XXXVI
… JA TIETÄMÄTÖN?
Ja sanottakoon vihdoin koko kirpeä totuus: minä olen tietämätön! Olen kuljeksinut kaikkialla kaivelemassa, olen sekoitellut yhteen vähän kaikkea, olen tunnustellut ja nuuskinut sitä, mikä on tiedettävissä, olen iskenyt pääni siihen, mikä jää tietämättä, mutta en ole oppinut mitään perinpohjaisesti. Ei ole olemassa mitään oppia, ei mitään taidetta, ei yhtäkään filosofiaa, jota voisin sanoa ehdottomasti vallitsevani. Minulla ei ole mitään erikoisalaa, ei pienoisintakaan peltoa, eipä edes vähäisintä kotoista puutarhatilkkua, jossa tuntisin olevani tosiaankin omalla pohjalla ja jossa voisin suhtautua ylpeästi kaikkeen, mitä eteeni sattuu.
On mahdollista, että toisista, monistakin, tuntuu siltä, kuin olisin eräs niitä amfibisiä eunukin ja kuohilaan kaltaisia olentoja, joita nimitetään »kultivoiduiksi ihmisiksi» siten solvaten emäelinkeinoa maanviljelystä eli agrikulttuuria. Minä olen lukenut erinäisiä kirjoja, olen lukenut paljonkin, kenties liiankin paljon, mutta en kumminkaan voi sanoa mitään lukeneeni. Minulla on mielessäni epälukuinen määrä henkilöiden ja kirjojen nimiä, mutta niitä teoksia, jotka todellakin perinpohjaisesti tunnen, joiden kirjaimeen ja henkeen olen perehtynyt niitä kerran toisensa jälkeen lukien ja lukemaani vakavasti harkiten, on erinomaisen vähän, niin vähän, että sitä häpeän, vaikka en olekaan yksinäni tässä viheliäisessä tilassa, kuluttamassa aikaani kirjoittaen hiekkaan sanoja, jotka tuuli heti häivyttää. Ihminen, joka tuntee yhden ainoan kirjan, on murheellinen ja synkkä, mutta henkilö, joka tuntee ylen paljon kirjoja, on kuin viemäri, johon jää kaikesta siihen viskatusta vain kaikkein huonoin ja kelvottomin. Minä kuulun viimeksimainittujen joukkoon. Oma syyni.
Minä olen synnynnäinen autodidakti, ja autodidakti on suuri ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen onnistuu kypsyä ja muotoutua. Minä olen ensyklopedisti, sana- ja käsikirjojen mies, ja ensyklopedikko on ihailtava, kun hän osaa valta-aatteiden rautarenkain liittää toisiinsa niitä kukkineiden ja kuihtuneiden tosiasioiden kimppuja, joita poimii sieltä täältä kirjastoista.
Minä kykenen hämmästyttämään useitakin bibliografisilla tiedoillani ja kykenen pitämään yllä siedettävää keskustelua erikoisalojen viljelijöidenkin kanssa. Mutta viiden minuutin tai viiden päivän kuluttua olen kuivilla: varastoni on tyhjä. Minulla on kotona paljon säkkejä, mutta yksikään niistä ei ole täysipainoinen. Aina puuttuu jokin kappa, ja se, mikä siellä on, ei ole ollut viskimessä.
Minne kääntynenkin, milloinkaan en ole pelkkä maallikko, mutta en myöskään asiantuntija. Minulla ei ole tunnustettua paikkaa oppineiden seuroissa eikä nimi- ja osoitelappua otsassa. Olen ylimääräinen yksilö, joka voi istuutua johonkin, kunnes hänet karkoitetaan.
Tiedon elämän vaeltavana juutalaisena en ole pysähtynyt mihinkään maahan, en ole valinnut itselleni mitään kaupunkia pysyväiseksi asuinsijakseni. Uteliaisuuden riivaajan yllyttämänä olen tutkinut virtoja ja metsiä, ilman suunnitelmaa, kärsimättömästi, kiireesti ja ohimennen. Minulla on paljon muistumia, mutta vähän perusteellista tietoa. Olen kuin kuningas, jolla on suuri, maantieteellisten karttojen muodostama valtakunta.
Olen aloittanut kaikkea, mutta en ole suorittanut mitään loppuun. Tuskin olen lähtenyt kulkemaan jotakin tietä, kun jo poikkean pois ensimmäisessä tienhaarassa, oikeaan tai vasempaan, johdun oikoteitä kulkien poluille ja poluilta toiselle valtatielle.
Kun joku ihmettelee tietojani, »oppineisuuttani», niin minun tekee mieli nauraa. Minä yksin tiedän, millaisia ammottavia tyhjyyksiä aivoihini sisältyy. Minä, joka olen tahtonut tietää kaikki, yksin tiedän, kuinka ahtaat tietämisen rajat todellisuudessa ovat. Muinaisajan tapahtumat, suurten kansakuntien kuolleet kielet, valoa, liikettä ja elämää koskevat tieteet ovat minulta melkein täydellisesti suljetut. Minä tunnen sanaston ja joitakin yksityisiä seikkoja, minulla on jonkinlainen kokonaiskäsitys, mutta minä en osaa astella omin neuvoin. Minä olen tietämätön — äärettömästi ja auttamattomasti tietämätön. Ja pahinta on, ettei tietämättömyyteni ole laadultaan sitä korutonta ja luonnollista tietämättömyyttä, jollaista tapaa vainioiden ja metsien asujaimissa, tietämättömyyttä, johon voi liittyä raikkautta, rauhallisuutta ja eräänlaista kekseliäisyyttäkin. Ei: minä olen kirjojen sekaan hukkunut tietämätön, kirjasto-aasi, olento, joka on oppinut riittävästi kadottaakseen alkuperäisyytensä kykenemättä kumminkaan hankkimaan todellista tietoa.
Kaikesta huolimatta olen rohjennut ajatella toisten ihmisten opettamista, ruveta mestariksi, rastia toisille teitä ja polkuja. Olen kirjoittanut teoksia, joihin olen liittänyt muistutuksia ja kirjallisuusluetteloita, olen arvostellut toisten kirjoittamia kirjoja, olen esiintynyt miehenä, joka vallitsee väittämiänsä ja tuntee asiansa. Minä nautin jollistakin mainetta tietorikkaana, uutterana, bibliografisesti sivistyneenä henkilönä. Kuinka valtava lieneekään toisten tietämättömyys, kun he voivat uskoa minusta sellaista! Minä yksin tiedän kertoa, kuinka helposti hankittu ja petollinen on se maine, jonka monet oppineet hankkivat itselleen huokeasta hinnasta, ihmisten sokeaa laiskuutta hyväkseen käytellen. Minä, joka tunnen tietojeni oikean ja nurjan puolen, minä, joka tiedän, kuinka kevyt ja hauras oppineisuuteni kudelma on, kuinka paljon valmistumattomuutta piilee varmuuteni takana ja kuinka paljon pelokkuutta piilee julkeuteni peitossa, häpeen omasta ja toisten puolesta, ja minun tekee mieleni ripittäytyä kuuluvin äänin, jotta jokainen haluava voi sen kuulla.
Kuinkapa voisikaan milloinkaan tulla mitään suurta miehestä, joka minun tavallani on tietämättömyyteen uponnut ja sen tahrima? Tietää ja voida: oliko ihmekään, että maagillinen mahtini — mikä kiduttava ja omaatuntoa järkyttävä muistelo! — jäi kuolleiden toivelmien rikkaläjään? Ja ketä minun tulee syyttää tästä auttamattomasta häviöstä?
Itseäni, aina vain itseäni, ei ketään muuta kuin itseäni. Jos olisin ollut heikompi (enkä olisi uneksinutkaan) tai voimakkaampi (ja olisin voittanut), en seisoisi nyt tässä nöyryyttäen itseäni niiden edessä, joita halveksin.