XVI
PALAZZO DAVANZATI
Jokainen meistä joutui maksamaan sotaveroa: kymmenen liiraa kuukaudessa. Ja kaikki maksoivat. Yritettiinpä eräänlaista hierarkkista järjestystäkin: me näet valitsimme sihteerin, jonka tuli pitää huolta unelmamme muovaamisesta todellisuuden muotoihin. Me kävimme joukolla kirjapainoissa, joiden johtajat ja faktorit silmäilivät meitä epäluuloisesti, koska huomasivat kokemattomuutemme ja aavistivat köyhyytemme. Ja vihdoin meidän onnistui hankkia itsellemme ihan oma huone — oma toimitushuone!
Kuinka kaunis olikaan niinä aikoina Palazzo Davanzati jalosta kivestä veistettyine korkeine julkisivuineen vastapäätä rumaa kauppahallirauniota! Keskellä seinää ulkoni komeileva seitsemännentoista vuosisadan vaakunakilpi vailla kruunua ja ruskeat, kuperat pinnat tummenneina, ja ylinnä kiersi kaunis avoin loggia, ilmava, vapaa, firenzeläinen, meille kuuluva, joka lupasi sitä alhaalta silmäileville ohikulkijoille laajan näköalan yli marmoritornien, auringonpaisteisten kukkuloiden ja seesteisten taivaiden. Se oli tosiaankin rahakkaan ja sivilisoidun kauppaherran avara asumus, yhtä vankka kuin hänen Ranskan ja Levantin pankkeihin sijoittamansa omaisuus, yhtä synkkä kuin hänen toistaiseksi heltymätön sissisisunsa, luja ja laaja niinkuin hänen elämänsä hienostuneena humanistina ja uutterana porvarina. Syynä oli kenties pelkkä nimen varassa tapahtuva mielleyhtymä, mutta palatsi johdatti aina mieleeni Davanzatin Tacitus-käännöksen tyylin, sen kohtuullisen, kiinteän ja koruttoman, mutta silti mehukkaan, elävän ja ytimekkään sanonnan, joka kelpaa mainittavaksi Machiavellini kielen rinnalla.
Mutta jos olisitte nähneet palatsin sisäpuolen noina aikoina, olisitte nähneet kaikkialla likaa ja pimeyttä, puolittain luhistuneita portaita, rapistuneita seinämuureja, puolittain umpeen muurattuja parvekkeita ja suuren pihamaan täynnä vinoja kulmauksia, haiskahtavia nurkkia ja hylättyjä laatikoita. Nyt se on puhdistettu, pesty ja uudistettu, ja siitä on tehty museo luetteloineen ja kultanauhuksisilla lakeilla varustettuine vartijamiehineen, ja sen näkeminen maksaa liiran, sillä sen sisäpuolella on kaikki kaunista, sievää ja siistiä: huonekaluja, joita on hankittu antikvaarisista liikkeistä, suuria tammisia istuimia, hyvien maalaajien tauluja ja juutalaisilta takaisin ostettuja seinäverhoja. Kaikki on puhdasta, siroa ja viehättävää ja nimenomaan muukalaisia, keikareita ja oppineita herroja varten, jotka haluavat saada käsityksen kunnianhimoisen rihkamakauppiaan korjaamasta viidennentoista vuosisadan firenzeläisestä talosta. Mutta se ei ole enää meidän Palazzo Davanzatimme, minun likainen ja kehnontunut Palazzo Davanzatini, joka oli täynnä elävää elämää ja jossa asui ihmisiä eikä kudelmia, pieniä pystykuvia ja rahoja, kuten nyt. Ja varsinkaan se ei ole enää se Palazzo Davanzati, joka muistettavan ensimmäisen kerran soi suojaa meidän luomuksellemme, oli todistamassa myrskyisiä kiistojamme, kaksintaistelujemme asehelinää, ilolauluja ja mieletöntä naurua, kun ensimmäisen kerran kävimme ryntäämään maailman kimppuun.
Olimme vuokranneet siellä huoneen eräältä leppoisalta ja pyylevältä kunnon mieheltä, joka elatuksekseen valmisti sirkkojen häkkejä ja parturien uutimia. Huoneemme oli pienenlainen ja hyvin kalustettu? Me siirsimme sieltä heti pois sängyn, yöpöydän ja lipaston ja jätimme vain pari pöytää, rikkinäisen ja reikäisen sohvan ja muutamia rampoja tuoleja. Mutta me tarvitsimme vain muutamia päiviä järjestääksemme tämän aution porvarillisen asumuksen oman makumme mukaisesti. Isäntämme näytti häpeevän likaisia seiniä, sillä hän toi meille suuren kimpun laakerinoksia, jotka kiinnitettiin seiniin tai ripustettiin kattoon. Me toimme sinne veistoksia ja maalauksia esittäviä valokuvia ja piirroksia, ja pian havaittiin tummien lehtien lomitse Tizianin alastomia naisia, Leonardon arvokkaita vanhuksia ja ilkeäin faunien ja turhamaisten apollojen karkeloivia hahmoja. Seinällä riippui naulassa kaksi florettia, ja oven yläpuolelle — meillä näet oli oma, yksinomaan meidän käytettävänämme oleva ovi — oli kiinnitetty levy, johon oli suuren, punaisen, joka suuntaan käärmeinä kiemurtelevia säteitä heittävän auringon alle piirretty jumalaisen suojelijamme nimi korein mustin kirjaimin. Ja siellä, siinä kehnossa, melkein autiossa huoneessa oli juhla joka ilta. Kaikki tulivat sinne pariksi kolmeksi tunniksi tapaamaan toisiansa, kiistelemään, juttelemaan ja innostumaan. Kaikki kelpasi kokouksen tekosyyksi. Luoksemme saapui yhä uusia nuorukaisia, kiihkeitä ja arkoja. Ystäväni Giuliano ei ollut silloin Italiassa: minun tarvitsi vain kirjoittaa hänelle kertoen hehkuvin sanoin suuren suunnitelmamme aloittamisesta, toiveistani ja ensimmäisistä otteluista, ja hän syöksyi heti keskelle taistelun tuoksinaa joutuen kohta eräälle johtavalle paikalle.
Käsikirjoituksia alkoi saapua (olipa niissä korjaamista, pyyhkimistä ja hylkäämistä!), kärsivällisesti leikattiin ensimmäiset piirroslevyt (kellervään ja kovaan puksipuuhun, jossa kaiverrin, kiukkuisimminkin piirtäessään, tavan takaa luiskahti pois tummalta uraltansa), lähetettiin kaikkiin ilmansuuntiin painettuja, lehtemme ilmestymistä koskevia tiedonantoja (ensimmäinen sotasanoma, jossa jo kaikui iskujen ja sotatorvien pauhu!). Millainen juhlahetki olikaan se, jolloin ensimmäiset korjausarkit saapuivat painosta! Ne olivat kosteat ja kehnolle paperille vedetyt, painomuste oli vielä ihan märkä, ne olivat täynnä virheitä ja naurettavia väärinkäsityksiä, mutta meidän silmissämme ne sittenkin olivat kunnian ja maineen taivaallisia sanansaattajia: olivathan ne ensimmäiset askelemme sillä tiellä, jonka piti johtaa meidän mykkä joukkomme kohti ihmisiä ja kohti kuolemattomuutta.
Me tahdoimme luoda lehden, joka oli kerrassaan toisista eroava joka suhteessa, myöskin ulkoasultansa, ei missään tapauksessa nykyaikainen. Tavanomaisen valkoisen ja sileän paperin asemesta käytettiin karkeata, tummaa paperia; mekaanisesti valmistettujen sinkkilevyjen ja persoonattomien verkkoviivojen asemesta itse valmistamiamme puupiirroksia, nimikirjoitusten asemesta kuvioita ja symboleita; runollisia ja sointuvia nimiä tuntemattomien ja epäsointuisten sukunimiemme sijaan. Ja me työskentelimme kaikin yksimielisesti, jotta lehtemme ilmestyisi kauniina, rikkaana, omalaatuisena ja yllättävänä joka kohdaltaan. Ei ollut enää mitään työnjakoa: nähtiin runoilijoita kirjoittamassa filosofisia tutkimuksia, filosofeja, jotka alkoivat puuta kaivertaa, oppineita, jotka esittivät lyyrillisessä muodossa metafyysillisiä oppejansa, maalaajia, jotka yrittivät luoda kritiikkiä ja teoriaa.
Vallitsi iloinen hämminki ja häilyntä, hermostunut kiihko, ikäänkuin meidän kaikkien ja jokaisen yksityisen elämä olisi ollut alkamassa uudestaan, ikäänkuin ihmiskunta olisi parhaillaan herännyt vuosisataisesta unesta tai päässyt jumalallisesta kurituksesta ja ikäänkuin maailmankaikkeus olisi odottanut uudestimuovautumistansa. Sturm and Drang-tuntojen tuuli häilytti hiuksiamme, kun istuimme siinä korjausarkkien tai piirrosten yli kumartuneina tai seisoen, kasvot punaisina, kiivaasti väittelimme taiteen valtavuudesta, Michelangelon nerosta tai aineen olemassaolosta. Ja kun sitten astuimme ulos pimeälle pihalle, syntyi kahakoita ja pidettiin taisteluharjoituksia, jotka olivat välttämättömät purkaessamme sitä voiman yltäkylläisyyttä, jonka niiden aikojen kiihtynyt mieliala loi meihin kaikkiin. Kaikki aseet kelpasivat: floretit, kepit ja nyrkit. Suoritettiin kamalia hyökkäyksiä, jotka toisinaan päättyivät verenvuodatukseen, ja lähdettiin kotiin kädet piestyinä ja kasvot naarmuisina, onnellisina ja nautinnon värisyttäminä, ikäänkuin ruumiskin olisi saanut luvan päästä osalliseksi hengen juhliin.
Vihdoin odotuksemme loppui. Keskusteltuamme, huudettuamme ja uurastettuamme kokonaista kaksi kuukautta, ensimmäinen numero vihdoinkin meni painoon, ja myöhään eräänä iltana, hieman jälkeen kuuden, ensimmäiset Leonardon, numerokasat nousivat palatsin pimeitä portaita meidän luo, jotka odotimme rauhattomina ja vaieten tuota kunniakasta hetkeä. Se tapahtui tammikuun neljäntenä 1903.