PYHÄ NEITSYT JA NUNNA.
Kuka antaa minulle kyyhkyn siivet, jotta voisin lentää pois ja löytäisin levon.
(Ps. 55. 7.)
Luostari oli korkealla vuorella ja sen muurit loistivat kauvas yli seudun. Mutta sen sisällä oli naisia, enemmän tai vähemmän kauniita, jotka kaikki ankaria sääntöjä seuraten palvelivat Herraa ja hänen neitseellistä äitiään.
Kauneimman nunnan nimi oli Beatrix ja hänelle oli uskottu lukkarintoimi. Ollen erittäin siro vartaloltaan, teki hän mitä kauneimmalla tavalla tehtävänsä, piti huolta kuorosta ja alttarista, kulki sakaristossa ja soitteli kelloja ennen aamuruskon syttymistä ja iltatähden noustessa.
Mutta hän katseli myöskin usein kostein katsein kauvas sinertävälle kedolle; hän näki aseiden kiiltävän, kuuli metsästä jahtimiehen torventoitotuksen ja miesten huutoja, ja hänen sydämensä täyttyi kaipuusta maailmaan.
Kun hän ei enää voinut ikäväänsä kukistaa, nousi hän kerran vuoteeltaan kuutamoisena kesäkuun yönä, pani jalkaansa uudet lujat kengät ja astui matkavalmiina alttarin luo. "Olen sinua jo useat vuodet uskollisena palvellut", sanoi hän Neitsyt Marialle, "mutta ota nyt takaisin avaimesi, sillä minä en voi enää kestää sydämeni paloa!" Ja hän laski avaimensa alttarille ja lähti luostarista. Hän astui alas vuoren yksinäistä rinnettä laaksoon ja saapui siellä tammimetsän keskellä tienhaaraan, missä hän, epätietoisena, mille suunnalle kääntyisi, laskeutui lähteen ääreen, joka oli ohikulkevia varten hakattu kiveen ja varustettu istuimella. Siinä istui hän, kunnes aurinko nousi, ja hän tuli märäksi laskeutuvasta kasteesta.
Sitten kohosi päivä puidenlatvojen yli ja sen ensimäiset säteet sattuivat metsätiellä muhkeaan ritariin, joka tuli täysissä varustuksissaan ypöyksin ratsastaen. Nunna tähyili häneen kauniine silmineen niin hyvin kuin voi eikä jättänyt mitään tarkkaamatta tästä miehekkäästä ilmestyksestä; mutta hän pysyi niin hiljaa, ettei ritari olisi häntä nähnyt, jollei kaivon vedenkohina olisi sattunut hänen korviinsa ja kääntänyt hänen silmiänsä sinne päin. Kohta kurkottausi hän lähteelle päin, nousi hevosensa seljästä sitä juottaakseen, sekä tervehti sitä tehdessään kunnioittavasti nunnaa. Ritari oli ristiretkeilijä, joka oltuaan kauvan poissa palasi nyt yksinään kotia menetettyään kaiken väkensä.
Huolimatta kunnioituksestaan ei ritari voinut kääntää silmiään Beatrixin kauneudesta, eikä nunnakaan puolestaan välttänyt sotilaan katsetta, vaan tarkasteli häntä niinkuin alussakin; sillä siinähän hänellä nyt oli edessään melkoisen suuri osa sitä maailmaa, jota hän jo niin kauvan oli kaikessa hiljaisuudessa ikävöinyt. Kuitenkin loi hän äkkiä kainostellen silmänsä maahan. Lopulta kysyi ritari, minne hän oli matkalla ja saattoiko hän häntä jotenkin palvella. Ritarin sanojen kaiku havahdutti nunnan; hän katsoi kuitenkin ritaria silmiin, ja hänen katseidensa huumaamana tunnusti hän karanneensa luostarista saadakseen nähdä maailmaa, mutta sanoi jo pelkäävänsä ja olevansa kokonaan neuvoton siitä mihin nyt kääntyä.
Ritari, joka ei ollut mikään jöröjukka, nauroi sydämensä pohjasta ja tarjoutui saattamaan hänet toistaiseksi jollekin hyvälle tielle, jos hän uskoisi itsensä hänen seuraansa. Hänen linnansa, lisäsi ritari, ei ollut kauvempana kuin päivänmatkan päässä täältä; siellä voisi hän, jos hänellä siihen on halua, turvassa tehdä valmistuksiaan ja vasta järkevän harkinnan jälkeen lähteä avaraan ja ihanaan maailmaan.
Vastaamatta, mutta kuitenkin vastustamatta antoi Beatrix, edelleen hiukan vavisten, nostaa itsensä hevosen selkään; ritari hyppäsi hänen jälessään, ja punastuva nunna edessään ratsasti hän iloisesti halki metsien ja ketojen.
Kahden- tai kolmensadan hevosenpituuden matkan istui Beatrix suorana ja tähyili lakkaamatta etäisyyteen sekä piti kättään sydäntään vasten. Mutta pian olivat hänen kasvonsa kääntyneet ritarin rintaa kohti ja ne ottivat vastaan ne suudelmat, jotka sotaherra suulle painoi; ja vielä noin kolmensadan askeleen päässä vastasi nunna niihin niin kiihkeästi, kuin jos hän ei milloinkaan olisi soitellut luostarinkelloja. Näin ollen eivät he nähneet mitään siitä maasta ja valosta, jonka läpi he ajoivat, ja nunna, joka oli niin kaivannut avaraan maailmaan, sulki nyt silmänsä sen edessä rajottuen vain siihen pieneen alaan, jonka hevonen saattoi kantaa selässään.
Wonnebold, ritari, ajatteli tuskin hänkään isänsä linnaa, kun hän jo näki sen tornien kuunvalossa loistavan edessään. Mutta linnan ympärillä oli hiljaista ja vielä hiljaisempaa oli siellä sisällä eikä mistään näkynyt valoa tuikkivan. Wonneboldin isä ja äiti olivat kuolleet ja kaikki palvelusväki oli lähtenyt linnasta lukuunottamatta ikivanhaa linnanvoutia, joka koputuksen jälkeen ilmestyi lyhtyineen ja oli melkein kuolla ilosta nähdessään ritarin vaivalla avatun portin edessä. Kuitenkin oli vanhus, iästään huolimatta, yksin pitänyt linnan asuttavassa kunnossa ja ritarin makuuhuone oli kaiken aikaa ollut valmis siltä varalta, että hän voisi heti levätä matkansa jälkeen milloin hyvänsä hän palaisi. Siellä lepäsi nyt Beatrix hänen kanssaan ja tyydytti sydämensä kaipuun.
Kumpikaan ei enää ajatellut toisestaan erota ja Wonnebold avasi äitinsä lippaat. Beatrix pukeutui hänen loistaviin pukuihinsa ja koruihinsa, ja niin elivät he edelleen ilossa ja riemussa. Beatrixilla ei ollut mitään oikeuksia eikä nimeä ja hänen rakastettunsa kohteli häntä orjattarenaan, mutta ei hän muuta toivonutkaan.
Kerran poikkesi eräs vieras paroni linnaan, joka taasen oli täynnä palvelusväkeä, ja hänen kunniakseen pidettiin komeat kemut. Lopuksi rupesivat herrat noppapelille, jonka kestäessä linnanherra voitti niin paljon ja alinomaa, että hän onnensa huumauksessa ja ylenmääräisessä luottamuksessa siihen uskalsi peliin parhaansa mitä hänellä oli, nimittäin kauniin Beatrixin pukuineen päivineen vanhaa yksinäistä vuorilinnaa vastaan, jonka hänen vastustajansa hymyillen asetti peliin.
Beatrix, joka oli halulla seurannut peliä, kalpeni, eikä syyttä; sillä seuraava heitto jätti jo uhmailijan pulaan ja lahjotti paronille voiton.
Tämä ei vitkastellut, vaan lähti heti liikkeelle suloisine voittoineen ja seurueineen; tuskin sai Beatrix aikaa kätkeä onnettoman nopan povelleen, kun hänen jo täytyi kyyneliä vuodattaen seurata armotonta voittajaa.
Kun pieni seurue oli hetken aikaa ratsastanut, saapui se kauniiseen nuoreen metsikköön, jonka halki juoksi kirkas puro. Kuin kevyt, vihreä silkkinen telttavaate leijuivat hennot lehvät korkeudessa kuin hopeisten solakoiden lipputankojen kannattamana; ja kesäpäivä loisti metsän yllä. Täällä tahtoi paroni saaliineen levätä. Hän käski väkensä kulkea kappaleen matkaa eteenpäin ja laskeutui Beatrixin keralla alas vihreälle nurmikolle sekä koetti hyväilyillä saada hänet suostumaan itseensä.
Mutta Beatrix oikaisi itsensä ylpeänä ja heittäen leimuavan katseen paroniin sanoi hän, että tämä kyllä oli voittanut hänen olentonsa, mutta ei hänen sydäntään, joka ei ollut voitettavissa vanhaa linnarähjää vastaan. Jos hän oli mies, pitäisi hänen uskaltaa jotain enemmän sen puolesta. Jos paroni uskaltaisi henkensä peliin, suostuisi hän heittämään noppaa sydämestään, joka kuuluisi paronille, jos hän voittaisi, ikuisiksi ajoiksi; mutta jos hän itse voittaisi, niin olisi paronin henki hänen käsissään ja hän saisi taasen täyden vapautensa.
Tämän sanoi hän täydellä todella ja katsoi sitä sanoessaan paroniin niin ihmeellisesti, että tämän sydän nyt vasta alkoi jyskyttää ja hän katseli hämillään Beatrixia. Entistään kauniimmalta näytti hän paronin silmissä, kun hän hiljaisella äänellä, kysyvin katsein jatkoi: "Kuka tahtoisi rakastaa ilman vastarakkautta ja kuinka voi nainen rakastaa miestä, jonka rohkeudesta hän ei ole vakuutettu? Antakaa minulle miekkanne, ottakaa noppa käteenne ja uskaltakaa heitto, niin olemme me kuuluvat toisillemme kuin kaksi rakastavaista!" Ja hän painoi samalla povessaan lämminneen norsunluisen nopan paronin käteen. Hurmaantuneena antoi tämä Beatrixille miekkansa perineen ja heitti kohta yksitoista silmää yhdellä heitolla.
Sen jälkeen tarttui Beatrix noppaan, puisteli sitä, salaa huokaisten pyhän Marian, Jumalan äidin, puoleen, voimakkaasti ontossa kädessään ja heitti kaksitoista silmää, joilla hän siis voitti.
"Minä lahjotan teille elämänne!" sanoi hän, kumarsi juhlallisesti paronille, kokosi hameenliepeensä yhteen, otti miekan kainaloonsa ja riensi nopeaan siihen suuntaan, josta oli tullut. Mutta kun hän oli päässyt hämmästyneen herran silmien edestä, ei hän, varovainen kun oli, kulkenut enää samaan suuntaan, vaan kiersi metsikön, astui siihen uudelleen ja kätkeytyi tuskin viidenkymmenen askeleen päähän paronista puunrunkojen taakse, jotka toisiinsa kietoutuneina riittivät tällä etäisyydellä hät’hätää kätkemään neuvokkaan naisen. Hän pysyi aivan hiljaa; vain yksi päivänsäde lankesi hänen kaulallaan olevaan jalokiveen, niin että se hänen tietämättään välkkyi puiden läpi. Paronikin näki sen loisteen ja katseli sitä hajamielisyydessään hetken. Mutta hän piti sitä kiiluvana kastepisarana eikä kiinnittänyt siihen enempää huomiota.
Lopulta havahtui hän kuitenkin tylsyydestään ja puhalsi voimakkaasti jahtitorveensa. Kun hänen väkensä oli saapunut paikalle, hyppäsi hän hevosensa selkään ja lähti ajamaan paennutta takaa saadakseen hänet uudelleen haltuunsa. Kului runsas tunti ennenkuin ratsastajat palasivat ja samosivat hiljalleen ja nyreissään tammimetsän läpi, tällä kertaa siellä viipymättä. Niin pian kuin Beatrix piilopaikastaan näki tien olevan vapaan, nousi hän ja lähti kulkemaan kotia kohti säästelemättä hienoja kenkiään.
Wonnebold oli sillävälin viettänyt varsin tukalan päivän katumuksen ja vihan vallassa ja hän tunsi häpeävänsä sitä, että oli niin kevytmielisesti menettänyt rakastettunsa, samalla kuin hänelle kävi selväksi, kuinka suuresti hän tietämättään oli häntä rakastanut ja että hän tuskin saattoi elää ilman häntä. Kun Beatrix sitten äkkiä seisoi hänen edessään, levitti Wonnebold, ennenkuin hän vielä ehti lausua julki hämmästyksensä, käsivartensa häntä kohti ja Beatrix puolestaan riensi ritarin syliin ilman valituksia ja nuhteita. Wonnebold nauroi ääneen kuullessaan rakastettunsa kertomuksen hänen sotajuonestaan ja hänen uskollisuutensa liikutti ritaria, sillä paroni oli sangen komea ja kaunis nuoriherra.
Uusien onnettomien sattumien varalta teki Wonnebold kauniin Beatrixin oikeaksi puolisokseen kaikkien säätyveljiensä ja omaistensakin silmissä, niin että hänestä nyt tuli oikea ritarinrouva, joka etsi vertaistaan niin hyvin metsästysretkillä, pidoissa ja tansseissa kuin alamaisten silmällä-pidossa ja kirkon herrainistuimilla.
Vuodet vierivät vaihdellen toinen toisensa jälkeen, ja kun kaksitoista syksyn satoa oli korjattu, oli hän synnyttänyt puolisolleen kahdeksan poikaa, jotka kasvoivat kuin nuoret hirvet.
Kun vanhin oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, nousi Beatrix eräänä syysyönä Wonneboldinsa vierestä tämän tietämättä, laski huolellisesti kaiken maallisen omaisuutensa niihin lippaihin, joista hän kerran oli sen ottanut, sulki lippaansa ja asetti avaimet nukkuvan puolisonsa viereen. Sitten astui hän paljain jaloin poikiensa vuoteiden ääreen ja suuteli keveästi kutakin heistä; lopuksi meni hän uudelleen miehensä vuoteen luo, suuteli häntäkin, ja nyt vasta leikkasi hän pitkän tukkansa, puki taas ylleen tumman nunnanpuvun, jonka hän oli huolellisesti säilyttänyt, ja niin jätti hän salaa linnan ja vaelsi syysyön vinkuvassa tuulessa ja pudonneiden lehtien kahistessa jalkain alla siihen luostariin, josta hän muinoin oli paennut. Lepäämättä nypläsi hän sormin rukousnauhaansa ja ajatteli mennyttä elämäänsä.
Niin kulki hän lakkaamatta, kunnes hän seisoi uudelleen luostarinportin edessä. Hänen koputettuaan tuli vanhentunut portinvartijatar hänelle avaamaan ja tervehti häntä tyynesti nimeltä, ikäänkuin Beatrix olisi ollut poissa vain puolentunnin ajan. Beatrix kulki nunnan ohi kirkkoon, heittäytyi polvilleen pyhän Neitsyen alttarin eteen ja Maria alkoi puhua hänelle sanoen: "Oletpa viipynyt poissa jo pitkän ajan, tyttäreni! Olen kaiken aikaa hoitanut sinun lukkarintointasi; mutta nyt olen iloinen, että olet täällä ja otat jälleen avaimet haltuusi."
Neitseen kuva kumartui hiukan ja ojensi avaimet Beatrixille, joka tästä suuresta ihmeestä iloisesti hämmästyi. Hän ryhtyi heti toimittamaan virkaansa, ja kun kello soi päivälliselle, lähti hän ruokapöytään. Useat nunnista olivat tulleet vanhoiksi, toiset olivat kuolleet, toisia oli tullut sijalle ja toinen abbedissa istui ylinnä pöydässä; mutta kukaan ei huomannut, mitä Beatrixille, joka istui tavalliselle paikalleen, oli tapahtunut; sillä Neitsyt Maria oli nunnan omassa hahmossa esiintynyt kaiken ajan hän sijassaan.
Kun sitten noin kymmenen vuotta oli kulunut, viettivät nunnat suurta juhlaa ja sopivat, että kukin heistä antaisi Jumalan Äidille jonkun lahjan ja että kukin valitsisi sen hienoimman vaistonsa mukaan. Niin kutoi eräs kalliin kirkkolipun, toinen alttaripeitteen, kolmas messupuvun. Eräs heistä runoili latinalaisen kiitoslaulun, toinen sävelsi sen, kolmas piirsi ja kirjotti rukouskirjan. Se joka ei mitään muuta osannut tehdä kutoi Kristuslapselle uuden paidan ja kyökkärisisar leipoi hänelle vadillisen hedelmätorttuja. Ainoastaan Beatrix ei ollut tehnyt mitään valmistuksia, sillä hän oli hiukan väsynyt ja eli ajatuksineen enemmän menneisyydessä kuin nykyisyydessä.
Kun juhlapäivä sitten vaikeni eikä hän tuonut esiin mitään lahjaa, kummastelivat toiset nunnat suuresti ja nuhtelivat häntä siitä, niin että hän suruissaan asettui syrjään, kun kukilla kaunistetussa kirkossa kaikki nuo kauniit lahjat asetettiin alttarin eteen nunnien kiertäessä juhlakulussa kirkon ympäri, kellojen soidessa ja vihkisavun noustessa pilvenä ilmaan.
Samaan aikaan kun nunnat juuri alkoivat laulaa ja soittaa, ratsasti vanha ritarismies kahdeksan kuvankauniin asestetun nuorukaisen keralla tietä pitkin, kaikki uljaiden hevosten selässä, ja yhtä monen ratsastavan knaapin seuraamana. He olivat Wonnebold poikineen, joita viimemainittuja heidän isänsä saattoi valtakunnan armeijaan.
Huomattuaan kirkossa vietettävän juhlamessua, käski Wonnebold poikiensa nousta ratsailta ja astui heidän kanssaan sisään, rukoillakseen hartaudessa pyhää Neitsyttä. Kaikki katselivat hämmästyksissään tuota ihanaa näkyä, kun uljas vanhus polvistui kahdeksan nuoren sotilaan keralla, jotka näyttivät kuin haarniskoiduilta enkeleiltä, ja nunnat sotkeutuivat lauluissaan niin, että he hetkeksi taukosivat. Mutta Beatrix tunsi lapsensa ja puolisonsa, huudahti ääneen ja kiiruhti heidän luokseen, ja ilmaisten itsensä paljasti hän heille salaisuutensa ja kertoi siitä suuresta ihmeestä, joka hänelle oli tapahtunut.
Nyt täytyi kaikkien tunnustaa, että hän oli tänään tuonut Neitseelle rikkaimman lahjan, ja siitä, että se oli otettu vastaan, todisti kahdeksan nuorta tammenlehväseppeltä, jotka äkkiä ilmestyivät nuorukaisten päihin, taivaan kuningattaren näkymättömän käden painamina.