L
UUDELLE SUKUPOLVELLE
Kolmekymmentä vuotta täytettyämme näemme selvästi, mihin kelpaamme, sillä silloin astuvat esiin meitä nuoremmat. Kolmenkymmenen vuoden ikään saakka me taistelemme vanhempia vastaan, ja se tehtävä on helpompi. Olemme tuomareita ja pyöveleitä tulvahtavan epäkypsän voimamme varassa, joka sekin tahtoo hieman aurinkoa voidakseen puhjeta kukkaan. Viholliset ovat saavuttaneet, mitä ovat tavoitelleet, he ovat kuuluisia ja väsyneitä ja kätkevät kyllyytensä halvan tyytyväisyyden, katkeran vaitiolon ja happamen hymyn varjoon. He ovat sijoittuneet istumaan eivätkä tahdo nousta. He odottelevat ja sietelevät meitä ja jos ovat kovin peloissaan, niin luovat meihin rakkaita silmäyksiä ja yrittävät saada meidät sydämellisyyden loukkuun.
Mutta kun sitten saapuvat toiset, uudet, verekset, ensimmäiset jälkeläisemme, pojat, jotka olivat kymmenen vuoden ikäiset ja kävivät koulua, kun me olimme ehtineet kahteenkymmeneen ja otimme osaa ensimmäisiin kahakkoihin, niin meille koittaa koettelemuksen ja punnitsemisen päivä. Nämä nuorukaiset ovat saaneet ravintonsa meiltä, ovat kulkeneet kintereillämme ja ovat seuranneet meitä hyvän matkaa, mutta nyt on tullut sulkasadon ja täysi-ikäisyyden hetki. He tuntevat tarvetta kapinoida lähimpiänsä vastaan ja valmistautuvat käymään kimppuumme samoinkuin me aikoinamme hyökkäsimme niiden kimppuun, jotka olivat meitä vanhemmat. Vaikka he eivät ahdistelisikaan meitä julkisesti, he kumminkin tuomitsevat meidät keskenänsä — me olemme heille jo historian ja arvioinnin ainesta. He tuntevat itsensä jo meitä melkoisemmiksi, uskovat varmaan voittaneensa tai voivansa voittaa meidät ensimmäisessä hyökkäyksessä. Meidän välillämme ei enää vallitse se hellä luottamus, joka liittää meitä ikäisiimme, rohkaisee meitä kilpaillessammekin ja saa meidät vastavuoroin oivaltamaan työmme heikkoudet ja puutteellisuudet. Uudet tulokkaat eivät tahdo meitä kuunnella: he kuuluvat toiseen aikaan, ovat kasvaneet toisessa ilmapiirissä, heillä on toiset salaiset rakkaudet, toiset siteet ja toiset vastatunnot. He astuvat esiin aivan kylmäverisesti mukaviin ja käypiin kaavoihin muokattujen päivän dogmien nimessä ja ovat säälimättömiä kuin lapset ja julkeita kuin ryövärit. He ovat toista rotua ja puhuvat toista kieltä. Me voimme olla toistemme seurassa, työskennellä yhdessä, jutella ja naureskella toistemme kanssa — mutta me emme ymmärrä toisiamme. Minussa on selvä tunto siitä, ettei välillämme vallitse hyvä sopu. Minä tunnen pääni päällä riippuvan heidän halveksivan arvostelunsa ja kopean tuomionsa.
Mutta kas miten käy: minä en tahdokaan paneutua niin kuolleeksi ja ylvääksi kuin useat meitä vanhemmat. En tahdo käyttäytyä ikäänkuin en heitä huomaisi, en tahdo piilottaa päätäni kirjakasoihin tai kietoutua tyytyväisen uhrin caesarintoogaan. Enpä suinkaan. Minä olen minä, ja he ovat heitä. Käydäänpä tilille. Minä en ole pelännyt vanhoja enkä aio pelätä nuoria. Olen valmis näyttämään kaikki korttini ja puolustautumaan kynsin hampain, sanoin ja aattein, niinkuin villi-ihminen ja niinkuin sivistynyt. Minä en väisty. En tunnusta joutuneeni häviölle. Sanoinhan jo, etten ole sammunut. Kirjani nimenä on väärä huhu, mutta mitäpä tuosta. Nimen takana on mies, joka on päättänyt myydä nahkansa mahdollisimman kalliista hinnasta ja tahtoo sammua niin myöhään kuin suinkin.
Minä en halveksi nuoria enkä heitä vihaa. Eräiden hyväksi olen tehnyt, mitä olen voinut. En ole torjunut heitä luotani. Olen pidellyt heitä pahoin, kun olen otaksunut heidät kyllin arvokkaiksi kuuntelemaan miehen heille lausumaa totuutta. Olen odotellut heitä, kaivannut heitä, olen katsellut, kuinka he astuivat kahdenkymmenen ja viidenkolmatta vuoden kynnysten yli, nähdäkseni mihin he pystyivät, mitä heissä piili. Olisin mielelläni nähnyt heidät väkivaltaisempina ja persoonallisempina, vähemmän vakavina ja fonografisina. Mutta eipä väliä: minä pidän arvossa ja kunnioitan heitä sellaisinaan. Jos he jättävät keskinkertaista jälkeä tai kirjoittavat typeryyksiä, en heitä tuomitse: on välttämätöntä tehdä useita huonoja töitä kyetäkseen suorittamaan jonkin kelvollisen. Kahdenkymmenen vuoden ikään ehtivän pöytälaatikosta ei vielä löydy mestariteosta. Minä toivon heidän sen kerran kirjoittavan ja kulkevan ohitseni ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja.
En kumminkaan aio nöyryyttää itseäni heidän edessään. En tahdo väistyä tekemättä vastarintaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos on joukossanne sellainen, joka luulee voivansa lyödä minua korvalle ja tallata minut jalkoihinsa ennen aikojani, ilman oikeutta, niin hän ei ole havaitseva edessään hervotonta vainajaa, vaan elävän asekelpoisen. Hävittäjän tulee myöskin luoda, ja voittajan tulee vuodattaa verta vihollisen iskujen tiestä.
Käykää päin, pojat! Minä olisin kenties voinut käyttää paremmin nämä kolmekymmentä elämäni vuotta, nämä kaksikymmentä älyllisen elämän, nämä kymmenen kirjallisen elämän vuotta. Mutta jotakin olen sentään tehnytkin. Olen ollut mukana henkisissä liikkeissä ja olen niitä aloittanut, olen perustanut aikakauskirjoja, julkaissut puoli tusinaa kirjoja, olen levittänyt aatteita, mielettömiä, typeriä tai syvämietteisiä, mitä lienevät olleet — oikeaan ja vasempaan. Minä olen joku, merkitsen jotakin, minulla on menneisyys — ja minä tahdon voittaa itselleni tulevaisuuden, maksoipa mitä tahansa.
Entä te? Mitä olette tehneet, mitä teette? Katsotaanpa: kirjoitelmia, kirja-esittelyjä, arvosteluja, — arvosteluja, kirjoitelmia ja kirja-esittelyjä. Teillä on epäilemättä kykyä ja kulttuuria, mutta, ellen erehdy, te pysyttelette vielä vieraissa suojissa, elätte niiden kustannuksella, jotka jotakin tuottavat, teette itsenne suuriksi pinoamalla kantapäittenne alle toisten kirjoittamia teoksia. Teidän joukossanne on eräitä, jotka ovat luoneet taidetta tai tulevat sitä luomaan. Oivallista. Arvosteleminen on vaikeata, mutta tuottaminen on vieläkin vaikeampaa. Saammehan nähdä.
Mutta toistaiseksi te ette suoriudu minusta noin vain, käden käänteessä. Minä en suostu tallattavaksi vastustelematta. Ja teitä, nimenomaan teitä varten olen kirjoittanut tämän dramaattisen tarinan, jonka aiheena on aivojeni historia.
Tässä minä olen. Olen viiltänyt itseni auki ja leikellyt osat erilleen; olen paljastanut sisukseni ja hermoni niinkuin ne nähdään anatomisissa tauluissa paljastettuina. Jos haluatte, voitte tutustua sisimpään olemukseeni ja siten välttää hätäistä arvostelua. Tämä ei ole elämäkertani, vaan esittää täsmällisesti sisäisiä tapahtumiani. Kaikki muut teokseni saavat tästä selityksensä ja avaimensa.
Tämä kirja ei ole mikään taideteos; se on tunnustus itseäni ja muita varten. Tästä opitte tuntemaan hempeätunteisen ihmisvihaajan ja kaunaajan, joka on, Jumala paratkoon, sangen monille erinomaisen vastenmielinen. Minä jätän henkeni teidän käsiinne, esitän teille asiakirjat ja puolustukseni. Tämän ja vain tämän nojalla tahdon saada tuomioni. Minä toimin edelleenkin, teen työtä kerallanne, vieressänne, mutta eräs elämäni kausi on nyt päättynyt, ja minä pyydän kiinnittämään huomiota tähän hajanaiseen, viisikymmentä lukua käsittävään purkaukseen.
Minä astun teidän kylmien katseittenne eteen kaikkine kärsimyksineni, toiveineni ja heikkouksineni. En pyydä osakseni sääliä enkä armottelua, en ylistystä enkä lohdutusta, en pyydä muuta kuin kolme tai neljä elämänne tuntia. Ja jos minua kuunneltuanne aikomusteni uhallakin pysytte entisessä luulossanne pitäen minua tosiaankin sammuneena miehenä, niin tunnustanette ainakin, että olen sammunut, koska sytyin liian moneen liekkiin, ja etten ole enää mitään, koska tahdoin olla kaikkeus.
1912.