XI
YKSEYDEN KEKSIMINEN
Tähän asti oli ajatus toiminut tyytymättömyyden, apeamielisyyden ja vilpittömän elämäänkyllästymisen todistajana. Se oli ollut pelkkä kainalosauva, rakennusteline, tukipylväs. Minä kutsuin korkein äänin filosofiaa ilmaisemaan ja puolustamaan erästä mielensuuntaani, kutsuin sitä liittolaiseksi, apulaiseksi ja orjaksi, jota kiitin niin kauan kuin se piti minun puoltani ja lainasi suojakseni oman kuvansa — kunnianarvoisan, kuten silloin uskoin — jotteivät viholliseni havaitsisi lapsellisten ja kuviteltujen murheitteni lyyrillistä alastomuutta. Mutta siihen seikkaan, että valitsin tumman ja rumentavan filosofinvaatetuksen ja hylkäsin shakespeareläisen koristellun runoilijaviitan, sisältyi ensinnäkin se vihjaus, että taivuin vaistomaisesti abstraktiseen ajatteluun, lisäksi se havainto — voin sen nyt sanoa — että tuolla vaatetuksella oli arvo sinänsä, vieläpä suurempikin kuin toisilla, ja vihdoin opastus oivaltamaan, että senkin peitossa voi piillä voimakas ja elävä olemus.
Minä vapauduin tosiaankin tuskastani ajatuksen avulla. Menetelmä sai minut unohtamaan tulokset, ja väline rikkoi tarkoitusperän. Piintyneenä ajatuksenani, kuten sanottu, oli mitä varmimmin, vastaansanomattomimmin, lopullisimmin todistaa, että elämä on paha — todistaa se niin, ettei kukaan kykenisi väittämään vastaan, niin, että kaikkien täytyisi sanoa: niin on asia eikä voi olla toisin!
Minusta näytti silloin, että sellaisen varmuuden voi antaa ainoastaan filosofia, ja niinmuodoin suuntauduin sellaiseen filosofiaan, joka juurtuu tieteisiin ja juontuu niistä. Tämä filosofia on kaikille tuttu: sitä nimitetään meidän aikanamme positivismiksi. Tarkoituksenani oli niinmuodoin positivistisesti todistaa pessimismi oikeaksi.
Minä syöksyin kahdeksantoistavuotiaan kiihkein innoin tutkimaan antropologisia, psykologisia, biologisia ja sosiologisia teoksia, jotka jo silloin rehoittivat pikaista alenemista ennustavassa puolenpäivän korkeudessa. Minä kasasin tosiasioita, jäljensin numeroita, sovelsin teorioja, yritin yleistyksiä, sommittelin kädenkäänteessä orjamaisesti jäljitteleviä hypoteesejä ja järjestelmiä. Vähitellen tuohon mielistyin, unohdin maailman traagillisuuden, leopardimaisen kaiken turhuuden, Schopenhauerin alistumisen, vieläpä oman rajattoman tyytymättömyytenikin. Minua ilahdutti tutkiminen tutkimisen itsensä vuoksi, aate, joka synnyttää itseänsä suuremman aatteen, abstraktion ihmeellisesti avartava voima. Menetelmät ja käsitteet voittivat minut: en enää nähnyt tuskaani maailman heijastelematta, vaan tunsin maailman ajattelevan itsessäni. Siitä saakka elämäni oli ajattelua ja vain ajattelua. Aate oli minusta ainoa todellisuus, filosofia ainoa täydellinen ilmaus.
Minä upposin tosiasioihin, mutta tosiasiat eivät minulle riittäneet. Kuinka paljon niitä tutkin ja yhdistelinkin, ne eivät kumminkaan tyhjentäneet äärettömyyttä. Tämä yksityiskohtaisen tiedon runsaus, joka oli ollut ainoana rikkautenani huikentelevan oppineisuuteni aikana, näytti minusta nyt epätoivoiselta köyhyydeltä. Mieleni, joka himoitsi avaruutta ja täydellisyyttä, etsiskeli universaalisia käsitteitä, joiden yksin otaksuin voivan lopullisesti tyydyttää henkisen nälkäni. Teoriat miellyttivät minua enemmän kuin todistukset, aatteet enemmän kuin kokemukset, ja kaksi tosiasiaa näytti minusta riittävän järjestelmän perustukseksi. Edetessäni syleilemään yhä avarampaa todellisuutta yhä harvemmin käsittein päädyin luonnollisesti ja välttämättömästi monismiin. En kumminkaan siihen idealistiseen monismiin, jonka opin myöhemmin tuntemaan, vaan monismiin sellaisena, jollaiseksi sen täytyi muodostua silloisena tutkimusesineenäni olevien karkean mekanististen oppien nojalla. Minä uskoin — uskoin — yhteen ainoaan substanssiin, joka oli kaikkeuden osien perustuksena ja joka rajattomuudestaan huolimatta muistutti vanhaa aine-käsitettä enemmän kuin mitään muuta.
Minulle tämä monismi, tämä kaikkeuden syvään ja oleelliseen ykseyteen kohdistuva usko ei ollut pelkkä sana, lauseparsi, kaava. Minä koin ja elin sen omassa itsessäni niinkuin koetaan intohimo ja rakkaus. Kaikki eri oliot olivat minulle tosiaankin yksi ainoa; kaiken vaihtuvaisuutta välttävä perussubstanssi ei ollut minun keksintöäni, vaan oli itse todellisuus. Ja minä elin alinomaisessa hekumassa: uskoin tietäväni, että kaikki ne oliot, jotka minua ympäröiville sokeille elukoille ilmenivät ihan erillisinä ja ylen erilaisina, olivat minulle yksi ainoa olio, yksi ainoa prinsiippi, yksi ainoa aines, joka oli aistiemme mukavuutta varten muovattu ja väritetty tuhansin eri tavoin.
Uskoni oli niin voimallinen, että minusta tuli apostoli. Minä aloin jo silloin jättää taakseni koulutoverien piirin ja liittyä johonkin vanhempaan, älyllisiä harrastuksia viljelevään henkilöön (joka oli tai tuntui olevan minua edemmäksi ehtinyt) sekä toisiin, jotka eivät olleet oppineisuudeltansa veroisiani, mutta kävivät uteliaasti käsiksi erilaisiin aatteisiin ja joiden avulla rohkenin hankkia ensimmäiset kokemukseni opettajana. Muistissani säilyy aina eräs soiva ja säteilevä kesäkuinen tuokio. Olin erään aloittelevan novellinkirjoittajan luona, joka tahtoi kääntää minut uskovaiseksi. Äkkiä alkoi kuulua kellojen keskipäiväsoitto, ja tuntui siltä, kuin ne olisivat luoneet aurinkoa tulvillaan olevaan ilmaan erikoista heläjävää lämpöä.
»Kuulehan», sanoin minä hänelle pidellen kädessäni kynää, »ajattele, että tämä kynä ja nuo sävelet ovat yhtä. Tämä on kiinteätä, joksikin aikaa puuhun ja teräkseen vangittua voimaa, ja tuo toinen on voimaa, joka parhaillaan vapautuu ja leviää avartuvina aaltoina taivaan sineen. Missä onkaan syvempi ja suurenmoisempi totuus kuin tämä?»
Sinä tuokiona minä kuulin, näin ja koko sielussani kosketin jumalaista ykseyttä ja havaitsin tosiaankin, kuinka erilaisuuden eripurainen sekasorto kääntyi kohti ainoata alkulähdettä, ainoata alkuhyökyä, virratakseen tulevaisuudessa takaisin panteistisen nirvanan kaikkinielevään kurimukseen.