KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Neiti. Franziska.
NEITI.
Joko majuri taas on poissa? — Franziska, luulen nyt jälleen olevani kyllin rauhallinen, että olisin voinut pidättää hänet täällä.
FRANZISKA.
Ja minä saatan teidät vieläkin rauhallisemmaksi.
NEITI.
Sitä parempi! Hänen kirjeensä, oi, hänen kirjeensä! Jokaiselta riviltä puhui rehellinen, jalo mies. Kaikki hänen estelynsä omistaa minua omakseen vakuutti minulle hänen rakkauttaan. — Hän lienee huomannut, että olimme lukeneet kirjeen. — Olkoon huomannut, jos hän vain tulee. Tuleehan hän aivan varmasti? — Vain hiukan liian ylpeältä, Franziska, näyttää minusta hänen menettelynsä. Sillä ylpeyttä, anteeksiantamatonta ylpeyttä on, kun ei halua rakastetulleenkaan olla onnestaan kiitoksen velassa! Jos hän antaa minun tuntea tämän liian selvästi, Franziska —
FRANZISKA.
Niin aiotte hänestä luopua?
NEITI.
Kas vain! Joko hän jälleen käy sääliksesi? Ei, rakas hupakko, yhden ainoan vian tähden ei miehestä luovuta. Ei, mutta mieleeni on juolahtanut kepponen, kiusata häntä hiukan tämän ylpeytensä tähden samanlaisella ylpeydellä.
FRANZISKA.
No, sittenhän te jo olettekin erittäin rauhallinen, neiti hyvä, kun mielenne jo taas on kepposissa.
NEITI.
Niin olenkin; tulehan. Sinullakin on siinä oraa osasi. (Lähtevät huoneeseensa.)
(Kolmannen näytöksen loppu.)