SEITSEMÄS KOHTAUS.
von Tellheim. Paul Werner.
v. TELLHEM.
Niin ajatuksissasi, Werner?
WERNER.
Siinähän te olette; olin juuri lähdössä teitä tervehtimään uudessa asunnossanne, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Sadatellaksesi minulle entisen asuntoni isäntää silmät korvat täyteen.
Jätä minut häneltä rauhaan.
WERNER.
Sen olisin tehnyt muun ohessa, aivan niin. Mutta oikeastaan aioin vain teitä kiittää, kun hyväntahtoisesti otitte ne sata louisdoria talletettavaksenne. Just jätti ne minulle takaisin. Olisin tosin suonut, että yhä edelleenkin niitä tallettaisitte. Mutta te olette muuttanut uuteen asuntoon, jota emme tunne kumpainenkaan. Kukapa tietää, minkälaista siellä on. Siellä ne voitaisiin teiltä varastaa ja teidän olisi ne minulle korvattava; siinä ei auttaisi mikään. En siis todellakaan voi teitä kehoittaa niitä ottamaan.
v. TELLHEIM
(hymyillen). Milloin olet käynyt noin varovaiseksi, Werner?
WERNER.
Oppiihan sitä. Näihin aikoihin ei rahoihinsa nähden voi olla kyllin varovainen. — Sitten oli minulla teille vähän muutakin asiaa, herra majuri, ratsumestarinrouva Marloffin puolesta; olen juuri tulossa hänen luotaan. Hänen miehensähän on jäänyt teille velkaa neljäsataa taaleria; tässä lähettää hän teille lyhennykseksi sata tukaattia. Jäännöksen lupaa hän lähettää ensi viikolla. Olen ehkä itsekin osaltani syypää siihen, ettei hän nyt lähettänyt täyttä summaa. Sillä hän oli minullekin velkaa noin kahdeksankymmentä taaleria, ja kun hän arveli, että olin tullut häntä karhuamaan, — mikä kyllä olikin totta, — niin hän suoritti minulle ne ja antoi ne siitä kääröstä, jonka hän jo oli varannut teitä varten. — Teidän käy paremmin päinsä odottaa sataa taalerianne viikon verran kuin minun muutamaa ropoani. — Tuossa on, Ottakaa! (Ojentaa hänelle tukaattikäärön.)
v. TELLHEIM.
Werner!
WERNER.
Mikä teitä vaivaa? Mistä olette harmistunut?
v. TELLHEIM
(katkerasti lyöden otsaansa ja polkien jalkaa). Siitä, että et tuonut täyttä neljääsataa taaleria!
WERNER.
No, no, herra majuri! Ettekö siis ole minua ymmärtänyt?
v. TELLHEIM.
Juuri siksi, että olen sinut ymmärtänyt! Minkätähden juuri parhaat ihmiset minua tänään eniten kiduttavat!
WERNER.
Mitä te sanotte?
v. TELLHEIM.
Se kuuluu sinuun vain puolittain! — Mene, Werner! (Työntäen takaisin käden, jolla Werner ojentaa hänelle tukaatit.)
WERNER.
Kohta, kun olen päässyt näistä eroon!
v. TELLHEIM.
Werner, entä kun nyt saat kuulla, että Marloffin leski itse oli tänään anivarhain minun luonani?
WERNER.
Niinkö?
v. TELLHEIM.
Ettei hän enää ole minulle mitään velkaa?
WERNER.
Todellako?
v. TELLHEIM.
Että hän on maksanut minulle joka pennin: mitäpä silloin sanot?
WERNER
(joka miettii hetkisen). Minä sanon, että olen valehdellut, ja että tämä valehteleminen on oikeata koiran virkaa, koskapa siinä voi joutua kiikkiin.
v. TELLHEIM.
Ja häpeetkös?
WERNER.
Entäs sen, joka minut pakottaa sillä tavalla valehtelemaan? Eikö hänenkin pitäisi hävetä? Katsokaas, herra majuri, jos sanoisin, ettei teidän menettelynne minua suututa, niin valehtelisin vielä kerran, mutta minä en halua enää valehdella. —
v. TELLHEIM.
Älä vihastu, Werner! Minä tunnen sydämesi ja rakkautesi minua kohtaan.
Mutta minä en tarvitse rahojasi.
WERNER.
Ette tarvitse? Vaan myytte mieluummin ja panttaatte mieluummin ja annatte mieluummin aihetta ihmisten juoruihin?
v. TELLHEIM.
Ihmiset joutavat tietää, ettei minulla enää ole mitään. Ei pidä tekeytyä rikkaammaksi kuin on.
WERNER.
Mutta miksi sitten köyhemmäksikään? — Meillä on niin kauvan kun ystävällämme on.
v. TELLHEIM.
Minun ei sovi olla sinun velallisesi.
WERNER.
Ei sovi? — Jos jonakin helteisenä päivänä, kun sekä aurinko että vihollinen ahdisti, teidän ratsupalvelijanne oli kadonnut kenttäeväineen ja te tulitte luokseni ja sanoitte: »Werner, eikö sinulla ole mitään juotavaa?» ja minä ojensin teille kenttäpulloni, niin te otitte sen ja joitte, eikö niin? Sopiko se? Kautta kurjan sieluni, eikö kulaus mätää vettä silloin usein ollut suurempiarvoinen kuin kaikki tuo roska! (Vetäen esille kukkaronkin täynnä louisdoreja ja tarjoten hänelle kumpaistakin.) Ottakaa, rakas majuri! Kuvitelkaa, että tämä on vettä. Tämänkin on Luoja luonut kaikkia varten.
v. TELLHEIM.
Sinä kidutat minua; kuulithan jo, etten halua olla velallisesi.
WERNER.
Ensin se ei sopinut; nyt te ette tahdo? Niin, se on toista. (Hiukan harmistuneesti.) Te ette tahdo olla minun velalliseni? Mutta entäpä jos jo olisitte, herra majuri? Vai ettekö ole mitään velkaa sille miehelle, joka kerran torjui iskun joka oli halkaista teidän päänne, ja toisen kerran iski irti käsivarren joka juuri oli laukaisemassa ja lähettämässä kuulan rintaanne? — Mitä enempää voitte joutua sille miehelle velkaan? Vai merkitseekö kaulani vähemmän kuin kukkaroni? — Jos tuo on ylhäisesti ajateltua, kautta kurjan sieluni, niin on se myöskin hyvin tympäisevää!
v. TELLHEIM.
Kenen kanssa puhut noin, Werner? Me olemme yksin, nyt voin sen siis sanoa; jos joku kolmas meitä kuulisi, olisi se pelkkää tuulen pieksemistä. Tunnustan mielihyvällä, että minun on kaksi kertaa sinua hengestäni kiittäminen. Mutta, ystävä, mikä olisi minua estänyt tilaisuuden tullen tekemästä puolestasi yhtä paljon? Hä!
WERNER.
Vain se, ettei teillä ole ollut siihen tilaisuutta! Kuka sitä on epäillyt, herra majuri? Olenhan nähnyt teidän satoja kertoja panevan alttiiksi henkenne halvimman sotilaan puolesta, jos häntä ahdisteltiin!
v. TELLHEIM.
Sepä se!
WERNER.
Mutta —
v. TELLHEIM.
Miksi et ymmärrä minua oikein? Minä sanon: ei sovi, että minä olen velallisesi; minä en tahdo olla velallisesi. Niissä olosuhteissa nimittäin, joissa nyt olen.
WERNER.
Vai sillä tavalla! Säästätte sen parempiin aikoihin; te haluatte lainata minulta rahoja joskus toiste, kun ette niitä tarvitse, kun teillä itsellänne on ja minulla kenties ei ole.
v. TELLHEIM.
Ei pidä lainata, jollei tiedä voivansa maksaa takaisin.
WERNER.
Teidäntapaisenne miehen taskut eivät iän kaiken tyhjinä pysy.
v. TELLHEIM.
Sinähän tunnet maailman! — Ainakaan ei pidä ruveta lainaamaan sellaiselta, joka itse tarvitsee rahansa.
WERNER.
Aivan niin, ja sellainen mies muka olen minä! Mihin minä sitä tarvitsisin? — — Missä varusmestaria tarvitaan, sieltä hän saa elatuksensakin.
v. TELLHEIM.
Sinä tarvitset rahasi voidaksesi päästä ylemmäksi kuin varusmestari, päästäksesi eteenpäin uralla, jolla rahattomana ansiokkainkin jää takapajulle.
WERNER.
Ylemmäksi kuin varusmestari? Sellaisia en ajattele. Olen hyvä varusmestari, vaan minusta saattaisi helposti tulla huono ratsumestari ja varmasti vielä huonompi kenraali. Kokemuksesta sen tietää.
v. TELLHEIM.
Älä tee mitään sellaista, että minun täytyy ajatella sinusta sopimattomia, Werner! En ole tullut juuri hyvilleni siitä, mitä Just minulle kertoi. Olet myynyt tilasi ja aiot taas lähteä kiertelemään. Älä saata minua uskomaan, että rakastat sekä tuota tointa että myöskin sitä rajua, kevytmielistä elämistapaa, joka valitettavasti on siihen yhdistetty. Sotilaana on oltava maansa puolesta tahi rakkaudesta siihen asiaan, jonka puolesta taistellaan. Palvella tarkoituksetta tänään täällä, huomenna tuolla on samaa kuin matkustella niinkuin teurastajarenki, ei enempää.
WERNER.
No niin, herra majuri, minä seuraan siis teitä. Te tiedätte paremmin, mikä sopii. Minä jään teidän luoksenne. — Mutta, rakas majuri, ottakaa toki toistaiseksi rahani. Tänään tai huomenna on asianne ratkaistu. Te voitte saada rahoja koko joukon. Teidän täytyy sitten antaa ne korkoineen takaisin. Minähän teen sen vain korkojen takia.
v. TELLHEIM.
Vaiti siitä!
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä teen sen vain korkojen takia! — Kun toisinaan ajattelin: Miten käy sinun, kun vanhuus saapuu? kun olet isketty pataluhaksi? kun sinulla ei ole enää mitään? kun sinun on lähdettävä kerjuulle? — niin ajattelin taas: Ei, sinä et lähde kerjuulle; sinä menet majuri Tellheimin luokse; hän on jakava kanssasi viimeisen penninsä; hän elättää sinut kuolemaan asti; hänen luonansa saatat kuolla rehellisenä miehenä.
v. TELLHEIM
(tarttuen Wernerin käteen). Ja, toveri, niinkö et enää ajattele?
WERNER.
En, niin en enää ajattele. — Ken ei minulta mitään huoli, kun hän tarvitsee ja minulla on, hän ei minulle mitään annakaan, kun hänellä on ja minä tarvitsen. — Hyvä on! (Aikoo lähteä.)
v. TELLHEIM.
Ihminen, älä saata minua raivoihini! Mihin lähdet? (Pidättää häntä.) Jos nyt kunniani kautta vakuutan, että minulla vielä on rahaa; jos kunniani kautta lupaan, että sinulle ilmoitan, kun ei minulla enää ole; että sinä olet ensimäinen ja ainoa, jolta mitään lainaan: — oletko silloin tyytyväinen?
WERNER.
Täytyyhän minun! — Antakaa kätenne, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Tässä, Paul! — Ja nyt ei siitä sen enempää. — Tulin tänne puhutellakseni erästä tyttöä —