihreät nurmet. (Koskettaa hänen korviaan.) Niin annan minä korvillesi lahjan kuulla kaikkien miljoonien enkeleiden kaiken riemun Jumalan miljoonissa taivaissa. (Koskettaa hänen suutaan.) Niin irroitan minä sinun sopertavan kielesi siteet ja lasken siihen sinun sielusi, minun sieluni ja kaikkivaltiaan Jumalan sielun.
HANNELE (koettaa koko ruumis väristen ojentautua suoraksi. Kuin suunnattoman onnentaakan painamana ei hän voi sitä. Syvä nyyhkytys ja itku tärisyttää häntä, hän kätkee päänsä vieraan rintaa vasten.)
VIERAS. Näillä kyynelillä pesen sielusi maailman tomusta ja tuskasta.
Minä tahdon korottaa sinun askeleesi Jumalan tähtien toiselle puolelle.
(Vienojen sävelten soidessa puhuu vieras seuraavasti, silittäen kädellään Hannelen päätä. Hänen puhuessaan ilmestyy ovesta enkeleitä, suuria, pieniä, poikia, tyttöjä, seisten ensin arkoina, uskaltaen viimein tulla sisälle, missä heiluttavat pyhäsavuastioita ja koristavat huonetta matoilla ja kukkasilla.)
VIERAS.
Niin, autuus ihana kaupunki on,
Siellä rauha ja riemu on loppumaton,
(Harpunsoittoa, ensin hiljaa, sitten kovaa ja täysiäänisinä.)
Katot kultaa ja huonehet marmoriset,
Punaviiniä suihkuvat lähtehet.
Kadut peitoss' on kukkien valkeitten,
Soi torneista hääsoitto ikuinen.
Katon harjoilla kullassa aamun koin
Ruusut hehkuvat vehmahin kiehkuroin,
Ja perhoset leijaa ja joutsenien
Käy ylhäällä kaartelu ainainen,
Ne ylväinä leijaavat taivaita päin
Halk' ilmain hopeena heläjäväin.
Ikikaarissa siellä ne karkeloi
Ja siivet kuin ilmojen harput soi.
On allansa Siioin, sen puistot ja veet
ja seurana tähtien saattueet.
Siell' alhaalla ihmiset kaulakkain
Käy juhlassa taivaisen sunnuntain.
Punaviiniä helmivin ulapoin
Meri kutsuvi sieluja inehmoin.
Ja sen purppurahelmahan taivaiseen
He astuvat kirkkaine ruumiineen.
Ja sieltä ken nousevi riemuiten,
Sen pessyt on veri Jeesuksen.
(Vieras kääntyy nyt enkelien puoleen, jotka ovat lopettaneet työnsä.
Aran ilon ja onnen valtaamina astuvat he nyt lähemmäksi, muodostaen
Hanneleen ja vieraan ympärille puolipiirin.)
VIERAS.
Nyt kääryliinoin hennoin, valkoisin
Te tänne käykää, taivaan lempilapset,
Ja kyyhkyn hellyydellä verhotkaa
Tää ruumis pieni, raadeltu ja piesty,
Hyyn purema ja kuivettama paahteen.
Ja hiljaa liitäin siipein notkumatta
Se viekää yli niittyin vihantain,
Yökenttäin heilimöivää heinää viiltäin,
Kuun valossa, mi tuskat huojentaa.
Ja paratiisin ikikukkain tuoksuun
Hän templiin vilpoisahan laskekaa.
(Lyhyt äänettömyys.)
Kun siellä silkkivuoteellaan hän uinuu,
Te hälle kylpy vuoripuron veestä,
Yön viinistä ja maidost' antiloopin
Marmori-ammeesehen laittakaa,
Pois huuhtokaa kaikk' kärsimyksen muistot.
Ja syreenein ja jasmiinien tertut,
Joiss' öinen kaste välkkäin valuilee,
Täystuoksuisina päälleen siroitelkaa.
Ja utusilkkiin hennot jäsenet
kuin liljan lehdet varoin kuivatkaatten
Ja virvokkeekseen malja tarjotkaa
Syysheelmäin jaloimmista nestehistä.
Hän metsän mehuisimmat mansikat
Viel' lämpiminä päivän paahtehesta,
Ja vadelmat kuin verta hohtavat,
Oranssit, persikat ja ananassit,
Kaikk' kaikki saakoon vadeiss' säihkyvissä.
Hän nauttikoon ja sydän ahmikoon
Siell' uuden aamun yltäkylläisyyttä.
Ja kaaret uljaat silmää tenhotkoot
Ja kultaperhot kisailkohot yllään
permannon malakiittiin kuvastuin.
Ain' olkoon tienään silkki valkoinen,
Jott' tulppaanit ja hyasintit saartaa,
Ja palmuin lomitse hän varjoisain
Ain' nähköön ilman ihmekangastukset:
Kuin hohtaa kentät puna-unikkoin
Ja taivaan lapset kultapalloin leikkii
Siell' loistehessa aamun ensi koin,
Ja sulosoitto syömen kiehtokoon.
ENKELIT (laulavat kuorossa):
Me viemme sun hiljaa vaivoista maan
Ylös taivahan kotiin korkeaan,
Ylös taivahan kotiin korkeaan.
(Enkelilaulun aikana pimenee näyttämö. Hämärässä kuuluu laulu yhä heikommin ja yhä kauempaa. Tulee jälleen valoisa, näkyy köyhäinhuone, jossa kaikki on samoin kuin ennen näkyä. Hannele makaa taas vuoteellaan köyhänä lapsena. Tohtori Wachler on kuulotorvi kädessä kumartunut hänen puoleensa. Laupeudensisar katsoo häneen huolestuneena, kynttilä kädessä. Nyt vasta vaikenee laulu kokonaan. Tohtori Wachler nousee ja sanoo:)
"Te olette oikeassa".
MARTHA SISAR (kysyy): Kuollut?
TOHTORI WACHLER (nyökkää surullisesti): Kuollut. —