I

Kareninin puolisot asuivat yhä saman katon alla ja tapasivat toisensa joka päivä, mutta olivat tuiki vieraita toisilleen. Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut säännökseen tavata vaimoaan joka päivä, jottei palvelusväki saisi syytä minkäänlaisiin oletuksiin, mutta väitteli päivällisen syömistä kotona. Vronski ei koskaan käynyt Kareninin kodissa, mutta Anna tapasi häntä muualla ja Aleksei Aleksandrovitsh tiesi sen.

Asema oli kiusallinen kaikille kolmelle, eikä yksikään heistä olisi voinut elää päivääkään siinä asemassa, jollei olisi toivonut sen pian muuttuvan ja pitänyt sitä vain ohimenevänä hankalana vaiheena. Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että tuo rakkaus menee pian ohitse niin kuin kaikki muutkin, että kaikki unohtavat sen ja hänen nimensä pysyy tahrattomana. Anna, jonka ympärille tilanne oli rakentunut ja jolle se oli kaikkein kiusallisin, kykeni kestämään sitä vain siksi, ettei ainoastaan odottanut, vaan oli lujasti vakuuttunut, että koko ongelma ratkeaa ja selviää aivan pian. Hän ei lainkaan tiennyt, mikä sen selvittäisi, mutta uskoi lujasti, että selviäminen tapahtuisi aivan pian. Vronski, joka tahtomattaan oli Annan vaikutuksen alaisena, odotti myös jotain hänestä itsestään riippumatonta, joka selvittäisi kaikki vaikeudet.

Keskitalvella Vronskilla oli yksi sangen ikävä viikko. Hänet oli esitelty Pietariin saapuneelle ulkomaalaiselle prinssille, jolle hänen oli määrä näyttää Pietarin nähtävyyksiä. Vronski oli itse komea mies, lisäksi hän osasi käyttäytyä arvokkaan kunnioittavasti ja oli tottunut seurustelemaan ylhäisimpienkin henkilöitten kanssa; siksi hänet olikin valittu prinssin seuratoveriksi. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle sangen raskaaksi. Prinssi ei tahtonut laiminlyödä mitään, mistä kotona olisi saatettu kysyä, oliko hän sen Venäjällä nähnyt; ja hän halusi itsekin hyödyntää venäläisiä huvituksia niin paljon kuin mahdollista. Vronskin piti kaikessa olla hänen oppaanaan. Aamupäivisin ajeltiin katselemassa kaupungin nähtävyyksiä; iltaisin otettiin osaa kansallisiin huvituksiin. Prinssillä oli kerrassaan harvinainen terveys; voimistelu ja huolenpito omasta kehosta olivat tehneet hänestä niin voimakkaan, että huolimatta liiallisuuksista, joiden valtaan hän huvitellessaan antautui, hän näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku. Prinssi oli matkustanut paljon, ja hänen mielestään nykyaikaisten mukavien liikenneyhteyksien tarkempia ansioita oli se, että saattoi helposti päästä osalliseksi eri maiden kansallisista huvituksista. Hän oli ollut Espanjassa, laulanut siellä serenadeja ja rakastellut mandoliinia soittavaa espanjatarta. Sveitsissä hän oli tappanut gemssin. Englannissa hän oli punainen hännystakki yllään ratsastanut aitojen yli, lyönyt vetoa ja tappanut 200 fasaania. Turkissa hän oli käynyt haaremissa, Intiassa ratsastanut norsulla ja halusi nyt Venäjällä saada maistaa kaikkia aitovenäläisiä huvituksia.

Vronski, joka oli ikään kuin prinssin seremoniamestarina, sai nähdä paljon vaivaa järjestäessään ohjelmaksi eri henkilöiden prinssille tarjoamia venäläisiä huvituksia. Ohjelmassa oli vauhtiajoa, blinejä, karhunmetsästystä, kolmivaljakkoajoa, mustalaisia ja venäläisiä astiansärkemisjuominkeja. Ja ihmeteltävän helposti prinssi omaksui venäläisen hengen, löi kumoon tarjottimen astioineen, piteli polvellaan mustalaisnaisia ja näytti ikään kuin kysyvän, oliko vielä jotain muutakin vai siihenkö rajoittuikin koko venäläinen henki.

Itse asiassa prinssiä miellyttivät kaikista venäläisistä huvituksista eniten ranskalaiset näyttelijättäret, balettitanssijatar ja valkealeimainen samppanja. Vronski oli tottunut prinssien seuraan, mutta — siitäkö syystä, että hän itse oli viime aikoina paljon muuttunut, vaiko tuon prinssin liian suuresta läheisyyden johdosta tämä viikko oli tuntunut hänestä pelottavan raskaalta. Hänellä oli koko viikon ollut sen tapainen tunne kuin voisi kuvitella olevan vaarallisen mielipuolen seuraksi määrätyllä ihmisellä, joka pelkää mielipuolta ja tämän läheisyyden vuoksi myöskin omaa järkeään. Hän oli havainnut välttämättömäksi olla hetkeksikään höllentämättä ankaran virallisen arvonannon sävyä, ettei joutuisi loukatuksi. Prinssi kohteli halveksivasti niitä ihmisiä, jotka Vronskin ihmetykseksi olivat valmiit kaikkeen toimittaakseen prinssille venäläisiä huvituksia. Hänen arvionsa venäläisistä naisista, joita hän halusi tutkia, sai Vronskin usein punastumaan vihasta. Pääsyy, miksi prinssin seura tuntui Vronskista niin painostavalta, oli se, että Vronski näki hänessä tahtomattaankin itsensä. Eikä tuo kuvastin mairitellut hänen itserakkauttaan. Siinähän näkyi vain sangen tyhmä, sangen itsetietoinen, sangen terve ja sangen siisti herrasmies eikä mitään muuta. Hän oli gentleman — sitä ei Vronski voinut kieltää: sävyisä ja vaatimaton ylempien seurassa, vapaa ja suora vertaistensa parissa ja halveksivan hyväntahtoinen alemmilleen. Vronski oli itse ollut samanlainen ja pitänyt sitä suurena ansionaan. Mutta prinssin nähden hän oli alempi, ja tuo halveksivan hyväntahtoinen suhde raivostutti häntä.

"Tyhmä kuin nauta! Olenko minä tosiaankin tuollainen?" hän ajatteli.

Kun hän sitten seitsemäntenä päivänä sanoi jäähyväiset Moskovaan lähtevälle prinssille ja sai kiitokset toimestaan, hän oli onnellinen tietäessään vapautuneensa nolosta asemastaan ja epämiellyttävästä peilistään. Hän hyvästeli prinssin asemalla heidän palatessaan karhunmetsästyksestä, joka oli ollut läpi yön kestävää näytöstä venäläisestä uljuudesta.