II
Noiden molempien miesten ei itse asiassa tarvinnut kauas mennä, ennen kun he löysivät tuon hedelmäpuiden taakse piiloutuneen talon. Isännän asuin- ja vierastupa oli heidän sisään astuessaan tyhjä; eräs naishenkilö, joka työskenteli jossakin tuli Wighartin koputuksesta esiin.
"Missäs herra rauhantuomari on?" kysyi hän tilaten samalla pullon viiniä.
"Ne ovat kaikki viinimaalla", vastasi tyttö, ottaen samalla kaapista valkoisen pullon ja pistäen sen vedellä täytettyyn kiiltävään kuparikattilaan, jonka kylkeen oli taottu puolikuun muotoinen suomustettu kala, sen molemmille puolin jonkun esi-isän nimikirjaimet ja alle eräs kahdeksannentoista vuosisadan vuosiluku. Tyttö meni noutamaan kellarista raikasta viiniä ja vieraat istuutuivat leveän pähkinäpuisen pöydän ääreen.
Martti Salander silmäili ympärilleen, veti syvästi henkeään ja sanoi: "Kuinka rauhallista ja hiljaista täällä on! Seitsemään vuoteen en ole istunut tällaisen pöydän takana!"
Ikkunasta näki vain vihreätä väriä, omenapuita, niittyjä ja taustassa, niin pitkälle kuin katse puunrunkojen ja oksien välitse pääsi, näki sinisen ilman asemasta viinimäen rinteen, jonka maaperää juuri parasta aikaa huolellisesti muokattiin. Ainoastaan siellä ja täällä näki kumartuneen työmiehen pään pistävän esiin lehtiverhon keskestä, ja saattoipa itsekin luulla näkevänsä samaan aurinkoiseen etäisyyteen, johon nuo esiin sukeltelevat päät katselivat.
"Seitsemän vuotta! Herran nimessä, oletko sinä jo niin kauan ollut poissa", lausui Wighart.
"Ja kolme kuukautta!"
Tyttö toi viiniä ja pari viipaletta hyvää ruisleipää, ja kun vieraat eivät mitään muuta halunneet, meni hän jälleen työhönsä. Wighart täytti molemmat lasit.
"Siispä tervetuloa!" tervehti hän uudelleen kotiin palaavaa ystäväänsä, joka ei kuitenkaan kokonaan vielä ollut kotona, vaan nautti lepoa ennen aikaansa; "terveydeksesi! Mutta hyvinvoivalta sinä vain näytät, todellakin kuin itse terveys! Saanee siis otaksua, että asiasi ovat hyvin menestyneet ja kaikki on sinulle onnistunut!"
"Monella tavoin on minulle käynyt; kuitenkin olen minä pitänyt puoliani ja kamppailut ja vähän lepoa saanut, sen voin sinulle sanoa, ja lopultakin olen tointunut siitä iskusta, joka minua silloin niin häpeällisesti kohtasi. Tosin se kesti kauemmin kuin luulinkaan."
"Jollen erehdy, jouduit sinä takauksen takia onnettomuuteen. Minä olin siihen aikaan matkoilla ja kun palasin, sanottiin sinun olevan poissa."
"Niin, se oli tuo juttu Louis Wohlwendin kanssa!"
"Oikein! Jokainen otti osaa sinun onnettomuuteesi, mutta yleensä myöskin kyseltiin, kuinka sinä saatoit niin ajattelemattomasti menetellen panna omaisuutesi peliin."
"Minä en ole mitään pannut peliin, minä en tahtonut mitään voittaa, vaan yksinkertaisesti täyttää velvollisuuden ystävää kohtaan, se on — minä en juuri uskonut, että se tulisi maksettavaksi, olin päin vastoin, mikäli muistan, sitä mieltä, ettei tuota soppaa kai syötäisi niin kuumana kuin se oli keitetty, ja että jokaisessa todellisessa ystävänpalveluksessa on vaara tarjona, muutoinhan se ei mikään ystävänpalvelus olisikaan. Me olimme jo opettajaseminaarissa hyviä ystäviä. Häneltä kävi oppiminen vaikeasti ja sen vuoksi liittyi hän minuun, jolta kävi helpommin; muista kyllä näytti siltä kuin minä olisin häneltä oppinut, jumala ties, kuinka se niin kävikin! Se huvitti minua kuitenkin; hän näet oli hyvin hauska, luottavainen ja järkevä, ja missä vain kaksi seisoi yhdessä, astui hän kohta luokse, vieläpä opettajien ja professorienkin. Näiden kanssa osasi hän vuositutkinnoissa menetellä hyvin hauskasti. Hän ei lainkaan ottanut selkoa tutkintoaineista, vaan osasi sensijaan johdatella heitä kysymään juuri sitä mitä hän itse halusi, jota varten hän siihen tarpeelliset asiat minulla pänttäytti päähänsä tai kuinka sitä sanoisin. Oli kuin hänellä olisi ollut kyky harvoin sanoin järjestää ihmisten ajatuksia, johtaa, yhdistää ja eroittaa niitä mielensä mukaan, ja kuitenkaan hän ei itse kyennyt hallitsemaan yhtenäisempää ajatusjuoksua. Mutta kaikki tuo kuten sanottu huvitti meitä ja jokainen antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Hän sai kun saikin sitten haltuunsa erään maaseutu-alkeiskoulun väliaikaisen hoidon ja siellä eli hän komeasti ja hauskasti; mutta kun hän otti haltuunsa realiluokat eli isompain lasten opetuksen, alkoi hän pian muutella paikasta toiseen ja heitti ennen pitkää koko opetuksen. Minä olin sillävälin suorittanut vielä sekundaariopettajan kurssinkin ja käyttänyt siihen erikoista ahkeruutta; myöskään en hoitanut koulua, johon minut valittiin, vain tavallisella innolla, vaan myöskin jonkunlaisella velvollisuudentunnolla pyrkien rehellisesti kohottamaan oppilaitani niin perinpohjaisesti kuin mahdollista. Mielessäni iloitsin jo siitä ajasta, jolloin toivoin tapaavani monia maamiehiä, jotka kiittäisivät minua siitä, että ammattiaan jättämättä kykenivät laatimaan kunnollisen laskun, mittaamaan vähän maata, ymmärtämään paremmin sanomalehtensä ja kenties ranskalaista kirjaakin lukemaan. Tosin minä en ole saanut sitä kokea, sillä pojat katosivat silmistäni jo ennen ja piiloutuivat kaikkiin mahdollisiin konttoreihin. Ainuttakaan minä en enää nähnyt pellolla ja auringonpaisteessa!"
Salander pysähtyi ja mietti; sitten huokasi hän keveästi ja puhui edelleen: "Mutta olenko minä itse sitten paremmin tehnyt? Enkö itsekin ole auran äärestä karannut?"
"Tarkoitat luopumistasi opettajanvirasta?" sanoi Wighart, kun toinen taas hetkiseksi vaikeni; "kuinka sinä tulitkaan sen tehneeksi?"
"Isäni ja äitini kuolivat kotona samalla viikolla ankaraan kuumeeseen. Heiltä oli tallissa kuollut sairas vasikka, jonka he olivat haudanneet niitylle talon yläpuolelle, lähelle hyvää kaivoamme ja siten kaikessa viattomuudessaan myrkyttäneet veden. Renki ja piika välttivät hädin tuskin kuoleman. Syy huomattiin vasta myöhemmin. Minun hämmästykseni ja suruni muuttui pian suureksi levottomuudeksi, kun huomasin omistavani vanhempaini omaisuuden, joka talon tultua myödyksi tuntui köyhästä koulunopettajasta melkoiselta summalta. Minä menin naimisiin vaimoni kanssa, jota olin jo pitemmän ajan katsellut, ja myöskin hänellä oli omaisuutta. Silloin kävi minulle yhtäkkiä ahtaaksi rauhallisessa koulusalissa yksinäisellä maaseudulla; minä vetäydyin tänne, tuohon kaupunkiin tuolla puiden takana, minä tahdoin olla täysi-ikäisten seurassa, katsella avoimesti vapautta ja tulevaisuutta, olla liikemies ja malli-isäntä, niin, vieläpä nyt jälestäpäin sotapalveluksenkin suorittaa ja tulla upseeriksi, ollakseni minäkin mies puolestani. Minä näet luulin olevani kaikkeen velvollinen, kun minulla oli vähän omaisuutta, jota oikeastaan ei sentään voinut miksikään rikkaudeksi sanoa.
"Ensi aluksi minä liityin osakkaaksi muutamaan pieneen kutomatehtaaseen, jota johti eräs taitava mies; sen ohella minä otin haltuuni muutaman isännättömäksi joutuneen olkiteollisuuskaupan; no niin, se ei käynyt huonostikaan, sehän on sinulle tunnettua. Minä pysyin ahkerana ja tarkkaavaisena toimissani, kääntämättä selkääni maailmalle. Louis Wohlwendkin oli taas läheisyydessäni; hän puuhasi muutamien asioimistojen toimissa ja oli yhä vielä sama makea ja tuttavallinen 'jokapaikanjussi', josta jokainen sai sen käsityksen, että hänen asiansa ovat hyvin ja että hän hyvin tietää mitä hän tahtoo. Minunkin seuraani haki hän ahkerasti, mikäli hänellä siihen oli aikaa, ja pian mainittiin minua hänen erikoisystävänään enkä minä pyristellyt sitä vastaan, vaikka hiljaisuudessa havaitsinkin monta hänelle epäedullista seikkaa. Muutamassa lauluseurassa, johon hän minut vei, huomasin hänen laulavan aina väärin; mutta minä ajattelin, ettei hän mahda sille mitään, ja jälestäpäin hän viinilasin ääressä oli sitä hauskempi ja miellyttävämpi, ja huolimatta tuosta julkisesta epäkohdasta piti hän edelleenkin paikkansa toisessa tenorissa. Se suututti minua lopulta kovin; mutta hänellä ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja lopulta sanoin minä itsekseni, että oikeastaan se lienee ihanteellisuutta sekin, kun joku poloinen, jolla ei lainkaan ole laulukorvaa, tahtoo sentään kaikin mokomin laulaa.
"Kun minä eräänä iltana jouluviikolla istuin laskuja päättämässä, aikoen työskennellä sivu puoliyön, tuli hän hakemaan minua yhdistyksensä kuusijuhlaan. Minä en tahtonut lähteä, mutta hän ei hellittänyt ja kun vaimonikin pyysi minua menemään, saadakseni virkistystä, suostuin minä lopulta. Tämä oli onnettomuuspäiväni.
"Matkalla ostin minä vielä lisäksi lahjankin kuusijuhlaan, sievän korukantisen kuvakirjan, ja sain vastalahjaksi westfaalilaisen kinkun. Kun ateria, joka sitten seurasi, oli lopetettu ja kilparata avattu laulajille, lausujille ja ilvehtijöille, nousi Louis Wohlwendkin lavalle, ilmoittaen esittävänsä Schillerin balladin 'Takaus', jonka hän samalla aloittikin. Hän osasi ihmeekseni ulkoa tuon runon ja esitti sen jonkunlaisella liikutuksella tai vakuutuksella, puolittain värisevin äänin, mutta läpeensä niin kovin väärin korostaen, että vaikutus oli enemmän harmittava kuin naurettava. Tietämättään käyttäysi hän sellaisten sivistymättömäin ihmisten tavalla, jotka esityksessään valittavat tai intoilevat ja sen ohessa hakkaavat nyrkkiään pöytään ja puhettaan intohimon pakoituksesta vääntelevät, sanojaan venyttelevät ja ikäänkuin raivosta korostavat korottomiakin tavuja, kun korolliset eivät heille riitä. Heti ensi värssyn lopetti hän väärää korostusta käyttäen näin:
"Vai kaupunki sorrosta vapahtaa!
Varo, ettet ristillä katua saa!
"Sitten lopetti hän toisen värssyn:
"Saat pantiksi ystävän multa, hänet tapa, jos pakenen sulta.
"Perin auttamattomasti kaikui edelleen:
"Hymyin ilkein kuningas naurahtaa,
"samalla kuin hän todellakin koetti lisäksi saada kasvoilleen nauravan ja samalla vihaisen ilmeen. Runon loppu kuului sitä vastoin hauskasti:
"Minä olisin luvallanne
mies kolmas liitossanne.
"Siitä on nyt seitsemän vuotta ja nuo tuhmuudet ovat minulla sentään vielä niin elävästi mielessäni kuin olisivat ne eilen illalla tapahtuneet.
"Minä tunsin itseni jotakuinkin häiriytyneeksi, kun Wohlwend lavalta laskeutuen asettui taas minun viereeni, ja kun aika läheni jo puoliyötä, nousin minä hattuani ja päällystakkiani etsimään ja lähdin pois. Mutta tuskin olin päässyt kadulle, niin saavutti hän minut, asteli sivullani ja selvitteli kurkkuaan kuin aikeissa lausua uuden runon. Hänet keskeyttäen kysyin minä, mitä iloa hänellä oli esittää runoa tai ylipäätään puhetta niin huonosti, lausua niin kiihtyneesti ja samalla niin perin väärin?
"Niin, vastasi hän yhä vielä värisevällä äänellä, hän oli muka kiihtynyt eikä todellakaan voinut kauniisti lausua, koska hän itse oli juuri se, joka etsi takausmiehiä ja jonka elämä häälyi tukalassa käännetilassa.
"Kokonaan muuttuneella ja paljon luonnollisemmalla äänellä paljasti hän sitten kiiruusti asemansa. Hän oli ryhtynyt muutamaan uskaliaaseen yritykseen, joka vaati melkoisen pääoman sijoitusta, samalla kuin yrityksen jatkaminen oli vaatinut ja yhä edelleen vaati hänen pankkiluottonsa täydessä määrässään. Hänen oli mahdoton peräytyä vahingoittamatta kunniaansa ja omaisuuttaan, jota vastoin edelleen yrittäminen saattoi molempia lisätä; lyhyesti, kysymyksessä oli uuden luoton hankkiminen takuiden avulla ja se kävi päinsä kolmella nimikirjoituksella. Viidentoista minuutin kuluessa olin minä takaajana 'yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta' kirjoittanut nimeni Wohlwendin kotona jo valmiina olevan velkakirjan alle ja menin heti senjälkeen nukkumaan. Kahta muuta allekirjoittajaa minä en ole koskaan nähnyt; ne olivat pari hiljaista kunnon miestä, mutta typötyhjiä, jotka loppunäytöksen edellä tyynesti hävisivät seudulta, jättäen omat erityiset takaajansa ja velkojansa pulaan.
"No niin, ennen vuoden loppua selitti Wohlwend olevansa kykenemätön maksamaan, ja mikä heti konkurssipesää selvittelemään alettaessa oli ehdottomasti suoritettava, se oli juuri minun takaussummani. Se nieli minun ja vaimoni omaisuuden ja samalla hupeni siihen minun oma liikkeeni yhtä pian kuin perinpohjaisestikin, kiitos siinä vallinneen hyvän järjestyksen! Mutta minä olin kerta kaikkiaan puhdas mies ja sain mennä minne halusin! Nyt olisi ollut aika palata koulusaliin, mutta se oli minusta mahdotonta! Mutta Wohlwend eli vielä vuoden ja päivän konkurssitilansa nojalla, mikä sitten kuuluu rauenneen, en tiedä millä tavoin."
"Mutta kuinka sinä tulitkaan vaimosi omaisuuden panneeksi sillä tavoin alttiiksi?" keskeytti hänet Wighart, "vaimosihan saattoi lain ja oikeuden mukaan pidättää sen itselleen!"
"Vaimoni", sanoi Salander, "ei tahtonut tehdä sitä lasten tulevaisuuden vuoksi, sillä minusta olisi tullut vararikon leimaama mies. Me olimme nuoria ja luotimme tulevaisuuteemme, jota emme tahtoneet tärvellä!"
"Mutta mikset ottanut perhettäsi mukaan tai noutanut heitä myöhemmin, kun sinua alkoi onnestaa?"
"Koska minä tahdon elää ja kuolla kotimaassani enkä olla mikään siirtolainen! Ja lisäksi minä en olisi voinut niin ollen taistella ja seikkailla niinkuin minun oli pakko tehdä; minulla oli myöskin kahdesti kuume ja sain muutoin tarpeeksi asti oppirahoja maksaa sekä alkaa alusta kaikki uudelleen. Kotoa matkustaessani otin minä mukaani muutamia kirstullisia olkihattuja, jotka uskottiin minulle; niinikään sain minä muutamia vähäisempiä silkki- ja puuvillasäkkejä ja niin pääsin minä tarpeelliseen alkuun, kunnes muuan palveluksessani oleva nuorukainen varasti minut ja karkasi, kun minä turvatonna makasin kuumetaudissa. Hädän pakoittamana menin minä sitten muutaman suuremman liikkeen palvelukseen ja matkustelin brasilialaisissa maakunnissa myyden ja ostellen. Minä perehdyin siten sikäläiseen sisämaankauppaan, jota sittemmin harjoitin omiin nimiini, tietysti sikäli kuin varani sallivat. No niin, minä olen nyt onnistunut ja korvannut vahingon, enempäähän en tahtonutkaan, ja voin jälleen ryhtyä työhön täällä kotimaassa ja omaisteni luona. Täällä minulla on Moosekset ja profeetat!"
Hän taputti oivallista matkalaukkuaan, mutta huudahti samalla, vihdoinkin havahtuen: "Kas vain, onpa tämäkin kaunista kotiin matkustamista! Kuusi viikkoa Liverpoolissa, ja tänne viiden minuutin etäisyydelle vaimostani unohdun vielä aikailemaan! Juo, veikko, yksinäsi pullo loppuun, sillä sinähän jäät kai vielä istumaan. Tämä varjokas soppi on todellakin liian onnistunut paikka!" Vanha ystävä pidätti hänet kuitenkin, osoittaen matkalaukkua.
"Sinulla on varmaankin", sanoi hän, "hyviä papereita hallussasi? Jos mahdollisesti tarvitseisit yhden tai toisen niistä sijoittaa, niin pyydän sinua suomaan minulle tilaisuuden palveluksen tekoon; kuten tiedät, on tänä arvopaperien aikana aina syytä katsoa eteensä!"
"Ei siellä ole mitään sellaista!" vastasi Salander; "viime aikoina sijoitin minä kaikki ansioni Rio de Janeirossa olevaan atlantilaiseen rannikko pankkiin, joka on ripeästi kehittyvä nuori laitos, ja mukanani kuletan nyt lähes kolme tusinaa contos de reis'iä [contos de reis = 1000 milreisiä; milreis on portugalilainen rahayksikkö ja tekee meidän rahassa 5 mk. 60 p. Siis 'lähes kolme tusinaa contos de reis'iä' on noin 200,000 Smkaa. Suom. muist.] tekevän omaisuuteni arvon maksuosoituksena, joka suoritetaan puhtaana rahana kymmenen päivää näyttämisestä."
Uudelleen löi hän tyytyväisenä matkalaukkuaan.
"Tuhattulimmaista, onpa se mehevä vekseli!" arveli Wighart.
"Se aviseerattiin muistaakseni kaksi kuukautta sitten tai vähän enemmän", sanoi toinen.
"Missä pankissa? Varmaankin 'isossa arkussa'? Tai 'vanhassa kaapissako'? Eli kenties 'uudessa kaapissa'? Ne ovat näet pankkiemme uusimmat pilanimet."
"Xaverius Schadenmüller & Kumpp. se pitäisi olla; odotahan, se on minulla muistossa."
Hän veti nuttunsa sivutaskusta muistikirjan.
"Niin, Schadenmüller, Xaverius & Kumpp."
Wighart katsoi häntä silmät selkosen selällään, kunnes sai sanotuksi:
"Schadenmüller, sanot sinä? Tiedätkö kuka se on?"
"Joka tapauksessa toimelias liike, joskin tuntematon vielä seitsemän vuotta sitten!"
"Mies parka! Se on Louis Wohlwend eikä kukaan muu!"
Martti Salander nousi hitaasti ja kalveten pöydän takaa, mutta istuutui heti uudelleen ja sanoi: "Jokaisella ihmisellä näkyy olevan turmanlintunsa, joka kaikkialla tuijottavin silmin hänelle tavantakaa ilmestyy. Kun vähimmän sitä ajattelet, niin on se yhtäkkiä edessäsi. On tämä minulle nyt todellakin hauska asema! Mutta kuka sen sanoo, ettei hän aio maksaa? Hänhän on voinut toipua häviöstään ja kiivetä uudelleen ylös, kuinka sitten, on minulle yhden tekevää! Eikä tuo Atlantin-rannikko-pankkinikaan toki ole mikään ilmanaikainen laitos, vaan tietää se mitä tekee. Lopultakin on kohtalon tahto, että minä jälleen saavutan entisen varallisuuteni, kun se veitikka on kerta siksi vaurastunut!"
"Mies parka! sanon vieläkin. Schadenmüller-niminen henkilö on muuttanut pois kaksi vuotta sitten, samoin on tehnyt kuusi kuukautta sitten hänen seuraajansa, Wohlwendin liiketoveri, ja eilisestä saakka kerrotaan kauppanimen nykyisen edustajan, Wohlwendin, taas uudelleen lyöneen kintaansa pöytään, protesteja sanotaan tulevan satamalla ja konttorin olevan suljettuna!"
Salander syöksyi ylös ja astui keskelle huonetta, jossa hän matkalaukkuunsa tarttuen tirkisteli epävarmasti ympärilleen. Pian hän jonkunverran tointui ja sanoi huoahtaen: "Vaimo parkani! Minulla oli hänen menetetty perintöosansa erityiseksi eräksi merkittynä niin tyydyttävässä kunnossa ja korolleen lisääntyneenä huostassani, sijoittaakseni sen heti kotiinpalattuani varmalle talletukselle! Ja siinä on Wohlwend nyt toistamiseen! Mokomakin mies, joka niin perin kurjasti laulaa ja vielä huonommin lausuu!"
Tuo kunnon mies pyyhkäsi silmistään pari katkeraa kyyneltä. Osanottavaisuudesta ja vihasta hyvin liikutettuna seisoi Wighart hänen vierellään ja puhui hänelle kiiruusti.
"Ennen kaikkea", sanoi hän, "on sinun paikalla riennettävä alas kaupunkiin, etsittävä Wohlwendin konttori ja hankittava varmuus kuinka siellä asiat ovat. Se on Winkelriedin kadulla."
"Missä se sitten on? Sellaista ei ennen ollut olemassa."
"Se on hiljainen ylhäisön katu läntisessä kaupunginosassa; ei mitään kauppapuoteja, kirkasmetallisia nimilaattoja vain talojen ovilla ja ovien pielissä, ja sieltä sinä piankin löydät Schadenmüller & Kumppanin. Minä tulisin mukaasi, mutta ehkä se on parempi, että minä menen rouvallesi tulostasi ilmoittamaan ja jollakin soveliaalla tavalla häntä siihen valmistamaan."
Salander tarttui hänen käteensä. "Ei!" huudahti hän, "elä mene! Se on minun itseni tehtävä. Euroopaan tultuani en minä ole vaimolleni kirjoittanut, kun minä aina olen tahtonut yllättää hänet ja kun en luullut niin kauan viipyväni Englannissa, jossa minulla oli yhtä ja toista järjestettävänä ja tulevaisuuden varalle puuhattavana. Ja nyt en henno vaimo parkaani säikyttää ilmoittamalla tulostani vieraan kautta. Sitten on parempi, kun hän on ehtinyt vain kerrankaan minut jälleen nähdä."
"Kuten tahdot! Mutta siinä tapauksessa minä tulen viemään sinua notariuksen luo, kun sinne meno luullakseni on tarpeellista; sillä lähin tehtävä on kai huolehtia protestista. Sen jälkeen on sinun tehtävä korvausvaatimus Rannikko-pankille, tai kuinka sen nimi oli. Notariuksen kansliakaan ei ole enää samassa paikassa kuin seitsemän vuotta sitten. Mutta se minusta vain on kumma, kuinka ne siellä Riossa voivat noin tärkeissä asioissa olla Wohlwendin kanssa tekemisissä!"
Tämän sanottuaan huusi Wighart tarjoilijattaren, maksoi heidän pienen laskunsa ja miehet lähtivät rientämään alas tuota kaunista kaupunginosaa kohti, jossa Winkelriedin katu oli.