TOINEN KOHTAUS
Isäntä. Edelliset.
ISÄNTÄ
(pistäen päänsä esiin). Sallitaanko, armollinen herrasväki? —
FRANZISKA.
Herra isäntämmekö? — Sisään vain kokonaan.
ISÄNTÄ
(kynä korvan takana, kädessä paperilehti ja kirjoituskojeet). Minä tulen, armollinen neiti, toivottamaan teille nöyrimmästi hyvää huomenta, — (Franziskalle) ja myöskin teille, kaunis lapseni —
FRANZISKA.
Kohtelias mies!
NEITI.
Me kiitämme.
FRANZISKA.
Ja toivotamme teillekin hyvää huomenta.
ISÄNTÄ.
Rohkenenko kysyä, miten teidän armonne on levännyt ensimäisen yönsä minun kehnon kattoni alla? —
FRANZISKA.
Katto ei ole niinkään kehno, herra isäntä, mutta vuoteet olisivat voineet olla paremmat.
ISÄNTÄ.
Mitä kuulen? Huonostiko nukuttu? Kenties ylenpalttinen väsymys matkan jälkeen —
NEITI.
Mahdollista kyllä.
ISÄNTÄ.
Tietysti! tietysti! sillä muuten — — jos kuitenkin jokin seikka ei olisi täysin vastannut teidän armonne vaatimuksia, niin suvaitkoon teidän armonne vain käskeä.
FRANZISKA.
Hyvä, herra isäntä, hyvä! Emme me kursastelekaan, ja kaikkein vähimmin käy ravintolassa kitsasteleminen. Kylläpähän sanomme, mitä haluamme.
ISÄNTÄ.
Tämän lisäksi tulen samalla — (vetäen kynän esiin korvan takaa).
FRANZISKA.
No? —
ISÄNTÄ.
Epäilemättä teidän armonne jo tuntee poliisilaitoksemme viisaat määräykset —
NEITI.
En laisinkaan, herra isäntä —
ISÄNTÄ.
Meitä isäntiä on kielletty antamasta asuntoa neljääkolmatta tuntia kauvemmaksi kenellekään vieraalle, mitä säätyä ja sukua hän lieneekin, jättämättä asianomaiseen paikkaan kirjallista ilmoitusta hänen nimestään, kotipaikastaan, arvostaan ja siitä, missä asioissa ja kuinka kauvan hän täällä aikoo viipyä, ja niin edespäin.
NEITI.
Hyvä on.
ISÄNTÄ.
Teidän armonne suvainnee siis — (astuen erään pöydän luo ja valmistautuen kirjoittamaan).
NEITI.
Varsin mielelläni. — Nimeni on —
ISÄNTÄ.
Lyhyt silmänräpäys kärsivällisyyttä! (Kirjoittaa.) »Dato, 22:s p. elokuuta a. c. tänne Espanjan Kuninkaaseen saapunut» — Nyt teidän nimenne, armollinen neiti?
NEITI.
Neiti von Barnhelm.
ISÄNTÄ
(kirjoittaa) »von Barnhelm» — Saapuen? mistä, armollinen neiti?
NEITI.
Tiluksiltani Saksista.
ISÄNTÄ
(kirjoittaa) »Tiluksilta Saksista» — Saksista! Kas, kas, Saksista, armollinen neiti? Saksista?
FRANZISKA.
No? miksikäs ei? Ei kai tässä maassa pidetä syntinä, että on Saksista kotoisin?
ISÄNTÄ.
Syntinä! Varjelkoon! sehän olisi sitten aivan uuden uutukainen synti! —
Saksista siis? Kas, kas, Saksista! Se rakas Saksi! — Saksi ei ole
pieni, vaan on siellä useita — kuinka sanoisin? — alueita, maakuntia.
— Poliisilaitoksemme on tuiki tarkka, armollinen neiti. —
NEITI.
Ymmärrän: siis tiluksiltani Thüringistä.
ISÄNTÄ.
Thüringistä! Niin, se on parempi, armollinen neiti, se on täsmällisempää. (Lukee ja kirjoittaa) »Neiti von Barnhelm, saapuen tiluksiltaan Thüringistä, ynnä kamarirouva ja kaksi palvelijaa» —
FRANZISKA.
Kamarirouva? se olen kai minä?
ISÄNTÄ.
Niin, kaunis lapseni.
FRANZISKA.
No, herra isäntä, niinpä pankaa siis kamarirouvan asemasta kamarineitsyt — Kuulin, että poliisilaitos on tuiki tarkka; siitä voisi syntyä väärinkäsitys, josta minua kuulutuksiin pantaessa saattaisi vielä koitua ikävyyksiä. Sillä minä olen todellakin vielä neitsyt ja nimeni on Franziska; sukunimeltä Willig; Franziska Willig. Minäkin olen Thüringistä. Isäni oli mylläri eräällä armollisen neidin maatilalla. Sen nimi on Klein-Rammsdorf. Mylly on nyt veljelläni. Minä tulin hyvin nuorena kartanoon ja minut kasvatettiin yhdessä armollisen neidin kanssa. Me olemme samanikäiset, ensi kynttilänmessunpäivänä yhdenkolmatta vuoden vanhoja. Minä olen oppinut kaiken mitä armollinen neitikin on oppinut. Minua ilahduttaa, jos poliisilaitos tuntee minut perinpohjin.
ISÄNTÄ.
Hyvä, kaunis lapseni, panen tuon muistiini lähempien kyselyjen varalta
— Mutta sitten, armollinen neiti, tehtävänne täällä? —
NEITI.
Tehtäväni?
ISÄNTÄ.
Anooko teidän armonne jotakin hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan?
NEITI.
Oi en!
ISÄNTÄ.
Tahi meidän ylimmiltä oikeusvirastoiltamme?
NEITI.
En niiltäkään.
ISÄNTÄ.
Tahi —
NEITI.
En, en Olen täällä yksinomaan omissa asioissani.
ISÄNTÄ.
Aivan niin, armollinen neiti, mutta millä nimellä käyvät nämä omat asianne?
NEITI.
Niitä sanotaan — Franziska, luulenpa, että meitä kuulustellaan.
FRANZISKA.
Herra isäntä, ei suinkaan poliisilaitos voi vaatia tietoonsa naisen salaisuuksia?
ISÄNTÄ.
Totta kai, kaunis lapseni; poliisilaitos tahtoo tietää kaikki ja erittäinkin juuri salaisuudet.
FRANZISKA.
No niin, armollinen neiti, mitä on tehtävä? — Kuulkaa siis, herra isäntä — mutta jääköön tämä kaikin mokomin vain meidän ja poliisin tiedoksi! —
NEITI.
Mitähän tuo hupakko nyt hänelle sanoo?
FRANZISKA.
Me olemme tulleet kaapataksemme kuninkaalta erään upseerin —
ISÄNTÄ.
Mitä? kuinka? Lapsi! lapsi!
FRANZISKA.
Tahi salliaksemme tuon upseerin kaapata meidät. Kumpikin vetää yksiin.
NEITI.
Franziska, oletko mieletön? — Herra isäntä, tämä nenäkäs olento pitää teitä pilkkanaan. —
ISÄNTÄ.
Älkäähän toki! Minun vähäpätöisyydestäni saa hän tosin laskea leikkiä niin paljon kuin haluaa, mutta korkeasta poliisilaitoksesta —
NEITI.
Tiedättekö mitä, herra isäntä? — Minä en tiedä, miten menetellä tässä asiassa. Ehkäpä voisitte jättää koko kirjoittamisen, kunnes enoni saapuu. Sanoin teille jo eilen, minkätähden hän ei tullut yhtä matkaa minun kanssani. Hänen vaununsa joutuivat epäkuntoon kahden peninkulman päässä täältä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että tämä sattuma veisi minulta yhden yön levon. Minun täytyi siis rientää edeltä. Hän voi saapua tänne viimeistään vuorokautta myöhemmin.
ISÄNTÄ.
No niin, armollinen neiti, odottakaamme siis häntä.
NEITI.
Hän osannee paremmin vastata kysymyksiinne. Hän tietänee, kenelle ja mihin määrin hänen on paljastettava itsensä; mitä hänen on ilmoitettava asioistaan ja mitä hän niistä saa vaikenemalla sivuuttaa.
ISÄNTÄ.
Sitä parempi! Totisesti, totisesti ei voi nuorelta tytöltä (katsoen merkitsevästi Franziskaan) vaatia, että hän vakavaa asiaa vakavien ihmisten kanssa vakavasti käsittelisi —
NEITI.
Ja enoni huoneet kai ovat jo kunnossa, herra isäntä?
ISÄNTÄ.
Täydellisesti, armollinen neiti, täydellisesti, paitsi yksi —
FRANZISKA.
Josta teidän kenties taas täytyy häätää joku kunnon mies?
ISÄNTÄ.
Saksilaiset kamarineitsyet, armollinen neiti, ovat kaiketi hyvin sääliväisiä.
NEITI.
Niinpä niin, herra isäntä, siinä ette tehnyt kauniisti. Mieluummin olisitte voinut olla ottamatta meitä vastaan.
ISÄNTÄ.
Kuinka niin, armollinen neiti, kuinka niin?
NEITI.
Olen kuullut, että se upseeri, joka meidän tähtemme häädettiin —
ISÄNTÄ.
Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.
NEITI.
Vaikkapa vain!
ISÄNTÄ.
Joka vetelee viimeisiä virsiään. —
NEITI.
Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.
ISÄNTÄ.
Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.
NEITI.
Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.
ISÄNTÄ.
Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. —
NEITI.
Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.
ISÄNTÄ.
Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan eläneet. Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi sotaa ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä sillä, mikä on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja majatalot heitä täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin nähden. Tämän kanssa olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka hänellä tosin ei ollutkaan enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä rahanarvoista, ja pari kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä saattanut antaa hänen täällä majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko. — Apropos, armollinen neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien arvoa? —
NEITI.
En erityisesti.
ISÄNTÄ.
Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? — Minäpä näytän teille erään sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä on tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän sitä katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin samanlainen kuin minun sormukseni. — Oo! katsokaa, katsokaa toki! (Ottaessaan sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä hehku, tuo keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.
NEITI
(katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus —
ISÄNTÄ.
On viidentoistasadan taalerin arvoinen jo tutunkaupassakin.
NEITI.
Franziska! — Katsohan!
ISÄNTÄ.
Minä en ole hetkeäkään epäillyt lainata sitä vastaan kahdeksankymmentä pistolia.
NEITI.
Etkö tunne sitä, Franziska?
FRANZISKA.
Aivan sama! — Herra isäntä, mistä te olette saanut tämän sormuksen? —
ISÄNTÄ.
No, lapseni? Hänellä ei kai ole mitään oikeutta siihen?
FRANZISKA.
Meilläkö ei mitään oikeutta tähän sormukseen? Juotoksen reunaan lienee kaiverrettu neidin nimikirjaimet. — Näyttäkäähän, neiti.
NEITI.
Se se on, se se on! — Kuinka on tämä sormus joutunut teidän käsiinne, herra isäntä?
ISÄNTÄ.
Minun käsiini? maailman rehellisimmällä tavalla. — Armollinen neiti, armollinen neiti, ette suinkaan mieline saattaa minua vahinkoon ja turmioon? Kuinkapa minä tietäisin, mistä sormus oikeastaan on kotoisin? Sodan aikana on moni kapine hyvinkin usein joutunut vaihtamaan omistajaa, joko tämän tieten tahi tietämättä. Ja sota oli sotaa. Saksista lienee saapunut rajan yli sormuksia enemmänkin. — Antakaa se minulle takaisin, armollinen neiti, antakaa se minulle takaisin!
FRANZISKA.
Ensin on vastattava: keneltä olette sen saanut?
ISÄNTÄ.
Mieheltä, josta en uskoisi sellaisia, eräältä muuten varsin hyvältä mieheltä —
NEITI.
Parhaalta mieheltä auringon alla, jos olette saanut sen suoraan sen omistajalta. — Pian tuokaa tänne se mies! Hän se on, hän itse, tahi ainakin täytyy hänen tuntea hänet.
ISÄNTÄ.
Kuka sitten? kenen sitten, armollinen neiti?
FRANZISKA.
Ettekö te sitten kuule? meidän majurimme.
ISÄNTÄ.
Majurinko? Aivan oikein, hän on majuri, ja hän asui tässä huoneessa ennen teitä, ja häneltä minä sen sain.
NEITI.
Majuri von Tellheimkö?
ISÄNTÄ.
Von Tellheim, niin! Tunnetteko te hänet?
NEITI
Tunnenko minä hänet? Onko hän täällä? Tellheim on täällä? Hän on asunut tässä huoneessa? Hän, hän on pantannut teille tämän sormuksen? Kuinka on se mies joutunut sellaiseen pulaan? Missä hän on? Onko hän teille velkaa? Franziska, lipas tänne! Avaa! (Franziskan asettaessa lipasta pöydälle ja sitä avatessa) Mitä hän on teille velkaa? Kenelle hän vielä on velkaa? Tuokaa tänne kaikki hänen velkansa. Tässä on rahaa. Tässä on vekseleitä! Kaikki on hänen!
ISÄNTÄ.
Mitä minä kuulen?
NEITI.
Missä hän on? missä hän on?
ISÄNTÄ.
Vielä tunti sitten hän oli täällä.
NEITI.
Kamala mies, kuinka saatoitte olla häntä kohtaan niin epäystävällinen, niin kova, niin julma?
ISÄNTÄ.
Teidän armonne suonee anteeksi —
NEITI.
Pian, pian, toimittakaa hänet tänne heti paikalla.
ISÄNTÄ.
Hänen palvelijansa on kenties vielä täällä. Tahtooko teidän armonne, että hänen on etsittävä hänet?
NEITI.
Tahdonko minä? Rientäkää, juoskaa; yksin tämän palveluksenne takia tahdon unohtaa, kuinka häijysti te olette häntä kohdellut. —
FRANZISKA.
Nopeasti, herra isäntä, rivakasti, pois, pois! (Työntää hänet ulos)