ENSIMÄINEN KOHTAUS.
(Näyttämö: sali.)
von Tellheim toiselta ja Werner toiselta sivulta.
v. TELLHEIM.
Haa, Werner! olen etsinyt sinua kaikkialta. Missä olet piileskellyt?
WERNER.
Ja minä olen etsinyt teitä, herra majuri; niin käy aina, kun rupeaa etsimään. — Tuon teille hyvän uutisen.
v. TELLHEIM.
Ah, en tarvitse nyt sinun uutisiasi: tarvitsen rahojasi. Pian nyt, Werner, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja sitten koeta saada kokoon niin paljon kuin voit.
WERNER.
Herra majuri? — No, kautta kurjan sieluni, enkös sitä jo sanonut, että silloin hän lainaa minulta rahaa, kun hänellä itselläänkin on toisille lainata.
v. TELLHEIM.
Ethän vain tee verukkeita?
WERNER.
Ettei minun vain kävisi häntä mistään moittiminen, ottaa hän minulta oikealla kädellään ja antaa takaisin vasemmalla.
v. TELLHEIM.
Älä viivytä minua, Werner! — Aikomukseni on antaa ne sinulle takaisin, mutta milloin ja millä tavalla? — Herra sen tiennee!
WERNER.
Te ette siis vielä tiedä, että hovikassa on saanut määräyksen maksaa teille rahanne takaisin? Vastikään sain sen tietää tuolla —
v. TELLHEIM.
Mitä sinä höpiset? Kaikkea sinut saavatkin uskomaan? Etkö sitten käsitä, että jos se olisi totta, minun toki ensin olisi pitänyt saada se tietooni? — Lyhyesti, Werner, rahaa. Rahaa!
WERNER.
No niin, ilomielin! tässä on vähän! — Tässä on ne sata louisdoria ja tässä ne sata tukaattia. — (Antaa hänelle kummatkin.)
v. TELLHEIM.
Nuo sata louisdoria saat viedä Justille. Hänen on heti jälleen lunastettava se sormus, jonka hän tänä aamuna on pantannut. — Mutta mistä saat lisää, Werner? — Tarvitsen paljon enemmän.
WERNER.
Jättäkää se minun huolekseni. — Se mies, joka osti tilani, asuu täällä kaupungissa. Maksupäivä olisi tosin vasta kahden viikon kuluttua, mutta rahat ovat jo valmiina odottamassa, ja joku puolen prosentin lyhennys —
v. TELLHEIM.
No niin, rakas Werner! — Näethän, että sinä olet ainoa turvani? — Minun täytyykin uskoa sinulle kaikki. Tuo neiti tuolla, — olethan nähnyt hänet, — on onneton —
WERNER.
Voi surkeutta!
v. TELLHEIM.
Mutta huomenna hän on vaimoni —
WERNER.
Oi riemua!
v. TELLHEIM.
Ja ylihuomenna vien hänet pois. Minä saan lähteä, minä tahdon lähteä. Käyköön täällä kaiken miten käy! Kenpä tietää, missä minua muualla onni odottaa. Jos tahdot, Werner, niin tule mukaan. Astukaamme jälleen palvelukseen.
WERNER.
Todellako? — Mutta kaiketi siellä, missä soditaan, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Missä sitten? — Mene, rakas Werner, puhumme tästä vielä tarkemmin.
WERNER.
Voi majuri kulta! — Ylihuomenna? Miksi ei yhtä hyvin jo huomenna? — Kyllä minä hommaan kaikki, mitä tarvitaan. — Persiassa, herra majuri, soditaan kelpo lailla; mitäs arvelette?
v. TELLHEIM.
Pohtikaamme asiaa; lähde nyt vain, Werner!
WERNER.
Helei! eläköön prinssi Heraklius! (Poistuu.)