Martti Salander: Romaani

by Gottfried Keller

XV

Martti Salander ei useampiin viikkoihin kuullut mitään uutta Louis Wohlwendista ja hänen perheestään ja vaikkakin hän toisinaan oli utelias tietämään, mitä tuo hänen omituinen ystävänsä vielä hyväksi lopuksi panisi toimeen, niin ajatteli hän sitä yhä vähemmän ja välinpitämättömämmin.

Eräänä iltana ilmoitti Maria rouva lähtevänsä tyttärien luo ja viettävänsä päivän kummankin luona. Molemmat miehet olivat nimittäin matkustaneet ampumajuhlaan Länsi-Sveitsiin eivätkä lähtisi sieltä ennenkuin olisivat saaneet pari hopeamaljaa ammutuksi, jota varten he suurin kustannuksin ja loppumattomalla ampumisella olivat harjoittautuneet. Heidän poissaoloaan halusivat heidän rouvansa käyttää talousesineiden, erittäinkin makuu- ja liinavaatteiden perinpohjaiseen tarkastukseen sekä saada äidin siinä toimessa neuvoillaan avustamaan. He arvelivat luonnollisesti tällä tavoin saavansa rauhassa viettää kokonaisen kesäpäivän äidin seurassa sekä järjestivät lisäksi niin, että kumpikin heistä olisi mukana toisensa kotona tapahtuvassa tarkastelussa ja neuvottelussa, joten he toivoivat saavansa hyvän tilaisuuden ei ainoastaan opettavaisiin huomioihin ja kärsittyjen vaurioiden vertailuun, vaan myöskin kolmen vuorokauden pituiseen mitä mieluisimpaan avomieliseen seurusteluun. Sillä ainakin yhden yön seudun tahtoi kumpikin tytär pitää luonaan tuon ikävöidyn vieraan.

Martin mielestä oli tämä kaikki oikein, paitsi mitä tuli vävypoikien kustannuksia kysyvään ampumaharrastukseen, josta itse asiassa näillä kummallakin oli kotonaan lasikaapissa rivi kiiltäviä maljakoita, ilman että he olisivat olleet mitään varmoja ampujia. Mutta kun asia nyt kerta oli sillä tavoin, niin soi hän noille kolmelle rouvalle tilaisuuden parin tai kolmen päivän yhdessäoloon, kehoittaen omaa vaimoaan viipymään lasten luona niin kauan kuin se oli huviksi ja hyödyksi sekä hänelle että heille. Olihan kummassakin paikassa ilma mahdollisimman puhdasta ja terveellistä.

Määrättynä päivänä saattoi hän puolisonsa asemalle, johon palvelustyttö oli jo kulettanut korin täynnä kaikenlaista hyvyyttä, jonka määränä oli noiden kolmen tilapäälesken yhdessä oloa osaltaan juhlallistuttaa.

Asemalta lähdettyään teki Salander pitemmän kävelyretken toistamiseen tai kokonaan uudesta rakennettujen korttelien kautta, etsiskellen katseillaan taloja, joiden rakentamiseen hän oli lainannut liikenevää kapitaalia. Mutta kun hän ei ollut mikään ahkerampi kaupunkikäyskentelijä, niin ei hän nyt enää voinut niitä löytää. Siinä kävellessään johtuivat hänen ajatuksensa vallalla olevaan arveluttavaan rakennuskuumeeseen, jota hän tosin itsekin avusti, sekä niihin puheisiin, joita oli jo käymässä välttämättä tapahtuvista rakennuskonkursseista. Tulkoonpa, ajatteli hän, onhan minulla ensimäinen kiinnitys ja sitäpaitsi: joka mukana häärää, se saa mukana seuraukset kärsiä. On parasta marssia ajan kanssa yhtärintaa, kyllä se kaikki taasen sovittaa. Ja mihin ryhtyisivät meidän käsityöläisemme, jollei edes olisi tuota vähää rakennustyötäkään.

Hän katseli tarkemmin muuatta kaunista taloa, jossa näytti olevan jo asukkaita, koska alakerrassa järjestettiin juuri kauppaliikettä tai tavaravarastoa ja muiden kerroksien ikkunoissa oli uutimet. Hänen siinä seisoessaan tuli talosta ulos Louis Wohlwend ja huomasi Martti Salanderin.

"Hei", huudahti hän, "siinähän sinä vanha ystäväni oletkin kuin kutsuttuna! Olin juuri aikeissa tulla sinua konttorista etsimään! Miten mielelläni veisinkään sinut heti ylös, sillä me asumme toistaiseksi tässä talossa, mutta naisväki ei ole vielä kunnossa ja he kähähtäisivät kuin kissat, jos minä herran sinne toisin!"

"Vai niin, sinä olet hankkinut asunnon ja aiot siis jäädä tänne?" sanoi Salander, vihdoinkin sanoiksi päästessään.

"On hyvin mahdollista, että me jäämme ainakin niin kauaksi kuin pojat on kouluutettu. Sillä sen minä olen saanut päähäni, että heidän on täällä käytävä koulu; pitäähän heidän toki pysyä sveitsiläisinä. Me olemme muutamia viikkoja matkustelleet ympäri, käyden Genfin järvelläkin. Lausannessa minä löysin yksityisen opiston, joka minua hyvin miellyttää. Siinä aion minä heitä käyttää vuoden verran ja sitten saavat he täällä tai muualla saksalaisessa Sveitsissä käydä läpi hyvän keskikoulun, gymnaasin tai realikoulun."

"Mitä heistä sitten pitäsi tulla?" kysyi Salander.

"Minun tahtoni on, ettei missään tapauksessa kauppiaita! Minä olen saanut siitä tarpeeni, koska kaikille ei ole suotu erään Martti Salanderin onnea!"

Tämä ei ottanut pahakseen puhetta, minkä hän oli saanut kuulla muiltakin, joille oli hullusti käynyt, vaan hymyili hyväntahtoisesti: "Siis aiot sinä poikia opiskelemaan?"

"Opiskelemaan, hm! Kyllä ja ei! Pelkään etteivät pojat ole siihen oikein tarpeeksi intelligenttejä. Mutta sentäänkin tuntuu minusta että he voisivat hallita teoloogisia opinnoita!"

"Teoloogisia? Niidenhän nykyään pitäisi olla suorastaan vaikeimpia ja vaativat ne päinvastoin mitä terävintä kykyä!"

"Ei niinkään kuten luulet!" vastasi Louis Wohlwend, etevämmyyden tunnolla silmiään vilkuttaen. Mutta kun kumpikaan ei oikeastaan tiennyt, kuinka toinen luuli tai tahtoi luulla, jättivät he tuon keskusteluaineen.

"Minne sinä menet?" kysyi Wohlwend.

"Toimistoon; minä vein vaimoni asemalle, hän matkusti muutamiksi päiviksi pois ja sitten minä olen vähän kävellyt. Lieneepä jo aika mennä!"

"Minä saatan sinua vielä vähän matkaa! Mutta apropos, mitäs sinä siihen sanot, että minä asun sinun talossasi?"

"Minunko talossani? Missä sitten? Eihän minulla ole mitään taloa!"

"Siinä josta äsken tulin ulos! Puhelin omistajan kanssa nykyisistä rakennusoloista ja sain luonnollisesti tietää, mistä hän on rahoja saanut. Se on siis yhtä hyvin sinun kuin hänenkin talo!"

"En käsitä kuinka! Vaikkapa tuon miehen täytyisikin se luovuttaa, niin joutuisi se ennen muille kuin minulle, siitä olen varma!"

"Kuka sen sanoo! Jos kauppahinta laskeutuu kolmannelta tai neljänneltä osaltaan, niin on talo sinun!"

"Mutta onko se talo sitten todellakin se, johon minä olen rahoja antanut? Mikä sen omistajan nimi on?"

"Mitä, etkö sinä omia talojasi tunne? Herran nimessä, Martti, sinähän olet suurellinen!" Tätä sanoessaan silmäsi Wohlwend pistävästi vanhaa ystäväänsä, joka sattui olemaan puolen askelta edellä eikä huomannut tuota ilkeää silmäystä.

Hän ei nähtävästi itsekään tiennyt, mikä hänessä herätti tuon pienen suuttumuksen kihauksen, Salanderin menestyskö vai hänen huoleton tyyneytensä. Hän oli jo ehtinyt tietoonsa onkia enemmänkin kuin mitä hän ilmaisi, jota vastoin Salander ei edes tiennyt, missä ne talot olivat, joihin hänellä oli kiinnitys. Ja sitä piti Wohlwend kuin persoonallisena loukkauksena. Eikä Salander edes kunnioittanut häntä uudestaan kysymällä talonomistajan nimeä, joka äsken oli jäänyt sanomatta.

Mutta tuskin oli hän tuon puoli askelta jouduttanut, kun ilkeä ilme hänen silmistään hävisi ja hän jutteli edelleen.

"Vanha ystäväni! Mitäs minun pitikään sanoa: niin, olen epätietoinen suhteestani sinun kaikkein armollisimpaasi. Mielelläni minä kuitenkin asiain nykyisellä kannalla ollen kävisin häntä tervehtimässä, vallankin kun minulla on naisväkeä, joka tarvitsisi sopivaa seuraa. Äitinsä aikaisen kuoleman takia eivät he ole päässeet osallisiksi hienommasta kasvatuksesta, vaikka tosin ovatkin opetusta saaneet kiertäviltä hengellisiltä tai maallisilta opettajilta, miten milloinkin on soveltunut. Mutta se ei paljon merkitse eikä siitä olisi mitään sanomistakaan, jos heillä korvaukseksi olisi seurustelutaitoa enemmän kuin mitä he kotioloissaan saattoivat omistaa — mutta siinäpä se juuri onkin. Näin ollen minun on heidät ennenpitkää saatava johdetuiksi johonkin perheeseen, jossa he voivat oppia jotakin, noin vain välttämättömintä —"

"Siinä tapauksessa koputat sinä väärälle ovelle", keskeytti hänet Salander, "minun vaimoni elää jokseenkin erilleen vetäyneenä eikä hän pidä edes sisäkköä. Pitkistä ajoista me olemme tulleet toimeen yhdellä vanhan puoleisella palveliattarella, joten voit siis käsittää, ettei meidän perheessämme ole naisille mitään opittavaa."

"Elähän sano! Rouvasi ei ole minulle suopea, sen minä kyllä tiedän, mutta siitä huolimatta minä sentään tunnen kaikkea kunnioitusta häntä kohtaan ja tiedän, että hän jo yksinäänkin kykenee mallikelpoista kotia hoitamaan — ymmärrähän tarkoitukseni! Enhän minä etsi loistoa ja mieluisaa seuraa naispolosilleni, vaan esikuvaa kaikessa toiminnassaan jalosta ja tyynestä naisesta —"

"Tuollaisella puheella sinä loukkaat Mariaa", keskeytti Salander uudelleen tuon tungettelijan, "hän ei voi sietää sellaista puhetta eikä hän ole vieläkään antanut anteeksi sille puhujalle, joka tyttäriemme häissä kaikkien kuullen nimitti häntä jalon naisen esikuvaksi!"

"Ahaa, nuo kuuluisat häät!" huudahti Wohlwend, "niistä minä Budapestin harjasmarkkinoilla ollessani luin sanomalehtiuutisen. Minä istuin aamiaisella edessäni silavapaistia ja seiteli erlauilaista, otin sanomalehden käteeni ja luin siitä umpimähkään: 'Kuuluisiin Kanaan, Camachan (jota minä en tunne) ja niin edespäin, häihin on verrattava niitä vapaassa Sveitsissä erään herra Martti Salanderin kahden tyttärensä miehelään mennessä toimeenpanemia häitä, joissa ei ainoastaan kestitetty suurta kansanjoukkoa vaan myöskin esitettiin valtiollisia näytelmiä ja allegorioita, kaikki vapaan taivaan alla!' Siitä sinun täytyy minulle vielä kertoa! Kuvailehan mielessäsi, kuinka se teki minut sähköiseksi ja kuinka minulla silavapaistista huolimatta tuli vesi suuhun!"

"Sitten toisella kertaa!" sanoi Salander, joka oli punastunut ja käynyt hämilleen sekä katsoi kelloaan, "nyt minun kumminkin täytyy mennä asioilleni, kello on pian yhdeksän!"

Mutta Wohlwend tarttui häntä takinnapista: "Vielä sana, vanha ystäväni! Sinä olet siis yksinäsi kotona? Me emme ole saaneet vielä kertaakaan oikein perinpohjin jutella, joten olisi hauska että sinä söisit tänään meidän kanssamme, jollei sinulla mitään muuta ole mielessäsi! Meillä tosin ei kaikki ole vielä täysin järjestyksessä eikä kyökin puolellakaan mitään ylellisyyksiä — vaan tiedänhän, että sinä suostut tulemaan! Meidän on oltava omien seinien sisällä, jos tahdomme häiriytymättä olla. Sinä lupaat tulla, eikö niin?"

Tämä Wohlwendin uusi tinkaaminen ei ollut Martille mieleen, vallankin kun hän muisti Maria rouvan vastenmielisyyden. Mutta se seikka, että hän kerta oli päättänyt syödä ulkona sekä oli utelias uudelleen näkemään sitä kaunotarta, jonka ylisteleminen hänen vaimossaan oli synnyttänyt niin herttaisen iloisuuden, muutti äkkiä hänen mielensä tai sitten verhosi hänen tietoisuutensa jonkunlaiseen sumupilveen, ja niin hän antoi lupauksensa, jonka jälkeen Wohlwend kiiruusti poistui ja Salander vihdoinkin pääsi työpaikkaansa lähtemään. Hän jäi muutamiksi hetkiksi työhön senkin jälkeen kuin hänen väkensä oli poistunut ja loi iloisin mielin silmäyksen liikkeensä kaikinpuoliseen tilaan. Missä vaikeuksia pyrki esiintymään, eivät ne johtuneet itsensä pettämisestä tai ajattelemattomasta menettelystä ja saattoi niitä kohdata tyynin mielin. Siinä päivällishetken hiljaisuudessa silmäili hän tutkivasti myöskin kirjoja samoinkuin persoonallisia muistiinpanojaankin tärkeämmistä tapauksista yleensä ja huomasi tyydytyksellä, minkä hän muutoinkin tiesi, että hänen kauppaliikkeensä ei kulkenut eteenpäin uhkarohkein harppauksin, vaan tasaisena, tyynenä virtana. Siinä luuli hän kiitollisin mielin huomaavansa itseään suosivaa onnea, jonka avulla hän oli aikaisempien onnettomuuksiensa jälkeen tavannut ainoastaan rehellisiä ja luotettavia liiketuttavia tai vieläpä itsekin näitä puoleensa vetänyt, jos hän nyt kerta tahtoi niin turhamainen olla ja sillä itseään ylistellä.

Nyt alkoi kirjoituspöydän yläpuolella oleva tukeva kello pärrätä, löi neljännestunnit ja sitten voimakkaasti yhden kerran, johtaen Salanderin mieleen mitä hän Louis Wohlwendille oli luvannut sekä samalla, että tämä hänen vanhin ystävänsä oli lähes ainoa ihminen, joka hänet oli onnettomuuteen saattanut, eikä vain yhden kerran. Hän säikähti ilmeisesti, sulki jälleen muistiinpanokirjat ja mietti epäröiden, eikö hän tekisi paremmin, jos seuraisi Maria vaimonsa tunteita eikä menisi sinne ja ylipäänsä kerrassaan katkaisisi välinsä tuon omituisen veitikan kanssa. Mutta ajatellessaan, kuinka Wohlwend sentään osoitti hyvää tahtoa ja kuinka hän oli jo ryhtynyt toimiin vapaehtoisesti korjatakseen entistä, tuntui hänestä kuitenkin mahdottomalta ja julmalta kohdella miestä sillä tavoin nyt, kun hän näytti pelastuneen ehkä enemmän mielettömän kuin huonon elämänsä hairauksista sekä päässeen lepoon.

Niinpä nousi hän tuolistaan, etsi apulaistensa hius- ja vaateharjat, joita nämä säilyttivät eräässä nurkassa, pesi kätensä ja somisteli itseään sikäli kuin hänen ijälleen soveltui naisten kanssa päivällisille mentäessä. Sitten soitti hän talossa asuvaa renkiä ja käski hänen sulkea konttorin sekä sanoa kirjanpitäjälle, että hän ei luultavasti enää iltapäivällä tule sinne.

Perille tultuaan kiipesi hän kolmet portaat ylös, kunnes löysi asunnon, jonka ovella oli nimikortti L. Wohlwend-Glavicz. Joskin korkealla sijaitseva asunto todisti vaatimattomuutta, niin ilmaisi kortti omistajansa sittenkin kuuluvan niiden ryhmään, joilla on aina jotakin näperreltävänä kelpo nimensä ympärille. Martti pudisti päätään ja käsi jo kellon vetimessä epäröi hän viimeisen kerran. No, ei se pohjaltaan ole muuta kuin pientä turhamaisuutta, hänellä kun nyt on siihen hyvää aikaa! ajatteli hän ja nykäsi kelloa. —

Kului vähän aikaa, ennenkuin poika avasi oven ja ääneti kumartaen laski vieraan sisään. Eräässä huoneessa näkyi avoimien ovien kautta katettu pöytä, jonka ääressä toinen poikasista laski lautasella olevia manteleita. Kummallakin pojalla oli samantapaiset saappaat kuin isälläkin sekä pitkät, kellahkon väriset takit kuten herrasväkien palvelioilla. Samanlaista makua noudattaen oli hiukset sivelty pomadalla ja liimattu tasaiseksi ohimoille. Siten tekivät he vaikutuksen lapsista, joita vanhempansa eivät osaa pukea. Kun ei ketään vielä kuulunut, kysyi Salander sen nimeä, joka hänelle oli avannut oven, sillä hän oli sen unhoittanut.

"Georg!" vastasi tämä jälleen kumartaen, "ja tuo on Louis."

"Oikein! No, ja missä isänne on?"

"Tuolla sisällä hän istuu!" sanoi Georg ovea osoittaen. Martti koputti ja sieltä kuului kehoitus astumaan sisään.

"Ah, veli Salander!" huudahti Wohlwend, joka istui pienen pöydän ääressä ikkunan luona ja kirjoitti, mutta nousi nyt ylös ja kätensä ojentaen astui Salanderia vastaan, "tervetuloa luoksemme!"

"Täytyy pyytääkseni anteeksi myöhästymistäni", sanoi Salander, "minä unohduin kokonaan konttoriini, kunnes kello löi yksi!"

"Ei se mitään! Näet, että minäkin olin työssä; minä mies parka saan alituisesti olla vaimoni omaisuuden takia toimessa. Se on vähän hankala paikkakunta se siellä Unkarissa. Kälylläni on tosin oma asianajajansa, mutta senkin toimintaa täytyy minun yhä pitää silmällä. Minulla on tässä juuri käsillä hänen viimeinen laskunsa. Mutta katsotaanhan nyt, missä naiset viipyvät!"

Hän pani muutamia pöydällä olevia papereita kokoon ja sulki ne piironkiin.

"Katsohan vain tätä mööbeliä, kuinka hyvin se on maalattu!" sanoi hän, "puhdasta kuusipuuta ja näyttää pähkinäpuulta! Meillä on nimittäin kokonaan vuokrattu talous, vuoteet ja kaikki, kunnes toistaiseksi tänne jääminen on päätetty. Ruokakin meillä on tänään ravintolasta. Tosin me toimme keittäjän mukanamme, mutta hän ei osaa vielä selviytyä täkäläisten laitosten kanssa."

Muuan ovi aukeni ja sisään astui rouva Alexandra Wohlwend-Glavicz. Hän kävi kahisevassa silkissä ja oli suunnilleen miehensä kokoinen; kuitenkin näytti hän ottavan vaarin miehensä katseista, ikäänkuin peljäten tekevänsä jotain nurinkurisesti. Kasvot olivat hänellä hyvin muodostuneet, mutta ilmeettömät ja ryppyisemmät kuin mitä pian nelikymmenvuotiaalta, jonka ikäinen hän oli, olisi odottanut.

"Näetkös", kääntyi Wohlwend häneen, "täällä ei ole tapana suudella kädelle, jos joku herra tulee. Puristaa vain kättä ja siinä kaikki!"

Salander huojensi rouvalta tuon manööverin seuraamalla tuota juuri kuultua määräystä ja ojentamalla suorana seisoen kätensä.

"Hyvää päivää, herra valtioneuvos von Salander", sanoi rouva melkein raa'alla äänellä, "minua ilahuttaa, että te olette niin hyvä ja tulette meidän yksinkertaiselle päivällisellemme!"

Samassa hän Salanderin sijasta teki samanlaisen kumarruksen kuin äsken Georg poika.

"Ei niin!" huudahti Wohlwend nauraen, "ei sinun tarvitse enää mitään komplimangeja tehdä, jollei kättäsi kerta suudella!"

Rouva punastui vahvasti, huomatessaan sen pistävän silmäyksen, jonka miehensä naurustaan huolimatta häneen heitti. Sillä tämä on suutuksissaan vaimonsa ilmeisestikin opetelluista ja nurinkurisista tervehdyssanoista. Onneksi hänelle, kun hän siinä peloissaan seisoi, aukeni ovi uudelleen ja hänen sisarpuolensa astui esiin, kääntäen ja kiinnittäen heti itseensä Salanderin katseen. Hän oli todellakin kaunis ilmestys, yhtä kookas kuin sisarensakin, mutta hyvinkin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja valkoisessa puvussa, jota hän kantoi, esiintyi hänen vartalonsa moitteettomana. Puku oli yksinkertaista tekoa, ilman mitään röyhistyksiä ja huomattavimpana koristeena oli valkea pitsikaulus, jonka läpi hiukan pääsivät kuultamaan mitä kauniimmat olkapäät ja käsivarret, lisäten siten vain kauluksen somuutta. Vieno kainous ja hänen olemuksessaan komeasta ryhdistä huolimatta esiintyvä vaatimattomuus antoivat tälle kaikelle jonkinlaisen hienomman, kuunvaloa muistuttavan loisteen. Salanderia tervehtiessään hymyili hän vienosti, mikä oli enemmän syvän henkäyksen kuin muihin kohdistuvan naurun kaltaista, ja Salander demokraattisista tavoistaan huolimatta kumarsi, vetäsipä kätensäkin esiin selän takaa, jossa hän oli niitä pitänyt.

Nyt juoksivat pojatkin esiin ja ilmoittivat sopan olevan pöydällä.

"Menkäämme sitten, ennenkuin se jäähtyy!" kehoitti Wohlwend. "Se on ainoa, mitä keittäjä tänään on valmistanut, hyvää itävaltalais-unkarilaista soppaa. Herra suurneuvos, saanko pyytää sinua tarjoamaan kätesi vaimolleni ja menemään edellä, vasemmasta ovesta".

Martin oli rohkaistava mielensä, seuratakseen reippaasti käskyä. "Mistä hänellä lieneekin näitä lemmon temppuja?" ajatteli hän, "ennen tiesi hän hitot niistä, yhtä vähän kuin minäkään!"

Pöydässä hän joutui tänään istumaan luonnollisesti rouvan rinnalle, mutta sai sen sijaan vastapäätään istumaan ihanan helleeniläis-syntyisen Myrrhan.

Hänen ihmeekseen tarttui Wohlwend heti soppakauhaan ja pisti sen maljaan, sittenkun kyökkipiika, merkillinen ilmiö hänkin, oli ottanut kannen pois.

"Tämä kuuluu minun virkaani!" sanoi hän Salanderille, joka katsoi häneen, "saanko minä lautasen. Menettelemme vain yksinkertaisesti, kun meitä on näin vähän."

Rouva oli nähtävästikin häpeissään, kun häntä tällä tavoin hallittiin. Mutta miehensä ammensi lautasen toisensa jälkeen täyteen tuota kunnon tavaraa, ojensi kullekin osansa ja varoi sitä maahan läikäyttämästä.

Martti Salander seurasi kaikissa tilaisuuksissa, missä hän sopan kanssa joutui tekemisiin, omaa tottumustaan ryhtyä sitä viivyttelemättä nauttimaan, niin pian kuin sitä oli hänen lautasellaan. Kun nyt ammentaminen oli päättynyt, ei hän empinytkään kauempaa, vaan upotti lusikkansa liemeen ja vei sen huulilleen. Kun hän oli lusikan puolitiehen nostanut, sanoi isäntä, joka näytti tätä hetkeä vartoneen, odottamatta ja kuivalla äänellä: "Georg, lue rukous!"

Hämillään pysäytti Salander ilmassa häälyvän lusikan ja katsahti ylös. Kaikki pitivät käsiään ristissä edessään, jolla aikaa poika suoritti pöytärukouksen. Niinpä ei Salanderille jäänyt muuta neuvoksi, kuin antaa lusikkansa vaipua alas ja asettaa kätensä ainakin eteensä pöydälle. Häneltä puuttui sentään rohkeutta ristiä muiden mukana teeskennellen kätensä. Sillä välin saattoi hän vapaasti katsella Louis Wohlwendia, kuinka tämä vakavana katsoi alas eteensä ja tatarilaisten viiksien alla olivat hänen huulensa tiivisti yhteen näpistettyinä kuin olisi hänellä kielenkärjellään ollut viininloppu.

Kun rukous oli lopetettu, nautittiin soppa enemmittä esteittä, ja kun tavallisesti siinä toimessa puhutaan vähän, käytti Salander aikaa ajatellakseen tuota tapausta. Että lapsikkaassa perheessä käytetään pöytärukousta ja että Wohlwendkin, joka todennäköisesti appensa kotona oli tuohon tapaan tutustunut, teki sitä, se ei ollut hänestä niinkään outoa, vaan sen sijaan se tuntematon tarkoitus, jolla hän oli vilpittömän vieraansa sallinut lusikkaan tarttua, ennenkuin käskynsä antoi. Martti päätteli siis tästä, että sen oli täytynyt erikoisesti häntä tarkoittaa ja samallakuin hän salaista huvia tuntien huomasi siinä noita vanhoja oikkuja, ihmetytti häntä vain, miksi niitä nyt vielä käytettiin ja eikö Wohlwend itse huomannut loukkaavaa menettelyään. Niinkauan kuin hän tätä tunsikin tai luuli tuntevansa, ei hän kuitenkaan aavistanut, että tuo kunnon ystävä oli vähitellen täyttynyt eräänlaisella ilkeydellä, joka hänen itsensäkään tietämättä hyvän tilaisuuden houkuttelemana tihkui esiin siinäkin, missä hän sitä vähimmin halusi.

Wohlwendkin huomasi, ettei hänen vieraansa ollut aivan väliäpitämättä sivuuttanut tuota kohtausta hänen uusimmassa keksinnössään ja aloitti sen vuoksi pöytäkeskustelun seuraavasti: "Olet kenties hämmästyksissäsi tuosta tavastamme! Sinä tiedät, etten minä ole koskaan ollut tekopyhä enkä koskaan aio siksi tulla! Mutta näinä aikoina ja sellaisessa elämässä, jota minun täytyi aijemmin viettää, alati kierrellen ympäri mitä alhaisimmissa voitonpyyteissä ja hyödyttömästi itseään uuvuttaen, oppii jälleen yhä enemmän katseensa suuntaamaan ihmiskunnan vanhoihin ihanteisiin, voidakseen jotain pelastaa, jolleikaan itsensä, niin kuitenkin lastensa hyväksi, jotain, mihin nämä voivat kiinnittäytyä! Ymmärräthän!"

Salander huomasi, että naiset samoinkuin pojatkin katsoivat tarkkaavasti puhujaa ja kasvonilmeistä päättäen pitivät hänen sanojaan, jotka olivat heille uusia ja käsittämättömiä, jonakin suurina viisauksina. Hän ei senvuoksi tahtonut perheenpäätä vaikenemisellaan pulaan jättää.

"Olet aivan oikeassa!" vastasi hän. "Lukuun ottamatta kysymystä kotihartaudesta, olen minä ollut sitä mieltä, että nähdessämme mikä asema ristinuskolla on maailman historiassa ja nykyajan elämässä, meillä ei ylipäänsä ole oikeutta salata lapsiltamme sen sisältöä, sellaisena kuin se nyt kerta kaikkiaan esiintyy. Velvollisuutemme on varata heille tilaisuus vakaumuksensa vapaaseen kehittämiseen täysi-ikäisiksi joutuessaan; lisäksi täytyy heidän saada tietää, millä on ollut kestävyyttä aina heidän aikaansa saakka ja kuulla mitä uskonto itse itsestään sanoo eikä mitä muut siitä sanovat."

Kyökkipiika, pyöreä, luonnonruskea olento slovakkilaisen talonpoikaisnaisen puvussa, kantoi nyt esille pari kolme riittävää ruokalajia, joiden järjestys todisti vaatimatonta ja järkevää aistia, kaukana rehentelystä. Myöskin viini, jota Wohlwend tarjosi, oli maukasta, vaikkei suinkaan mitään kallista siebenbürgiläistä, sekä suoraa tynnyristä laskettua; mitään hienompia pulloja ei ollut näkyvissä.

"Tätä viiniä olen minä jo kerinnyt kotoa tuottaa. Juo vain kylliksesi, se maistuu yhä paremmalta eikä tee mitään huonoa vaikutusta", kehoitti Wohlwend.

Salanderia melkein hämmästytti tämä porvarillisen tukeva elämä, joka oli alkanut rukouksella, samallakuin vieraassa kansallispuvussa oleva palveliatar antoi sille jälleen jonkunmoisen ylhäisen sävyn.

Mutta Wohlwend jatkoi puheluaan.

"Sinä lausuit hyvin ajatuksesi, mitä tulee sinun kantaasi uskonnollisessa lastenkasvatuksessa! Mutta minä menisin askelta etemmäs ja sanoisin, että jos ensin olemme saaneet sen tälle kannalle, niin on meidän säilytettävä ihanteellinen maailmankatsomus myöskin meille vanhoille itsellemme tai on meidän se uudelleen omistettava. Emmehän siitä ainakaan mitään kärsi!"

"Jospa vain tietäisin mitä hän tarkoittaa!" ajatteli Salander eikä mietteissään ehtinyt kuulla kaikkia Wohlwendin sanoja, mutta pääsi taas suunnilleen jälille, kun tämä jatkoi: "Niin, ystäväni! Minä olen vakuutettu, että te välitöntä kansan tahtoa kunniakkaasti toteuttaessanne olette erään suuriarvoisen asian jättäneet huomioon ottamatta, sanoisinpa, peräti unhoittaneet? Uskonnon te olette jättäneet sivulle ja kirkon työntäneet tieltänne, sen sijaan että olisitte ottaneet papistonkin huomioonne. Se on kostava itsensä!"

"Kuka se sitten on mitään tehnyt uskonnolle tai papeille?" kysyi Salander, "minä ainakaan en siitä tiedä, koska en ole sellaisessa ollut mukana!"

"Siinä on tarpeeksi tekoa, kun menetellään ikäänkuin heitä ei olisikaan, ja se on suuri vahinko mahdollisuudelle perustaa uudenajan jumalanvaltakunta!"

Salander purskahti nauruun: "Perustaa uudenajan jumalanvaltakunta? Sinähän puhut jambeissa! Jatketaankin sitä sitten niin! Tiedätkö vielä, kuinka Schillerin Don Carlos päättyy? Etkö? 'Kardinaali, minä olen osani suorittanut, suorittakaa te omanne!' Niin on se kappale aina uudelleen päättyvä!"

"Minä en aio levätä, vaan koetan saattaa aatteeni oikean henkilön huostaan!" vastasi Wohlwend, jolle Salanderin sitaatti oli tarpeeton, hän kun ei ollut koskaan Schillerin Don Carlosta lukenut. "Minä voin kenties korvata monia laiminlyömisiä ja olla elämänehtoollani ehkä hyödyksi isänmaalleni!"

"Tämä käy yhä merkillisemmäksi!" ajatteli Salander, "hän panee toimeen teokraattisen liikkeen meidän demokraattisessa maassamme. Sen vuoksi me olemme kansanvallan perustaneetkin, että sitä vielä puuttuisi! Mutta tuo narrimaisuus, jota hän tällä kertaa näyttelee, on paljon suuremmoisempaa kuin hänen entiset päähänpistonsa; toivottavasti se tällä kertaa on konkurssin edellä, eikä itse konkurssitilassa, kun hän sen turviin pakenee! Mutta sitä se ei sittenkään ole, muutoin hän ei maksaisi vanhoja velkojaan! Lopultakin se on vain pelkkää ylpeyttä, hänellä kun on nyt toimeentulo; hänkin tahtoo näytellä omaa osaansa ja kun hänellä ei ole muuta tekemistä, on hän liittynyt johonkin lähetystointa harjoittavaan lahkoon ja näyttelee apostolia!"

Wohlwend piti sillä välin todellakin jonkunlaisen saarnan, jota Salander muuta ajatellessaan ei lainkaan kuullut. Tuo muutoin tyhjä sanahelinä oli vain omiaan Salanderin tarkkaavaisuutta yhä enemmän nukuttamaan ja puhujan kasvotkin häipyivät hänen ajatuksistaan, aivankuin sumukerros olisi heidän välilleen kohonnut. Päästäkseen selville, missä hän oikeastaan oli, silmäsi hän ylös ja näki vastapäätään Myrrha neidin jonka surumielisesti välkkyvät silmät katsoivat häneen ja jonka huulet aukenivat suloiseen hymyyn, kun Salanderin hämmästyneet piirteet samalla muuttivat hänen ilmeensä. Kun Salanderin lasi oli tyhjänä, tarttui Myrrha pulloon ja täytti sen, jonka jälkeen Salander otti pullon ja samoin tarjosi hänelle. Siinä toimessa antoi Salander lasinsa hiljaa kilahtaa Myrrhan lasiin, juoden hänen terveydekseen, jolloin hänen kasvoilleen valahti loiste nuorekkaasta onnentunteesta, saaden niiden rypyt eloisasti väräjämään sekä vaikuttaen melkein kuin jonkunlainen hyväntahtoinen hupsumaisuus. Wohlwend huomasi kohtauksen ja keskeytti puheensa.

"Seis!" sanoi hän, "meidän täytyy maljojen juontiin ottaa tilkka parempaa!"

Hän meni ulos ja toi nyt pullon tokayeria, jonka kullankellertävä kimmellys synnytti kohtuullisen Martti Salanderin sisällä hivelevän lämmönvirtauksen ja sai hänen suuhunsa iloisia sanoja, joskaan ei viisauden sanoja, sillä hänen puheensa oli tarkoitettu Myrrha Glavicz'in ihanille korville, ilman että hän tiesi, mitä ne kuulivat ja mikä niitä saattoi miellyttää ja kun, hänen omassa päässään häälyi jotakin kuin kynttilä ilmanhengessä, ei hänen sanojensakaan yhteys ja järkevyys ollut vallan tajuttavaa.

Sitä ei kuitenkaan huomattu, sillä Wohlwendin saarnan odottamaton loppu ja Salanderin iloinen käytös synnyttivät jonkunlaista hilpeyttä, niin että pojatkin kävivät äänekkäiksi. Siinä äänten sorinassa ja lasien kilinässä valtasi Martin äkkiä halu tuon kaunottaren takia kunnioittaa perhettä kutsumalla heidät ajeluretkelle. Hän otti lehden muistikirjastaan ja kirjotti niille ajurinpitäjille, joiden hevosia hän käytti tarpeisiinsa, sekä pyysi lähettämään vaunut. Louis Wohlwend tuli mielihyvilleen ja selitti juhlallisesti ottavansa kutsun vastaan sekä lähetti pojat viemään kirjelippua kaupunginlähetille, joita seisoi lähimmässä kadunkulmassa.

Puolessa tunnissa tuli ajuri, ajaen esille hyvät, avonaiset vaunut; toisen puolituntisen kuluttua olivat naiset valmiina ja hyvin arvokkaasti kulki seurue nuo kolme rappua alas, ja sattui siinä niin mukavasti, että talonomistaja, joka itse asiassa oli Salanderin velkamies, seisoi alhaalla oven luona ja tervehti heitä, ja niinpä sai Wohlwend, joka katseli ympärilleen kuin unkarilainen kylätuomari, tänään päällepäätteeksi tilaisuuden rehennellä kapitalistin ja suurkauppiaan ystävyydellä, ja suopeasti heilautti hän hattuaan.

Naisilla oli leveät sulkahatut ja kirjavat päällysvaatteet. Myrrhalla se oli punaisesta harsosilkistä valkoisen pukunsa päällä. Molemmat miehet olivat Louis pojan ottaneet keskelleen takaistuimelle ja Georg istui ajurin rinnalla pukilla. Vuokrahevosiksi olivat hevoset tarpeeksi raisut ja sirosti valjastetut ja niin ajeli Martti Salander huoletonna kaupungin läpi ja jokainen joka hänet tunsi, katsoi hänen jälkeensä, ilman että tämä itse sitä huomasi.

Eikä hän nähnyt Möni Wighartiakaan, joka seisoi eräällä paikalla, kainalossaan tuo vanha keppinsä ja puhalsi juuri merenvahalopista sikarinjäännöksen, pannakseen uuden tilalle, ja näytti hän siinä seisoessaan yhtä vähän vanhentuneelta ja rapistuneelta kuin keppinsäkään. Hänen luokseen oli pysähtynyt hetkiseksi juttelemaan Martin vanha asianajaja, joka oli ottanut hatun käteensä ja tuullutteli päätään, jonka ohuttukkaisuus oli hänelle hyödyksi näin lämpimänä päivänä. Kumpikin katsoi vaunujen jälkeen.

"Siinähän menee Martti Salander eikä meitä näekään!" sanoi Wighart, "mitähän väkeä hänellä on mukanaan?"

Kun asianajaja lornetin läpi katsottuaan oli ehtinyt nähdä takaistuimella vielä näkyvissä olevat herrat, vastasi hän: "Se voi olla vain hän — arvatkaas, kuka?"

"Minulla ei ole aavistustakaan! Olen ollut neljä viikkoa kylpemässä ja tulin vasta eilen illalla takaisin!"

"No, se ei ole kukaan muu kuin se entinen Schadenmüller & Kumpp.,
Louis Wohlwend!"

"Mitä sanotte! Kuinka se on mahdollista? Minä olisin pitänyt heitä valepukuisena kiinalaisperheenä! Ja milloin se veitikka tänne on tullut?"

"Jo hyvän aikaa sitten tuli herra Salander kerran luokseni ja kertoi Wohlwendin ilmestyneen hänen luokseen sekä maksaneen lyhennystä ensimäisestä aiheuttamastaan vahingosta, tiedättehän, siitä nuoruuden aikuisesta takaussummasta, sekä luvanneen edelleenkin vuosittain sitä lyhennellä. Hän tiedusteli, sopiko hänen vaaraa pelkäämättä siihen suostua. Minä kehoitin häntä ottamaan, mitä hän suinkin voi saada. Siitä myöhemmästä ja suuremmasta jutusta vapautti hän hänet kokonaan. Minä en voinut hänelle mitään ohjeita antaa. Wohlwend on nyt kerta kaikkiaan sellainen vanha velho omine höperyyksineen. Hän on asettunut tänne asumaan ja kun hänelle lähetettiin verokaavake, ilmoitti hän kunnanhuoneella kaikki omaisuussuhteensa ja osoitti sääntöjen mukaisesti kaiken omaisuutensa olevan vaimon perintöä ja selitti tahtovansa empimättä maksaa siitä, mikä mahdollisesti ei ollut Unkarissa sekä siellä verotettu!"

"Ja nyt vie Salander hänet ajeluretkelle?"

"Taikka hän Salanderin, en niin tarkoin tiedä! Mutta joku kaunis naikkonen istui vaunuissa, mikäli minä siinä kiiruussa kerkesin nähdä!" lisäsi asianajaja, "kunhan vain ei paholainen rupeaisi lopuksi tällä tavoin hiiriä pyydystämään?"

"Ei mitään vaaraa! Martti mestari olisi toki ennen alkanut, jos hän kerta aikoisi sellaisiin kiviin kompastua! Mutta sittenkin on minulle tuo tapaus, Vahingonjauhajan takaisintulo, katkera kuin väriomena. Se kirottu veitikka kalmukkikuonoineen! Salanderin puujumala, kuten hän häntä kerran nimitti, on siis taasen esillä! Salanderille ei tosiaankaan olisi vahingoksi, vaikka hän vieläkin kerran saisi kohtalaisen läksytyksen; jo tuon ijankaikkisen hutiloimisensa takia sietäisi hänen saada pienonen nenäpiuvi! Ja kuitenkaan minä en sitä hänelle soisi, hän on sentään kunnon mies!"

"Varmasti niin!" sanoi asianajaja ja puristi hyvästiksi herra
Wighartin kättä.

Martti, joka sai tällaiset kiitokset, ajoi sillä välin Wohlwend-Glaviczin perheen kera muutamaan noin kahden tunnin päässä olevaan hauskaan ulkoravintolaan, joka hyvän kestityksensä, kauniin näköalansa ja varjoisain puistojensa takia oli hyvässä maineessa ja paljon käytetty. Siellä viettivät he iltapäivän, juoden kahvia ja tehden kävelyretkiä, joihin läheisen kuusimetsän puhtoiset jalkatiet houkuttelivat. Väliin käveli Salander yhdessä valkoisiin puetun Myrrhan kanssa vihreässä puolihämyssä ja kun tämä yksinään käveli, näki Salander hänen, yksinäisten auringonsäteiden hipaisemana, liikkuvan ja paljastavan synnynnäisen sulonsa, joka häneen palautui niin pian kuin hän oli tilaisuudessa vapautumaan puuttuvan kasvatuksen sijaan opetellusta maneeristaan.

Muuan tuttu taiteilija pysähtyi Salanderin rinnalle ja katsellen tuon kauniin olennon jälkeen kysyi, mistä hän oli onkeensa sellaisen kaunottaren saanut.

"Eikö totta, että siinä on kaunis nainen?" vastasi Salander teennäisellä välinpitämättömyydellä.

"Sitäpä minäkin! Tuollaista ei joka päivä näe! Katsokaahan toki, mimmoinen yksinkertainen sopusuhtaisuus, ilman komeilua, niin että tuskin tietää missä se oikeastaan piilee, sillä muoto ja liikkeet ovat sulaneet yhteen! Kuinka jalosti juoksevatkaan linjat niskasta olkapäiden ja käsivarsien yli selkään ja lanteilta alas! Mistä hän on peräisin?"

"Hän on tullut erään perheen mukana Unkarista, mutta hänen äitinsä pitäisi olla vanhaa kreikkalaista pohjaa, kotoisin Tessaliasta."

"Hyvin uskottavaa! Ja vielä siinäkin tapauksessa harvinaisuus!
Toivotan paljon hauskuutta, herra Salander!"

Nuo taiteilijan ja tuntijan sanat synnyttivät omituisen kiihkon Martin olemuksessa; ne saivat hänen sydämensä kovemmin sykkimään ja silmänsä loistamaan, samalla kuin ne lamauttivat hänen askeleensa, niin että hänen oli pakko istahtaa muutamalle metsikössä olevalle penkille.

Mikä vahvistus hänen kauneudentunnolleen! Kuinka hänen uinuva halunsa elostuikaan saada vielä hetkinen vaeltaa totisen kauneuden loisteessa! Mutta lähestyvien äänien havauttamana ryhdisti hän itsensä. Ne olivat Wohlwendejä, jotka etsivät häntä. Muuttuneena kuin kummituksen nähnyt ja tuntien sydämessään hämmästyksen sekaista ihmettelyä elämän rikkaudesta ja samalla vakavasti itseään hilliten kulki hän heidän kanssaan takaisin puutarhaan, jonne oli illallinen tilattu. Siellä pysytteli hän vaiteliaana Myrrhan sivulla ja antoi Wohlwendin puhua. Tämä jakeli naisille ja pojilleen kaikenlaisia opetuksia sekä yllätti väliin Salanderin odottamattomalla: "Eikö olekin niin?", jonka ohessa hän tarkkaavasti tätä katseli.

Sillä välin kokoontui vielä muitakin vieraita, jotka tulivat ratsain tai vaunuilla ja halusivat nauttia kauniista illasta. Niiden joukossa oli sellaisia, jotka eivät Wohlwendia miellyttäneet, he kun nähtävästi olivat hänen vanhoja velkojiaan. He eivät tosin häntä tunteneet ja jos niin olisi ollutkin, niin ei siitä mitään olisi ollut, sillä siellä liikkui monta liikemiestä, jotka kerran tai useamminkin olivat saaneet maksaa, siitä silti häviämättä. Mutta se ei nyt kerta ollut hänelle mieluista, varsinkin huomatessaan herrojen alkavan ahkerasti silmäillä Myrrha neitiä, ja samasta syystä piti Salanderkin sopivana lähteä. He antoivat siis valjastaa ja ajoivat hämärän tullen pois.

Kun he saapuivat kaupunkiin, oli jo yö. Martti vei Wohlwendin perheen heidän omalle kadulleen ja lähti sitten jalan kotiin, astellen hitaasti, milloin allapäin, milloin katsellen korkeuteen, jossa katujen yllä vetäytyi näkyviin tähti siellä, toinen täällä ja yhtä vitkaan kuin tuo alhaalla käyskelevä mieskin. Vanha uskollinen Leena, joka oli häntä odottanut, avasi ovet ja oli iloissaan herran tulosta, saatuaan koko päivän olla yksin kotona.

"Oletteko te täällä tullut hyvin toimeen?" kysyi Salander, "luulenpa, että teillä on käynyt vähän vaikeaksi!"

"Minullako? Silloinpa te tunnette minua huonosti, herra suurneuvos! Minä olen täällä tehnyt mieleni mukaan. Päivälliseksi minulla oli paksu pannukakku ja salatilautanen kuin heinäkuorma, seassa lämmintä silavaa. Niin, herra suurneuvos, ja illalla minä keitin maitosoppaa leivän ja pippurin kanssa, aivan niinkuin äitivainajani ennen, mistä on jo pitkät ajat! Välillä olen minä puhdistanut kaikki messinkiset kyökkikalut sekä lisäksi hakenut kellarista itselleni ylimääräisen viinitilkan."

"Mitäpäs siinä!"

"Niin juuri, sitä viimevuotista viiniä, joka kesällä on niin poikaa janoon. Mutta oletteko sitten illallistakin syönyt, herra suurneuvos? Enkö minä saa laittaa teetä ja lisäksi jotain kylmää ruokaa?"

"En minä tarvitse yhtään mitään!"

"Yhteistunteen takia vain, sillä rouva siellä Soittolassa istuu varmaankin vielä lastensa seurassa ja nauttii illallista! Lapsi parat! Kuinkahan heidän lieneekin! Mutta eihän sitä juuri nuorina välitetä, ja minun aasin kun pitikin heitä avustaa! Onneksi sille, joka sen ajan on sivuuttanut, tarvitsematta enää levottomasta sydämestään kärsiä!"

Martti ei kuunnellut enää ja palvelia sai mennä vuoteeseensa, Vasta kun tämä oli mennyt huoneesta, tarkkasi hän sanoja: "Onnellinen se, jonka sydän ei ole enää levoton."

Mutta niistä piittaamatta tarttui hän kynttilään ja meni makuuhuoneeseen, jossa oli hiljaista kuin haudassa. Rouvan peilistä heijastui kynttilänliekki, joka hänen käynnistään ja ilmanhengestä levottomasti lepatti. Salander asettui peilin eteen ja alkoi kynttilää koholla pitäen itseään tarkastella; mutta hänet valtasi kammo ja hänestä oli aivankuin Maria olisi hänen olkapäänsä yli vakavin silmin häntä katsonut ja kalveten hävinnyt. Mutta levottomuudestaan harmistuneena meni hän vierashuoneeseen, jossa oli suurempi hiottu peili, ja asettui sen eteen.

Martti Salander ei ollut koskaan ihaillut ulkomuotoaan paremmin peilissä kuin kuvissakaan, joita hän ajan tavan mukaan oli tullut ottaneeksi. Hän kävi nyt viidettäkymmentä viidettä ikävuottaan eikä näyttänyt juuri sen vanhemmalta kuin useimmat ikätovereistaan, jotka kutakuinkin säilyvät, mutta ei myöskään niin nuorelta kuin ne jotkut onnelliset, jotka aina pysyvät neljänkymmenen kahden ikäisinä. Vaalea ja vielä täyteläinen, melkeinpä tuuhea tukka oli harmaantunut käin myöhäisen syksyn huurtamat tähkät, samoin myöskin käherä parta, joka sitä paitsi arvatenkin peitti useamman kuin yhden suonikkaan rypyn kaulassa ja alaleuassa, päättäen siitä mitä ylempänä kasvoilla oli näkyvissä, joskin vienommin vivahduksin. Henkevää nuorekkuutta ja hilpeää eloisuutta, jotka siitä huolimatta hänen kasvojaan ja silmiään elostuttivat, ei hän itse voinut ymmärtää eikä minään pitää, ja niin tuo öinen peilailu jäi tekemättä häneen mitään ilostuttavaa vaikutusta.

"Olkoonpa!" sanoi hän, pannen kynttilän nopeasti pois ja heittäytyen nojatuoliin, "olenhan sen tiennytkin, ja että minä vanhaksi mieheksi olen sellainen veitikka, sehän ei suorastaan kuulu siihen asiaan, joka mielessäni liikkuu. Vielä on minun puuhattava ja vaikutettava ja vielä tarvitsen minä rintani täyteen kevätilmaa, joka sydämen nuorentaa! — Uskottomuudesta, Maria kulta, tässä ei arkipäiväisessä tarkoituksessa ole puhettakaan! Paremmat miehet kuin minä ovat elämäänsä kaunistaneet ja laajentaneet naisten ystävyydellä, suhteilla, sanottakoon vaikka lemmellä; ja eikö hän jo edeltäpäin nauranut, ja miten hupaisesti nauroikin, kun minä ensi kerran puhuin tuosta kauniista Myrrhasta? Myrrha! Voineeko hän sietää minua ja voineeko tai tahtoneeko tajuta, mitä hän saattaa minulle olla? Tässä on pelissä kohtalo, joka päättyy niin tai näin! Minun asiani on ohjata sitä järkevästi. Se on pian ratkaistu, jollei käy toiveitteni mukaisesti — ja jos käy, niin pysyy polku tasaisena ja aurinkoisena eikä sillä kukaan kompastu!"

Hän vaipui suloisiin unelmiin, nauttien nuorekkaasta taipumuksestaan tuohon harvinaiseen olentoon ja kuvitellen seurusteluaan hänen kanssaan, mikä ihmisille tarjoaisi hauskan näytelmän, kaukana mistään pahennuksen synnyttämisestä. Ja epämääräisessä tulevaisuudessa näki hän Myrrhan elämän, vapautuneena niistä pelottavista siteistä, joihin Salander nyt oli vangittuna, kulkevan säännöllistä juoksua edelleen itsensä arvoisen miehen rinnalla.

Hänelle eivät hetkeksikään juolahtaneet mieleen onnettomat tyttärensä, joiden lemmenunelmia hän niin selvästi, joskin inhimillisesti osasi arvostella ja vielä vähemmän tuli hän ajatelleeksi eroitusta heidän ja oman ikänsä välillä sekä vieläkin vähemmän eroa omassa ja heidän silloisessa asemassaan. Ja yhäkin vähemmän oli hänellä aavistusta siitä kuinka selvästi nyt ilmeni etteivät tyttöpoloiset tuota ominaisuuttaan, kietoutua sellaisiin "fixa ideoihin", olleet perineet keltään muulta kuin omalta isältään, ja vihdoin kuinka tragikoomillisesti tämä seikka valaisi entisyyttä!

Ja edelleen jätti hän kokonaan huomioonottamatta, kuinka sellainen järkevän ikämiehen ihanteellinen lemmensuhde tärkeimpänä seikkanaan edellyttää harvinaisella hengellä varustettua naista, jota vastoin hänellä Myrrhan sisällisestä olemuksesta ei vielä ollut minkäänlaista käsitystä, ei edes kuviteltua. Ja tämä oli jälleen sitä arveluttavampaa, kun se johti siihen, että tässäkin tuli olemaan itsensä pettämisstä ja että tuo kaunis taipumus johtuikin aistillisesta hurmautumisesta.

Tästä kaikesta ei tuo kunnon Martti Salander nykyisessä sieluntilassaan ollut tietoinen, mutta yhtäkaikki se uinui hänessä ja painoi mieltä, jos hän mitä ajatteli. Sen vuoksi nukahti hän, vihdoin puolen yön tienoilla maata mennessään, sekavaan uneen, jonka kestäessä mielikuvitus ajelehti ärtyneenä ympäri kuin kummitteleva henki.

Aamulla heräsi hän raskain mielin ja sanoi huoaten: "Siinä sitä nyt ollaan! Intohimo! Intohimo! Ah, hyvä Jumala, että sen on pitänytkin minuun vielä tarttua!"

Ja niin piti hän tuota vanhan omantunnon aikaansaamaa meteliä myöhäisen lemmenkevään puhkeamisena sekä kärsi lemmentuskia kuin nuorukainen, mutta kuitenkin tuntien huolia kuin ainakin iäkäs isä, joka omaisistaan huolehtien panee levolle ja huoaten näkee päivän valkenevan.

Lisäksi hän lyhyessä ajassa ihmeekseen huomasi, kuinka hän ennen tuota onnetonta seikkailua oli tuntenut itsensä nuoreksi ja kuinka hänen nyt täytyi joka päivä ajatella ikäänsä, kun hänen sen sijaan ei vielä koskaan ollut tarvinnut sitä unhottaa. Eikä tämä johtunut kai yksistään tuosta kiusallisesta intohimosta, vaan että elämän meno oli yleensä sellainen.

Kesän tekivät hetki hetkeltä yhä meluisammaksi, voisi sanoa rikkaammaksi, lukemattomat suuremmat ja pienemmät juhlat, juhlien valmistukset, yhteismatkat, yhdistysten toimeenpanemat retket ja kaikenkarvaiset huvit, joita kesti aina syksyyn asti ja kaikilla ilmansuunnilla; oli kuin koko kansa olisi kaikkien mahdollisten tekosyiden nojalla ollut liikkeellä, kylittäin, kaupunkilaiset naapuruksittain, joukottain vanhukset, jotka olivat ehtineet viiden-, kuuden- ja seitsemänkymmenen vuoden ikään sekä koulukunnittain ja liehuvin lipuin lapset, joista jokunen joukko aina silloin tällöin leiriysi päiväpaisteeseen, kunnes opettajat tulivat oluttuvista, jonne he pikapäiten olivat pistäytyneet. Oloja tuntematon vieras olisi saattanut kysyä, että kuka tässä maassa oikeastaan, ravintolaväkeä ehkä lukuunottamatta, kesällä työtä teki, ajattelematta, että niitäkin oli vielä kylliksi, jotka kotiin jäivät ja siellä jotakin puuhasivat ja että niistäkin, jotka olivat liikkeellä, monet ennen ja jälkeen tekivät tarpeeksi työtä, voidakseen sitten itselleen iloa hankkia.

Jos kuitenkin muistettiin valituksia huonoista ajoista ja kansan yhä kasvavasta hädästä, niin eivät kotimaalaisetkaan käsittäneet, mistä he huveihinsa ottivat kaiken rahan. Mutta katolilaiset pyhiinvaeltajat, joita liikkui maallisten huviretkeilijäin joukossa, olisivat saattaneet heille opettaa, että ennen aikaan ja suorastaan juuri ahdinkojen aikana, vaeltelivat ja huvittelivat ihmiset vieläkin enemmän.

Martti Salander oli muutoin tähän juhla- ja retkeilyintoon liittänyt rehellisesti oman kortensa kaikkialla, missä saattoi levittää isänmaallisia, kansanvalistus- ja edistysaatteita; sitten alkoi tuo yhä lisääntyvä vauhti häntä huolettaa ja hän kehoitti kohtuuteen. Nyt, jolloin juhlimisinto korkeimmillaan kuohui, muutti hän jälleen mieltään. Hän ei tahtonut harmaantuvana vanhuksena uinua, vaan lemmekkään nuoruudenkaipuun kiihoittamana yhtyi hän juhliviin kansanjoukkoihin ja niin saattoi hänet nähdä siellä ja täällä vellovien lippujen takana, napinlävessään juhlamerkki, käsivarressaan silkkinauha tai ainakin alppiruusu hatussaan. Sillä tavoin luuli hän nauttivansa isänmaan kukoistuksesta uudessa nuoruudessa ja ajatuksissaan sijoitti hän sen, joka tämän uuden nuoruuden oli tuonut, juhlapöydässä rinnalleen kunniasijalle, unhoittaen ne huokaukset, joiden kera hän joka päivä levolle kävi.

"On sentään tosi lause", sanoi hän kerran itsekseen, "ainakin ihanteelliseen rakkauteen nähden, tuo siivekäs: l'amour est le vrai recommenceur! Se saa vanhan tasavallankin silmissäni hyppimään kuin kili!"

Ilta-aurinko, joka juuri tunki säteensä kysymyksessä olevaan juhlasaliin, synnytti heijastuksen muutaman hänen edessään olevan, punaisella viinillä vasta täytetyn suuren kunniamaljan kullatussa sisäpinnassa, ja tuo kullanhehku loisti kuvaamattoman tenhoisasti läpikuultavaan purppuranesteeseen.

Martti kiinnitti katseensa tuohon säkenöivään väriloistoon, joka selkeältä taivaalta yhtäkkiä tullen ikäänkuin leimuava lakka sinetöitsi hänen ajatuksensa. Maljasta lähtevä punertava kimmellys sivusi hänen hehkuvia kasvojaankin, minkä huomasi muuan häntä vastapäätä istuva miellyttävä nainen ja sanoi sen hänelle, kehoittaen häntä pysymään hiljaa, hän kun näytti siinä asennossaan niin kauniilta. Tyytyväisenä tästä imartelusta piti hän kasvojaan hetkisen aivan rauhassa, kunnes loiste alkoi värjyä, samoin viini maljassa. Sillä pitkä ja kapea pöytä sattui vavahtamaan pannen maljan sisällön liikkeeseen.

Pöydän vavahtelu johtui siitä, että pari sivilipukuista poliisiviranomaista, jotka vaativat muuatta juhlavierasta nousemaan pöydästä ja seuraamaan heitä, kävivät miehen kieltäytyessä häneen käsiksi ja pakoittivat hänet nousemaan, niinettä kevytrakenteinen pöytä sai sysäyksen. Kalveten totteli mies ja seurasi heitä alasluoduin silmin ja mahdollisimman salakähmää irroitellen mustasta puvustaan eri koristuksia, rusetteja, nauharuusuja ja hopeisia tai kullattuja embleemejä. Hän nimittäin ei ollut koristellut itseään ainoastaan sen päiväisen juhlan yleisillä merkeillä, vaan myöskin päivän kuluessa tekemiensä ystävyyssuhteiden johdosta vaihdetuilla erityisillä seuramerkeillä.

Ainoastaan jotkut huomasivat tapauksen; niinpä Salanderkin, jonka ohi miehen täytyi seuralaisineen kulkea ja hän kauhistui kovin, nähdessään kuinka tuo onneton ilon kunniamerkkejä irroitteli ja koetti varkain taskuihinsa työntää. Hänestä tuntui yhtä kamalalta, kuin jos korkealta upseerilta rykmentin rintaman edessä olisi riistetty miekka ja kunniamerkit.

Vasta miehen hävittyä levisi pöydässä huhu vangitsemisen syystä. Hän oli hyvin tunnettu ja suosittu juhlissa kävijä sekä erään kukoistavan liikkeen suurta luottamusta nauttiva isännöitsijä, aina pirteä ja iloinen, minne tulikin; ainoastaan viime aikoina oli hänen toisinaan huomattu milloin laulunrallatuksella kohoavaa huokausta tukehuttavan, milloin sormin pöytää rummuttavan tai lasia äänekkäästi kilistellen hajamielisyyttään peittävän. Sellaisia huomioita kerrottiin pöydässä, kun oli kuultu, että hänen ollessaan poissa kotoa oli päästy perille petoksista, joihin hän oli kietoutunut sekä samalla saatu selville, kuinka hän siirtolaisasiamiehiltä oli tiedustellut laivavuoroja. Kevytmielisyydessään ei hän ollut malttanut olla ennen pakoaan vielä pikimmältään ottamatta osaa juhlaan, ikäänkuin saadakseen siitä kauniin viimemuiston.

Häiriytynein mielin jätti Salander juhlan ja matkusti heti takaisin Münsterburgiin. Syötyään puolisonsa kanssa illallisen otti hän sanomalehden käteensä ja ensimäinen, minkä hän luki, oli uutinen erään itäisessä Sveitsissä asuvan virkamiehen tekemistä, ilmi tulleista kavalluksista; saman lehden lopussa oli tuoreimpana uutisena kertomus erään kassanhoitajan karkaamisesta maan länsiosassa.

"Mikäs onnettomuuksien päivä tämä sitten onkaan?" huudahti hän päätään pudistaen ja kertoi mitä hän itse oli juuri saanut juhlassa nähdä.

"Se ei todellakaan ole valaliiton hengen mukaista!" jatkoi hän, "mutta olen sentään iloinen, etteivät nämä surkeat tapaukset ole meidän kanttonissamme sattuneet!"

"Luehan loppuun!" vastasi Maria, "lisälehdessä on vielä jotain kaunista!"

Siitä lukikin Martti aivan oikein, että eräs aktuaari Schimmel oli tänään vangittu epäiltynä useihin petoksiin sekä lahjojen ottamiseen.

"Tämähän herran nimessä alkaa käydä kovin liki!" sanoi Salander, samalla kuin hän heitti lehden pois, "hänet minä olen puoltolauseellani auttanut virkaansa. Tosin minä olen katunut sitä, syystä että hän heti alkoi esiintyä suurisuisesti ja hävittömästi sekä isänmaallisuudellaan kerskaillen; epärehellisenä minä en häntä kuitenkaan pitänyt. Nyt muistan minä kuulleeni, kuinka sitä kummasteltiin, että hän söi julkisissa ravintoloissa eikä kotona vaimonsa ja lastensa luona, mikä hänelle oli muka liian huonoa! Siinä sitä nyt sitten ollaan!"

Näiden kolkkojen tuulenpuuskien jälkeen pysyi loppuviikko rauhassa sellaisilta harmillisuuksilta; muuan seitsemänsadan frangin kera kadonnut nuori mies, josta vielä lauantaina oli yksinäinen uutinen sanomalehdissä, ei herättänyt mitään huomiota. Sitä kiivaampana puhkesi myrsky uudelleen heti seuraavana maanantaina, kun pari liikettä johtajainsa väärinkäytösten ja epärehellisen johdon takia joutuivat kukistumisen partaalle, vetäen joukon muita samaan kadotukseen. Jos tässä oli syy rikasten ahneudessa, jotka jättivät omaisuutensa leikkikaluksi sellaisten siveellisesti kehnojen miesten näköjään onnekkaisiin käsiin, niin kohahti tiistaina ilmassa sellaisten lähtöpassin saaneiden sielujen konsortiumi, jotka esimiestensä kassojen avulla olivat harjoittaneet hyvin järjestettyä pörssikeinottelua. Keskiviikkona astui turmionpilvelle muuan rahastonhoitaja, joka tarkastusmiehillä oli joka vuosi luetuttanut saman kasan palasiksi sahattuja ja muka raharulliksi käärittyjä luudanvarsia. Torstaina oli erään liikkeenjohtajan vuoro, jolla oli ollut tapana joka viikko asettaa viheriälle pöydälle pieni salkku sekä salkulle nyrkkinsä, lausuen: "Hyvät herrat, tässä on kunniani sekä tarpeelliset todisteet!" Omistajat kaakertelivat ympärillä kuin rakastuneet ankat, kun kukaan ei uskaltanut vetää salkkua esiin nyrkin alta tai edes sanoa: "Sallikaahan nähdä!" sillä he olivat kuin taikauskoisia ja hän haritti nyrkistään kaksi sormea ulos aina kun joku osoitti lähentelemisen halua. Kun hän katosi jäljettömiin, jäi salkku pöydälle; se ei sisältänyt muuta kuin pitkän sarekkeen numeroita, jotka oli vuoron perään pyyhitty yli mustalla, sinisellä ja punaisella läkillä sekä lyijy- ja teräskynillä, aina ajan ja tilaisuuden mukaan. Perjantaina esiintyi muuan kunnanvaltuutettu, joka melkoisesta lehtikuusimetsästä saadut tulot oli lähetellyt kaiken maailman arpajaisiin ja viimeisen vähän viinana juonut. Lauantaina hukutti itsensä muuan seitsemän rikkaan orvon holhooja, jättäen holhokkinsa köyhiksi. Sunnuntaina oli taas lepopäivä.

Mutta maanantaina alkoi tanssi uudestaan ja niin jatkui se useita viikkoja edelleen, niin että usein kuuli palvelustyttöjen aamuisin sanomalehtiä hakiessaan sekä niitä kadulla silmäillessään, samoinkuin miestenkin aamulasiensa ääressä, huudahtelevan: "Taasen niillä on yksi! Taasen yksi!"

Heränneiden ja lisääntyvien epäluulojen johdosta ryhdyttiin yhä laajempiin tarkastuksiin ja erittäinkin saatettiin päivänvaloon pienonen ryhmä keskiarvoisia ja alempia virkamiehiä, joille kaikille oli ollut mahdotonta säilyttää haltuunsa uskottuja varoja ilman niihin kajoamatta. Ja tuo onneton tauti levisi kautta koko maan, uskonto- ja kielirajoista piittaamatta. Ainoastaan vuoristossa, jossa tavat olivat pysyneet yksinkertaisempina ja raha oli harvinaisempaa, ei siitä paljon kuultu.

Yhä uudestaan kummasteli ja mietti Martti Salander ja harkitsi tuon surullisen tosiasian mahdollisuutta ja sitä ettei tuo ajan pahe ollut pysähtynyt tasavallan rajoille, tasavallan, jonka henkistä ja siveellistä edistystä hän niin uskollisesti oli avustanut. Se oli kuitenkin jotakin toista kuin ne aineelliset liikekysymykset, joiden takia hän kerran oli sanonut ihmisille totuuden.

Hän tunsi sydämessään vilpitöntä huolta, mikä hänelle oli sen kautta hyödyksikin, että hän, jos tämä mielenahdistus maata mennessä huokaukseksi purkautui, saattoi vaimolleen sanoa syyn siihen, jos tämä sitä tiedusteli. Tosin tuo "kaunis intohimokin" painoi häntä salaa, mutta toistaiseksi se ei enää uskaltanut esille tulla.