I
Ruhtinatar Shtsherbatskajan mielestä oli mahdotonta viettää häitä ennen paastoa, koska puoletkaan myötäjäisistä ei olisi ehtinyt valmiiksi. Mutta hän ei voinut kieltää, että paaston jälkeen oli vähän liian myöhäistä, varsinkin kun ruhtinaan vanha täti oli hyvin sairaana ja saattoi pian kuolla, ja siinä tapauksessa suruaika olisi pakottanut lykkäämään häitä vielä kauemmaksi. Sen vuoksi ruhtinatar päätti jakaa myötäjäiset kahteen osaan, suurempiin ja pienempiin myötäjäisiin, ja suostui järjestämään häät ennen paastoa. Hän päätti valmistaa vain pienemmän osan myötäjäisistä häihin mennessä ja lähettää loput myöhemmin ja oli suorastaan vihainen Levinille, kun tämä ei osannut vakavasti vastata, suostuiko hän siihen vai ei. Tällainen jako sopi hyvin siksikin, että nuoret olivat päättäneet heti häiden jälkeen matkustaa maalle, missä suurempiin myötäjäisiin kuuluvat tavarat eivät olleet niin välttämättömiä.
Levin oli edelleen yhtä hullaantunut ja uskoi, että hän ja hänen onnensa oli kaiken olevaisen ainoa tarkoitus ja päämäärä, ettei hänen tarvinnut ajatella mitään eikä huolehtia mistään ja että muut tekivät hänen puolestaan kaiken. Hänellä ei ollut edes mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai -tavoitteita, hän jätti kaiken muitten ratkaistavaksi tietäen kaiken käyvän hyvin. Hänen velipuolensa Sergei Ivanovitsh Stepan Arkadjevitsh ja vanha ruhtinatar ohjasivat häntä neuvoen, mitä hänen tuli tehdä, ja hän teki niin kuin neuvottiin. Sergei Ivanovitsh oli lainannut hänelle rahaa, ruhtinatar oli neuvonut matkustamaan pois Moskovasta häitten jälkeen. Stepan Arkadjevitsh oli kehottanut lähtemään ulkomaille. Hän oli suostuvainen kaikkeen. "Tehkää niin kuin tahdotte, jos se teitä huvittaa. Minä olen onnellinen eikä minun onneni voi siitä lisääntyä eikä vähentyä", ajatteli hän. Kun hän oli kertonut Kittylle Stepan Arkadjevitshin kehottaneen heitä lähtemään ulkomaille, hän kummastui suuresti, kun ei Kitty ollutkaan suostuvainen siihen, vaan esitti joitakin omia suunnitelmiaan heidän tulevasta elämästään. Kitty tiesi, että Levinillä oli maalla oma työnsä, josta hän piti. Levin näki, ettei Kitty ymmärtänyt sitä eikä edes tahtonut ymmärtää; mutta se ei estänyt tätä pitämästä tuota työtä kovin tärkeänä. Kitty tiesi, että heidän kotinsa tulisi olemaan maalla, eikä tahtonut lähteä ulkomaille, jossa he eivät tulisi asumaan, vaan sinne missä tuleva koti oli. Tuo selvä suunnitelma ihmetytti Leviniä. Mutta koska hänestä asialla ei ollut väliä, hän pyysi heti Stepan Arkadjevitshia — ikään kuin se olisi kuulunut hänen tehtäviinsä — menemään maalle ja laittamaan kaiken kuntoon oman hyvän makunsa mukaan.
— Kuulepas, sanoi Stepan Arkadjevitsh palattuaan maalta, jossa hän oli järjestänyt kaiken kuntoon nuorenparin tuloa varten, — onko sinulla todistusta siitä, että olet ollut ripillä?
— Ei ole. Entä sitten?
— Ilman sitä ei pääse vihille.
— Aijaijai! huudahti Levin. — Minähän en ole paastonnut luullakseni yhdeksään vuoteen. Ei ole johtunut mieleenikään.
— Oletpa sinä aikamoinen! sanoi Stepan Arkadjevitsh nauraen, — ja sanot minua nihilistiksi! Tämä ei käy. Sinun täytyy nyt paastota.
— Koska sitten? On enää neljä päivää jäljellä.
Stepan Arkadjevitsh järjesti senkin asian, ja Levin alkoi paastota ehtoollista varten. Levinin kaltaiselle ihmiselle, joka ei itse uskonut, mutta kunnioitti toisten uskoa, osallistuminen kirkollisiin menoihin oli hyvin vaikeaa. Varsinkin nyt, erityisen herkässä ja hellässä mielentilassa sellainen teeskentely tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Kunniansa ja kukoistuksensa tunnossa hänen olisi pitänyt valehdella tai pilkata pyhyyttä. Hän tunsi, ettei hän voisi sitä tehdä. Mutta vaikka hän olisi kuinka kysellyt Stepan Arkadjevitshilta muuta keinoa todistuksen saamiseksi, tämä vakuutti, ettei mitään muuta mahdollisuutta ollut.
— Tottahan tuon nyt jaksaa. Pari päivää! Vielä kovin kiltin, viisaan ukon seurassa. Hän vetäisee sinulta hampaan, niin ettet huomaakaan.
Ollessaan ensimmäistä kertaa kirkossa Levin koetti elvyttää nuoruusmuistojaan palauttaakseen mieleensä sen voimakkaan uskonnollisen tunteen, jonka vallassa hän oli ollut noin kuuden-seitsemäntoista vanhana. Mutta hän huomasi heti, että se oli aivan mahdotonta. Hän koetti pitää kaikkea pelkkänä merkityksettömänä tapana, samanlaisena kuin vierailut tai muut sellaiset, mutta huomasi senkin mahdottomaksi. Levinin, kuten suurimman osan hänen aikalaisistaan, suhde uskontoon oli mitä epämääräisin. Hän ei kyennyt uskomaan mutta ei myöskään ollut lujasti vakuuttunut siitä, että kaikki usko olisi väärää. Koska hän näin ollen ei voinut uskoa kirkollisen uskonharjoituksen merkitykseen mutta ei myöskään olla sen suhteen täysin välinpitämätön ja pitää sitä pelkkänä muodollisuutena, häntä vaivasi koko rippipaaston ajan nolo häpeän tunne siitä, että hän oli antautunut tekemään sellaista, mitä ei itse ymmärtänyt ja mikä siis oli valheellista ja pahaa.
Kirkonmenojen aikana hän väliin kuunteli rukouksia ja koetti antaa niille sellaisen merkityksen, joka ei poikkeaisi hänen näkökannastaan, väliin hän taas tunsi, ettei voinut niitä ymmärtää ja — estääkseen itseään arvostelemasta niitä — koetti olla kuuntelematta ja antautua omien ajatustensa, huomioidensa ja muistojensa valtaan, jotka erityisen elävinä kiertelivät mielessä hänen seistessään toimettomana kirkossa.
Hän oli päivä- ja ehtoopalveluksessa ja kävi myöhemmin illalla kuuntelemassa vielä iltamenoja. Seuraavana aamuna hän nousi tavallista aikaisemmin ja saapui aamuteetä juomatta kahdeksan aikaan kirkkoon kuuntelemaan aamupalvelusta ja tekemään synnintunnustuksen.
Kirkossa ei ollut ketään köyhää sotamiestä, paria vanhaa naista ja kirkonpalvelijoita lukuun ottamatta.
Nuori pitkäselkäinen diakoni tuli häntä vastaan ohut alusviitta yllään, astui heti seinän vieressä olevan pikkualttarin ääreen ja alkoi lukea ohjeita. Diakonin kiihdyttäessä vauhtia ja yhtä mittaa toistaessa samoja sanoja: "Herra armahda", joista kuului vain "raarmah, raarmah", tunsi Levin että hänen ajatuksensa olivat nyt pysähdyksissä ja että niin olikin parasta. Sen vuoksi hän jatkoi omia mietteitään kuuntelematta ja ajattelematta edessä seisovan diakonin sanoja. "Kittyn kädet olivat ihmeellisen ilmeikkäät", ajatteli Levin muistellen, miten he eilen olivat istuneet yhdessä nurkkapöydän ääressä. Heillä ei ollut nytkään ollut juuri mitään puhumista, ja asetettuaan kätensä pöydälle oli Kitty avannut ja kouristanut kämmentään ja nauranut sen liikettä katsellessaan. Levin muisti, kuinka oli suudellut tuota kättä ja tarkastellut sitten punertavan kämmenen viivoja. "Taaskin raarmah", huomasi Levin, teki ristinmerkin, kumarsi ja katseli kumartelevan diakonin notkeata selkää. "Hän otti sitten minua kädestä ja tarkasteli sen viivoja. — Sinulla on niin suloinen käsi, hän sanoi." Ja Levin katsahti kättään ja diakonin lyhyttä käsivartta. "Nyt kai se pian loppuu", arveli hän. "Ei, taitaa alkaa uudelleen alusta", epäili hän kuunnellen rukousta. "Ei, loppuu, nyt hän kumartuu maahan asti. Se on aina lopun merkki."
Saatuaan vaivihkaa plyysireunuksisesta hihasta pilkistävään käteensä kolmen ruplan setelin diakoni lupasi heti kirjata Levinin ripittäytymisen, ja lähti alttarin luo kaiuttaen tyhjän kirkon kivilattiaa uusilla saappaillaan. Hetkisen kuluttua hän tuli taas esiin ja viittasi Levinille. "Kai tästä jotenkin selviytyy", ajatteli Levin ja lähti alttaria kohti. Noustessaan kuoripermannolle ja kääntyessään oikealle hän huomasi kuoripulpetin ääressä seisovan, käsikirjaa selailevan vanhan papin, jolla oli harva harmahtava parta ja väsähtäneet, hyväntahtoiset silmät. Kumarrettuaan hiukan Levinille hän alkoi heti tottuneesti lukea rukouksia. Lopetettuaan hän teki syvän kumarruksen ja kääntyi Levinin puoleen.
— Kristus on tässä näkymättömänä läsnä ottamassa vastaan teidän synnintunnustustanne, hän sanoi osoittaen ristiinnaulitun kuvaa. — Uskotteko te kaiken, mitä meidän pyhä apostolinen kirkkomme opettaa? jatkoi pappi kääntäen katseensa pois Levinistä ja pannen kätensä ristiin epitrakiilinsa alle.
— Minä olen epäillyt… ja epäilen kaikkea, sanoi Levin äänellä, joka oli hänelle itselleen vastenmielinen, ja vaikeni.
Pappi odotti muutaman sekunnin, sanoisiko Levin vielä muutakin, ja sanoi sitten nopeasti silmät ummessa, vladimirilaismurteen tapaan o-äänteet selvästi ääntäen:
— Epäilykset ovat inhimilliselle heikkoudelle ominaisia, mutta meidän tulee rukoilla, että armollinen Jumala vahvistaisi meitä. Mitä erityisiä syntejä teillä on? lisäsi hän ilman pienintäkään pysähdystä välillä, ikään kuin peläten hukkaavansa aikaa.
— Minun pääsyntini on epäily. Minä epäilen kaikkea ja olen melkein aina epäilyksen tilassa.
— Epäileminen on inhimilliselle heikkoudelle ominaista, toisti pappi äskeiset sanansa. — Mitä te pääasiallisesti epäilette?
— Minä epäilen kaikkea. Minä epäilen joskus Jumalan olemassaoloakin, sanoi Levin tahtomattaan ja kauhistui sanojensa sopimattomuutta. Mutta pappiin eivät Levinin sanat näyttäneet tekevän vaikutusta.
— Mitä epäilyksiä voi ihmisellä olla Jumalan olemassaolosta? kysyi hän tuskin huomattavasti hymyillen. Levin vaikeni.
— Kuinka te voitte epäillä Luojan olemassaoloa, kun te näette hänen luomakuntansa? jatkoi pappi sujuvaan tapaansa. — Kuka on tähdittänyt taivaankannen? Kuka on antanut maalle sen kauneuden? Kuinka voi ajatellakaan, ettei Luojaa olisi? hän sanoi katsahtaen kysyvästi Leviniin.
Levin tunsi, että olisi sopimatonta ruveta filosofisiin väittelyihin papin kanssa, ja vastasi tämän kysymykseen sanoen vain:
— En tiedä.
— Ettekö tiedä? No, kuinka te sitten voitte epäillä, kun Jumala on kaiken tehnyt? sanoi pappi katsoen Leviniin iloisesti ymmällään.
— Minä en ymmärrä mitään, sanoi Levin punastuen ja tuntien, että hänen sanansa olivat tyhmät ja etteivät ne sellaisessa tilanteessa voineet muuta ollakaan.
— Rukoilkaa Jumalaa ja pyytäkää häneltä voimaa. Pyhillä isilläkin on ollut epäilyksen hetkiä ja he ovat pyytäneet Jumalalta vahvistusta uskolleen. Perkeleellä on suuri voima eikä meidän pidä antautua sen valtaan. Rukoilkaa voimaa, rukoilkaa, toisti pappi nopeasti.
Hän vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän jotain.
— Olen kuullut, että aiotte mennä avioliittoon seurakuntalaiseni ja rippilapseni, ruhtinas Shtsherbatskin tyttären, kanssa? lisäsi hän hymyillen. — Ihana neitonen!
— Niin, vastasi Levin punastuen papin puolesta. "Miksi hän tuollaista kyselee ripillä?" ajatteli hän.
Ja ikään kuin vastaten hänen ajatukseensa pappi sanoi hänelle:
— Te aiotte avioliittoon, ja Jumala voi lahjoittaa teille perillisiä, eikö niin? Mutta millaisen kasvatuksen te voitte antaa pienokaisillenne, jollette voita itsessänne saatanan viettelystä, joka vetää teitä epäuskoon? hän sanoi lempeästi nuhdellen.
— Jos rakastatte lastanne, te toivotte sille muutakin hyvää kuin pelkkää rikkautta, ylellisyyttä ja kunniaa: te toivotte totuuden valoa hänen pelastuksekseen ja henkiseksi valistuksekseen. Eikö niin? Mitä te vastaatte, kun viaton pienokainen kysyy teiltä: "Isä, kuka on luonut kaiken, mikä minua tässä maailmassa viehättää: maan, veden, auringon, kukat ja ruohon?" Vastaatteko te hänelle: "En tiedä"? Te ette voi olla tietämättä sitä, koska Jumala suuressa armossaan on ilmoittanut sen meille. Tai lapsenne kysyy teiltä: "Mikä odottaa minua haudantakaisessa elämässä?" Mitä te sanotte hänelle, kun ette mitään tiedä? Mitä te voitte vastata hänelle? Jätättekö te hänet maailman ja saatanan houkutusten valtaan? Ettehän toki! hän sanoi ja vaikeni katsellen Leviniin pää kallellaan, lempein, hyväntahtoisin silmin.
Levin oli vaiti — ei siksi, ettei hän olisi halunnut väittää vastaan, vaan siksi, ettei kukaan ollut tehnyt hänelle sellaisia kysymyksiä; ja ennen kuin hänen pienokaisensa ehtisivät sellaisia kysymyksiä tekemään, hänellä olisi kyllin aikaa miettiä vastausta.
— Te astutte siihen elämänvaiheeseen, jolloin täytyy valita tie ja pysyä sillä. Rukoilkaa, että Jumala hyvyydessään auttaisi ja armahtaisi teitä, lopetti pappi. — Herramme ja Jumalamme Jeesus Kristus suuren ihmisrakkautensa armossa ja laupeudessa antakoon sinulle… ja lopetettuaan synninpäästörukouksen pappi siunasi hänet ja päästi menemään.
Kun Levin sinä päivänä palasi asuntoonsa, oli hänellä iloinen tunne siitä, että oli selvinnyt nolosta tilanteesta joutumatta valehtelemaan. Sitä paitsi hänellä oli sellainen hämärä mielikuva, ettei se, mitä tuo hyvä ja kiltti ukko oli puhunut, ollut lainkaan niin tyhmää kuin hän ensin oli luullut ja että siinä oli jotain, joka vaati selvittämistä.
"Ei tietenkään nyt", ajatteli Levin, "vaan joskus toiste." Levin tunsi nyt entistä varmemmin, että hänen sielussaan oli jotain epäselvää ja sameaa ja että hän uskontoon nähden oli juuri sentapaisella kannalla, joka niin hermostutti häntä muissa ja jonka vuoksi hän oli soimannut ystäväänsä Svijazhskia.
Viettäessään morsiamensa kanssa sen päivän iltaa Dollyn luona Levin oli erityisen iloinen ja selitti Stepan Arkadjevitshille innostustaan sanoen, että hänellä oli yhtä hauskaa kuin koiralla, jota on opetettu hyppäämään vanteen läpi ja joka siltä vaaditun asian viimein ymmärrettyään ja sen suoritettuaan vinkuu riemusta ja hyppii häntäänsä heiluttaen pöydille ja ikkunalaudoille.