XXIX
PALUU
Minä palasin… En voi ajatella sitä paluuta. En osaa sanoa, mitä se elämässäni merkitsi. Helvetillinen häpeän hehku polttaa kasvojani. Kylmä väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Silmäni ovat hämärtyneet, hampaat yhteen puristuneet, sydän tuntuu aikovan tauota sykkimästä, mutta alkaa sitten uudelleen, sitäkin voimallisemmin takoen, ikäänkuin tahtoisi tukahduttaa sisäistä tunnontuskan ääntä… Se ei ollut paluu, vaan pako, tappio — loppu. Minä tunsin eläneeni elämäni parhaan osan, tunsin, että minun maailmassa esitettäväni osa loppui siihen. Voisin kyllä tulevaisuudessakin syödä, nukkua, kirjoittaa, vieläpä tuottaa nautintoakin (herättää toisissa harrastusta, hankkia itselleni nimen jne.), mutta metafyysillinen kulkuni oli auttamattomasti lopussa. Tässä ei päättynyt kehityskausi, tässä päättyi henkilö. Ei tauonnut koe, vaan sammui sielu.
Toivo, ylpeys, täydellisyys, jumalallisuus! Voi teitä, te unet, todella uneksitut, voi teitä, te innon puuskat, jotka olen todella tuntenut, voi teitä, te kyltymättömät ja kärsimättömät rakkauteni, kuin keväät, joissa on jo elokuisen kuivuuden poltto! Se, joka ei ole kokenut mitään sellaista, se, joka ei ole pitkinä öinä pimeässä odotellut ovien aukenemista ja suuren valon tulvahdusta, se, joka ei ole pusertanut kuivia ja tulehtuneita huuliansa vasten lähteensuonta, josta oli kumpuava kirkas vesi, se, joka ei ole nähnyt itseänsä suurena, korkeimman vuoren huipulla, Jumalan kilpaveikkona, ihmissuvun valtiaana, maan herrana, pahan ja hyvän, hyödyllisen ja hyödyttömän ja ihmisten kaikkien pienten ja suurten, alhaisten ja kiitettävien tekojen tuollapuolen ja niitä korkeammalla, yksinäisenä, yksinään taivaassa — ei voi käsittää, mitä tunnen, kun ajattelen tuota paluuta.
Minä astelin alas. Tulin korkealta, vuorilta, kukkuloilta. Mutta minä en astunut alas niinkuin ylväs paimen palavasta pensaasta, totuuden lait kaiverrettuina sydämeen ja kivitauluihin. En astunut alas niinkuin hyvä paimen öisestä öljypuulehdosta, kohti ikuisista ajoista luvattua kärsimystä, kohti kuolemaa, joka oli elämän alku. Astuin alas yksin ja sokeana. En astunut, vaan syöksyin. Ei edes toivon hymy valaissut kasvojani. Kaikki oli lopussa. Nyt alkoi uudelleen kaikki keskinkertainen, alhainen ja kehno — ja alkoi ainiaaksi. Hyvästi, nuoruus! Hyvästi, jumalainen suuruus! Hyvästi, sinä oikea elämäni!
Minä olin lähtenyt vuorille typerästi uskoen, että tuhannen tai kahdentuhannen metrin korkeuteen ehdittyäni olisin lähempänä taivasta. Olin sulkeutunut yksinäisyyteeni kuvitellen, että oli olemassa toisenkinlaista yksinäisyyttä kuin se, jonka voi luoda omaan itseensä väkevä itseensäkeräytynyt henki.
Pää ylätasankojen nurmea vasten lepäämässä, käsivarret ojennettuina kuin ristiinnaulitun titaanin, nähden ainoastaan runouden ja uskon rajattoman taivaankannen, avoin taivas silmieni edessä, alkaen väristä, kun alkoivat värähdellä tähdet iltahämyn syvässä sinessä, olin odottanut hetkeä, tuokiota, iskua, räjähdystä — häikäisevää ilmestystä: ihmettä. Mutta kukaan ei ollut vastannut huutoihini; kukaan ei ollut tullut minua odottavaa vastaan. Oliot olivat jääneet kuuroiksi kehoituksilleni: kaikki oli jäänyt entiselleen. Ihmiset, vaikka olivatkin kaukana, tuntuivat minulle nauravan. Minä kuulin heidän äänekkään ivanaurunsa, joka soi melkein vahingoniloisesti.
— Tahtoi olla meitä melkoisempi. Astua pois ihmisten piiristä. Kauhistui meidän viheliäisyyttämme. Mutta nyt täytyy hänenkin, jos elää tahtoo…
(Vain eräs nainen itki, kaukana. Mutta itkikö hän tosiaankin?
Vilpittömästi? Vai oliko vain turhamaisuus tullut loukatuksi?)
Minä sairastuin. Menetin viimeisetkin voiman rippeet. Palasin asumuksiin, omaan asumukseeni — lähimpieni, kaukaisimpieni luo. Palasin niinkuin palaa vankien joukkoon se, joka hetken aikaa luuli itsensä armahdetuksi. En ollut entiseni, en myöskään se, miksi olin toivonut tulevani. Olin kummitus: onneton, jähmettynyt kummitus. Olin kalpea, uupunut, haluton, ja karttelin kaikkia. Mikään ei kutsunut minua enää tavanomaisten arvojen maailmaan. Minä hylkäsin ystävänikin. Sanoin, etten tahtonut nähdä ketään, että tahdoin toistaiseksi vetäytyä yksinäisyyteen, autioon yksinäisyyteen kuten nuoruusvuosinani. Sulkeuduin huoneisiini. Muutin toiseen kaupunkiin. En tehnyt enää mitään: en vastannut kirjeisiin, en puolustautunut, kun minua herjattiin, en osoittanut vastarakkautta.
Mikä voikaan vallata ja viehättää mieltäni sen jälkeen, mitä olin kokenut? Taideko? Maineko? Ajatteluko? Olinhan jättänyt taakseni juuri nuo ilonlähteet, luopunut juuri noista onnenlahjoista, olinhan rientänyt juuri noiden päämäärien ohi niitä saavuttamatta, koska ne tuntuivat minusta liian läheisiltä ja liian vähäisiltä!
Kuinka voisikaan tyytyä vähään se, joka on tahtonut kaikkea? Kuinka voisi viihtyä maassa se, joka on tavoitellut taivasta? Kuinka voisikaan tyytyä ihmisyyteen se, joka on lähtenyt kulkemaan jumaluuden tietä? Kaikki on lopussa, kaikki on suljettu, kaikki menetetty. Ei ole enää mitään tekemistä. Lohduttautua? Ei sitäkään. Itkeä? Itkeminen edellyttää jäljellejäänyttä tarmoa; se edellyttää hieman toivoa! Minulla ei ole enää mitään, minua ei sovi enää ottaa lukuun, minä en tahdo mitään: en liikahda paikaltani. Olen eloton olio enkä ihminen. Koskettakaahan, niin havaitsette, että olen kylmä kuin kivi, kylmä kuin haudan paasi. Tähän on haudattu mies, joka ei kyennyt tulemaan Jumalaksi.