XXVIII
JUMALUUDEN VALLOITUS
Nyt eivät enää riittäneet kyky ja hyvyys — ei runous eivätkä filosofiset järjestelmät.
Ennenkuin voin lähteä valtameren toiselle puolelle uuden valtakunnan profeettana, minun täytyi olla — todellakin olla — se, joksi olin haaveillut itseni pitkän odotusajan kuluessa: minun täytyi olla pyhimys, opastaja, puolijumala.
Nyt oli mennyt (sen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten!) suunnitelmien, haaveiden, lupausten ja toiveiden — sanalla sanoen ohjelmien aika.
Voiko ajatella pyhimystä ilman ihmeitä, uskonnonperustajaa ilman tenhovoimaa, Jumalaa vailla jumalallista valtaa? Jos elämäni ainoana tarkoituksena tosiaankin oli tämä, niin minun oli viipymättä käytävä sitä toteuttamaan. Taivaallisen perhosen piti murtaa harmaa kotero, hedelmän tuli kypsyä kevyen ja tuhlaavaisen kukinta-ajan ohi mentyä. Nyt ei ollut aikaa viivytellä, oli purettava sillat, käännyttävä uuteen elämään, hankittava itselleen uusi luonne ja mieli, oli painettava teon sinetti aikomusten monisanaisen rukouksen alle.
En kumminkaan voinut kuvitella tekeväni kaikki yksin, tyhjästä. Ylväästä menneisyyden halveksimisesta huolimatta minunkin täytyi suostua sujuttautumaan jonkin tradition uomaan, luottamaan toisten opetuksiin, käyttämään hyväkseni toisten kokemuksia. Mutta minne olikaan käännyttävä toivoessaan itselleen mahdollisimman suurta apua?
Välitön päämääräni oli vain tämä: tehostaa tahdonvoimaani äärettömiin, saavuttaa mahdollisuus käskeä ja saada tottelemaan ihmisiä ja olioita tarvitsematta käytellä apuna ulkoisia toimintoja. Sanalla sanoen: tehdä ihmeitä. Ei mikään muu.
Pyhimykset ja maagit (tai ne, joissa oli hieman kumpaakin: heprealaiset profeetat, intialaiset fakiirit) olivat omien väitteittensä mukaan suorittaneet ihmetekoja. Edelliset yrittämättään, melkeinpä tahtomattaan, jälkimmäiset antautumalla ankaran kurin alaisiksi ja nojautuen vieraisiin voimiin. Ihmeet olivat joka tapauksessa todistettavasti mahdolliset — ja oli jo olemassa ihmeentekotaiteen perusteita. Pelkkä alku, vihjaus, rudimentti; nyt oli luotava tuo taide, laskettava sille pettämätön perustus, löydettävä varmat säännöt ja aljettava sitä soveltaa. Kaikki se, mitä pyhimysten elämäkerroissa ja maagillisissa kirjoissa mainittiin ihmeitten nimellä, oli tuskin aito ihmettä sanan ankarassa ja filosofisessa merkityksessä, mutta se ei ollut minulle tärkeätä. Ne olivat kumminkin erinomaisia tapahtumia, harvinaisten voimien esimerkkejä, tavattoman tahtotarmon, jumalallisilla ominaisuuksilla varustettujen ihmisten ilmauksia, ja se riitti minulle.
Tutkimalla noita ihmisiä, sujuttautumalla heidän elämäänsä, ottamalla selkoa siitä, miten he olivat menetelleet voidakseen tehdä, mitä olivat tehneet, täytyi vihdoin voida selvittää heidän salaisuutensa — ihmeiden mekanismin sisin ja yleinen ponnin. Kaikki muu kysyi ainoastaan tahtoa ja hellittämättömyyttä. Kunhan tie oli selvä, ei vaellus voinut muodostua ylen vaikeaksi: missä toiset olivat päässeet kulkemaan, pääsisin varmaan minäkin.
Pyhimykset johtivat minua kohti uskontoja, maagit kohti salatieteitä. Nämä kaksi tietä johtivat vain näennäisesti eri tahoille: olivathan uskonto ja magia syntyneet yhtaikaa, aikojen alussa. Pyhimykset olivat olleet ihmeittentekijöitä (itse Kristuskin?), ja maagien (aito maagien) oli täytynyt olla puhtaita ja askeettisia henkilöitä. Minä tunsin ennestään molemmat tiet: taivaallisen, joka johti kohti pyhiä paratiiseja, ja maanalaisen, kohti kirottuja kadotuksen maita.
Valistusaikani kärsimän skeptillisen vararikon jälkeen olin eräänlaisin myötätunnoin kääntynyt kohti uskontoja — myöskin kohti kristinuskoa, katolisuutta. Olin lukenut uudelleen evankeliumeja ilman varhaisen ikäni julkeata, voltairemaista ennakkoluuloisuutta, olin alkanut jälleen käydä kirkoissa enkä suinkaan vain ihaillakseni arkkitehtuuria tai katsellakseni alttaritauluja ja kappelien freskomaalauksia. Olin lukenut uudelleen evankeliumit etsiäkseni niistä Kristusta; olin astunut jälleen kirkkoihin löytääkseni Jumalan.
Jumalanpalvelus veti minua puoleensa — ja syynä ei ollut ainoastaan juhlamenojen kauneus ja messujen laulu ja soitanto. Jokin epämääräinen tunto — tarve uskoa, muuttua jälleen lapseksi, tuntea kuuluvani kristikuntaan, josta olin eronnut — eli minussa hiljaisena tahtomatta muuttua ilmeiseksi ja varmaksi. Minä luin pyhän Augustinuksen teoksia, mietiskelin Pascalin lausumia, nautin Kukkasista. Johduinpa aina Hurskaan elämän valmistukseen ja Henkisiin harjoituksiin asti. Sielutieteellistä uteliaisuuttako? Vaiko tiedonjanoa?
Epäilemättä, suurelta osalta. Mutta samalla minussa epäilemättä iti uskomisen tahto, hiljainen kaipuu päästä osalliseksi siihen valtavaan uskonnolliseen kokemukseen, joka oli Jeesuksen ajoilta alkaen synnyttänyt ylen monia sielullisia ja taiteellisia mestariteoksia. Apologetiikka herätti minussa mielenkiintoa, mystisismi kiehtoi minua, myöskin ystävien esimerkin nojalla. Tutkimukseni esineiksi tulivat vanhat ja uudet mystikot: Plotinos ja Novalis ja mitä heidän välillään oli. Ennen kaikkea saksalaiset (Meister Eckehart, Suso, Böhme) ja espanjalaiset (Lullo, Santa Teresa, San Giovanni della Croce). Spekulatiiviset samoinkuin sensuaaliset — enkä unohtanut erakkojakaan, anakoreetteja, Jumalan epätoivoisia rakastajia, jotka ovat viettäneet elämänsä vuoristoissa, alinomaa rukoillen. Kaikissa havaitsin jotakin mikä soveltui omaan tapaukseeni: ylentymistä, olemistoon häipymistä, antaumusta, korkeampien kohtaloiden toivoa.
Muutamat harhaoppiset mystikot — esimerkiksi Novalis — antoivat minulle mitä nimenomaisimpia lupauksiakin, että olisin saavuttava, mitä etsin, mutta lupauksia ja odotuksia kauemmaksi ei kumminkaan päästy. Toiset taas veivät minut mukanaan abstraktisen rakkauden kaikkein ilmavimpiin piireihin, mutta vaativat minua luopumaan tiedoistani, tajunnastani, persoonastani. He kehoittivat minua sukeltamaan syvälle ja häipymään, mutta ei monimuotoisen todellisuuden liikkuvaan ja aaltoavaan valtamereen, vaan yhden ainoan ja jakamattoman Jumalan äärettömään epämääräisyyteen. Muutamat heistä tosin olivat tuohon määrittelemättömään ja sanoinkuvaamattomaan jumaluuteen häipyen onnistuneet tekemään juuri sitä, mitä minä tahdoin: ihmeitä. Luopumalla kaikesta, omasta yksilöllisyydestäänkin, he olivat saavuttaneet kaikki. Sille, joka antaa kaikki, annetaan kaikki. Siinä oli eräs jumalallisen voiman salaisuuksiin johtava tie — mutta se oli kapea ja epämääräinen.
Jo monimuotoisen todellisuuden teoriaa muovatessani olin oivaltanut, että oli antauduttava kaikkeuden läpäistäväksi, jos mieli kaiken käyvän itselleen tottelevaiseksi. Tuntiessamme itsemme erillisiksi emme voi oikeudenmukaisesti käskeä sitä, minkä tunnemme olevan meistä erotettua, ja jos käskemmekin, emme onnistu. Mystisismi on itse asiassa raja-aitojen poistamista, erillistymisen kieltämistä, ehdotonta ja ikuista erottamattomuutta kohti syöksymistä. Mystikko ei tunne olevansa erotettu maailmasta, olemistosta — Jumalasta. Ja kun hän on muuttunut maailman sisäisimmäksi ja oleellisimmaksi osaksi, niin koko hänen jäljelläoleva tahtonsa kuvastuu olemistossa: erikoistahdostaan luovuttuansa hän muuttuu eräänlaiseksi yleistahdoksi, ja fysiikan jäykimmätkin lait murtuvat ekstaattisen hengen rakastavan kaipauksen tieltä.
Mutta pyhimystenkin voima on rajoitettu ja katkonainen, ja jo sen saavuttamistavassa piilee sen mahdottomuuden syy. Täydellinen voima voitetaan ainoastaan täydellisesti luopumalla omasta itseydestään. Mutta jos tuo luopuminen kerran toteutuisi, niin silloin sammuisi jokainen ajatuksen muistelma, jokainen tahdon jälki ja jokainen vietinkiihoke kykenemättä enää sukeltamaan esiin. Niinmuodoin olisi jokainen käsky käsittämätön ja mahdoton. Se, joka saavuttaisi korkeimman voiman, olisi juuri senvuoksi kykenemätön sitä käyttelemään.
Mutta minä en voinut enkä tahtonut luopua itseydestäni. Mitä merkitsikään minulle kaikkivoipa kyky, joka hukkui tiedottomuuden uumeniin? Minä tahdoin vaikuttaa yksityisiin olioihin: tuntea, tietää, arvata ennakolta. En tahtonut kadottaa itseäni, en tuhota ajatusta. Ja silloin käännyin sitäkin kiihkeämmin toisaalle: kohti okkultismia.
Se ei ollut ensimmäinen yritykseni tunkeutua kirotun temppelin esikartanoihin. Ahnaan ensyklopedismini viime vuosista saakka olin kokenut koputtaa sitäkin porttia. Ihmeellinen oli minua aina houkutellut (oi Tuhat yötä ja yö, sinä kaiken runouden mestariteos!), ja minua ei vieläkään inhottanut sitä etsiä pyöreän pikku pöydän koputuksista tai puutteellisesti totutetun mediumin katkonaisista puheista. Spiritististen istuntojen tallatuilla kaikenmaailman teillä (naurettavia salonkeja, surupukuisia vanhoja hysteerikkoja, punaisia lamppuja, toisiinsa sattuvia polvia ja jalkoja, pidätettyä naurua, painostavaa hiljaisuutta kohtalokkaita koputuksia odotettaessa) minä olin osaltani hieman tutustunut tuonpuolista oloa vakoileviin henkilöihin. Muutamat — suurimmassa määrässä uudelleen lapseksi muuttuneet — hakivat vain varmuutta siitä, että viimeisen hengenvedon jälkeen vielä seuraa jotakin, mitä tahansa. Toiset, idealistisemmat, pyrkivät tämän maailman moraaliseen uudestiluomiseen toisen maailman lakien tuntemisen nojalla. Toiset, sankarillisemmat, tai sarlataanisemmat sielut, huomauttivat, että kaikki mediumismin pienet fyysilliset ihmeet ja teosofien sekasortoiset keitokset ja keräelmät olivat pelkkää joutavaa: korkeintaan jonkinlaista alkua. He vihjailivat korkeampiin oppeihin ja salaisiin perintätietoihin, näkymättömiin tai etäisiin oppi-isiin, korkeimman asteen esoterismeihin, jotka voi saavuttaa ainoastaan tuhansien kammottavien kokeiden kestäjä — ja lupailivat epämääräisesti samaa mahtia, jota minä etsin kaikkialta. Muutamien kanssa keskustelin kauan aikaa; tutkin heidän kokoonhaalitun viisautensa sameita lähteitä, kävin muutamissa diabolisilta tuoksahtavissa kokouksissa, tutustuin loitolta teosofiaan, koettelin erilaisten indoamerikkalaisten joga-menetelmien hengitysharjoituksia, tiedustelin kiihkeästi heidän salaisuuksiansa ja tarjouduin heidän opetuslapsekseen. Minä en suinkaan erinomaisesti uskonut tuohon teologiseen ja symbolistiseen sekamelskaan, josta sen kannattajien väitteen mukaan piti valon koittaa (valon, jonka tuli luoda meihin uusi elämä, voimien runsautta uhkuva), mutta ajattelin, että jotakin oikeata piili heidän tavallisuudesta poikkeavaan sielulliseen (ja ruumiilliseen) harjoitukseen perustuvassa opetus- ja kasvatusmenetelmässään. Sekasortoiset järjestelmät, apinamaisesti matkitut juhlamenot ja konemaisesti toistellut kaavat minua tietenkin vain naurattivat, mutta koko tuossa oppien ja kokemusten sankassa parvessa, jota itä- ja länsimaat olivat keskenään vaihtaneet ja koetelleet, täytyi kuitenkin olla jotakin paikkansapitävää. Ydin, siemen, ensimmäinen katkelma ihmeidenteon taidetta varten. Kiihkeästi kuten ennenkin syöksyin uusiin tutkimuksiin, lukuihin ja mietteisiin. Henkisten syiden aiheuttamia fyysillisiä vaikutuksia oli nähtävissä, ainakin siinä tapauksessa, etteivät kaikki nuo mediumit ja medianistit olleet pettureita. Telepatia, kaukovaikutus, oli jo jonkinlainen viittaus ihmisten tulevaisiin suhteisiin kaikkien jähmeiden ja painavien välineiden hävittyä — etäisten esineiden liikuttaminen, materialisation nimellä tunnetut ilmiöt (joita eivät kaikki väittäneet mahdottomiksi) olivat transcendenttien mahdollisuuksien, jäykkään aineelliseen maailmaan kohdistuvan suoranaisen sielullisen herrauden ensimmäisiä esimerkkejä. Noita ihmeitä olivat tehneet vain epänormaaliset ihmiset poikkeustapauksissa: oli tehtävä ne mahdollisiksi kaikille, kaikkein tavallisimmissakin tapauksissa. Ne olivat usein tahattomia: tuli muuttaa ne tahallisiksi. Ne olivat harvinaisia: niiden piti muuttua yleisiksi.
Näiden voittojen saavuttamiseksi ja vakaannuttamiseksi oli välttämätöntä menetellä järjestelmällisesti. Mitkä olivat noiden ihmeellisten ilmiöiden toteuttajat ja tekijät? Pyhimykset, maagit, mediumit: erilaisia nimiä noille yli-inhimillisesti mahdikkaille ihmisille, jotka olivat erilaisiin uskontoihin kuuluen suorittaneet ihan yhdenlaisia ihmetöitä. Salaisuus ei niinmuodoin piillyt uskonopeissa: katolisen teologian täyttämä pyhimys, kabbalistisen, aleksandriinisen, paracelsisen teologian vallassa oleva maagi, mediumi, joka oli imenyt itseensä spiritualistista teologiaa Allan Kardecin malliin, tekivät tai toivoivat ja lupasivat tehdä aivan samanlaisia asioita. Varsinainen syy piili niinmuodoin näiden erioikeutettujen henkilöiden sisimmässä olemuksessa, joka ainoastaan sattumalta tai jonkin teoreettisen kiihkon yllyttämänä ilmaisi silloin tällöin mahtiansa. Siinä oli varsinainen tehtävä: oli syvästi, yksityiskohtaisesti ja perinpohjaisesti tutkittava noiden henkilöiden elämää, heidän elämänjärjestystänsä, rakennettansa, taipumuksiansa ja säännöttömyyksiänsä. Oli sommiteltava sellaisen mahtajan fysiologia ja psykologia. Kun tuo työ olisi saatu suoritetuksi, olisi sen nojalla helppo johdella jonkinlainen metodiikka tahdon puhdistamista varten ja tulisi niinmuodoin mahdolliseksi kasvattaa ja kehittää ihmiset taidon varassa niin, että jokainen tulisi järjestelmällisesti saamaan hänelle kuuluvan osan jumalallisuutta. Minä pysyin uskollisena periaatteelleni: etsin työvälineitä enkä teoriaa; tahdoin muovata uudestaan työvälineen sen sijaan että olisin vain esittänyt uusia sanoja, vaihtanut sanastoa. Siten täsmällisesti määriteltyäni tehtäväni ja noudatettavan menetelmän kävin epätoivoisen kiihkeästi työhön käsiksi. Yleisiä psykologioita ja erikoistutkimuksia, normaalista ja patologista sielunelämää koskevia, pyhimyslegendoja ja näkijöiden itse sepittämiä elämäkertoja, mediumi-istuntojen selostuksia ja salaisuuksien tietäjien katekismuksia, maagillisia alkeisoppeja ja ihmeidentekijöiden historioita — kaikkea tuota minä ahmin ja nielin yhtä ahnaan kärsimättömästi kuin entisiä opittaviani.
Minulle kertyi lukemattomia merkintöjä, minä seurasin vääriä jälkiä, ryhdyin kokeisiin, luulin jo löytäneeni, epäonnistuin, luovuin koko yrityksestä, aloitin uudelleen… Aika riensi, nuoruusikä pakeni; velvoitus, koko elämän juhlallisin velvoitus oli solmittu. Oli ehdottoman välttämätöntä saada selko salaisuudesta, oli kaikin puolin saatava se haltuunsa — tai tuhouduttava. Minä elin alinomaisen kiihkon vallassa, hämmentyneenä, hupsuna, uneksivana. Minua kiihdytti alinomainen kuume; aivoni kieltäytyivät enempää toimimasta… Pääni oli lakkaamattoman jyskyttävän tuskan täyttämä, minä pyörryin usein, lakkasin tajuamasta suuntaa ja sanojen ja olioiden merkitystä. Ystävät kauhistuivat; minä torjuin heidät luotani ilkein sanoin. Minä näin kuoleman vaiheillani, etsin yksinäisyyttä; jokainen henkilö näytti vihamieheltäni. Päätin lähteä pois, mitään hiiskahtamatta yhdellekään elävälle sielulle. Ylhäällä vuoristossa, lähempänä taivasta, kaukana kaupungin jaarituksista ja levottomuudesta, minun olisi varmaan helpompi saada salat selville. Heikkouteni kävi yhä huolestuttavammaksi, kamalat painajaiset ahdistivat minua joka yö, mielipuolisuus väijyskeli valmiina käymään kimppuuni; kaikki kävi värittömäksi ympärilläni, minun vaivalloisesti hapuilevan mieleni vaiheilla, jota poltti kohti mahdotonta suuntautuva jännitys.
Minä lähdin yksinäni pois yrittääkseni viimeisen kerran — mieletön haave sydämessäni. Minä tulisin astumaan vuorelta alas voittoisana ja peloittavana kuin jumala — tai en tulisi palaamaan koskaan.
Mutta minä palasin…