III
Suuri kansanjoukko, enimmäkseen naisia, ympäröi juhlallisesti valaistun kirkon. Ne, jotka eivät olleet ehtineet tunkeutua keskemmälle, tungeksivat ikkunoiden luona tönien toisiaan ja tukistellen ristikkojen läpi sisään.
Yli kahdetkymmenet vaunut olivat jo saapuneet ja asettuneet pitkin katuviertä santarmien ohjeiden mukaan. Pakkasta uhmaten seisoi poliisiupseeri kirkon ovella välkehtivässä virkapuvussaan. Vaunuja saapui herkeämättä ja kirkkoon astui kukkasin somistettuja seurapiiridaameja kantaen laahustaan, ja miehiä, jotka ovella ottivat päästään talvilakkinsa tai mustan hattunsa. Kirkossa oli jo sytytetty molempien kattokruunujen ja pyhäinkuvien kaikki kynttilät. Kullanhohde ikonostaasin punaisella pohjalla, pyhäinkuvien koristekehysten kultaus, kirkkokruunujen ja kynttilänjalkojen hopea, lattialaatat, matot, kirkkoliput ylhäällä kuorokorokkeen luona, alttarikorokkeen askelmat, vanhat mustuneet kirjat, pappisviitat ja messukasukat — kaikki välkehti valon paljoudesta. Lämpimän kirkon oikeanpuoleisesta osasta, hännystakkien, valkeiden solmukkeiden, virkapukujen, silkin, sametin, hiusten, kukkien, paljaiden hartioiden ja käsivarsien ja pitkien hansikkaiden seasta kuului hillitty ja vilkas puheensorina, joka heijastui oudosti kajahdellen katon lakikuvusta. Joka kerran kun kuului avautuvan oven narahdus, puhe hiljeni ja kaikki vilkaisivat ovelle odottaen näkevänsä sulhasen ja morsiamen tulevan. Mutta ovi oli jo avautunut ainakin kymmenen kertaa ja joka kerta tulija oli ollut joku myöhästynyt häävieras, joka liittyi oikealla olevaan kutsuvierasjoukkoon, tai joku utelias, joka oli huijannut poliisiupseeria tai saanut tämän heltymään ja liittyi vasemmalle vieraan väen joukkoon. Sekä omaiset että sivulliset olivat joutuneet kestämään jo kaikki odotuksen vaiheet.
Ensin oli luultu sulhasen ja morsiamen saapuvan pian, eikä myöhästymiseen ollut kiinnitetty erityisempää huomiota. Sitten oli alettu yhä useammin vilkuilla ovelle päin ja ihmetellä, mikä oli syynä viipymiseen. Lopulta tuo viivästys kävi jo noloksi, ja omaiset ja vieraat koettivat näyttää siltä kuin eivät olisi ajatelleet koko sulhasta, vaan puhelleet omista asioistaan.
Arkkidiakoni ryki kärsimättömästi, niin että ikkunaruudut värähtelivät, kuin tahtoen huomauttaa, että hänen aikansa oli kallista. Kuoroparvelta kuului väliin äänten kokeilua, väliin taas ikävystyneiden laulajien niiskutusta. Pappi lähetti tuon tuostakin vuoroin suntion, vuoroin diakonin katsomaan, eikö sulhasta jo kuulunut, ja kurkisteli itse sulhasta odotellessaan yhä useammin sivuovesta sinipunainen viitta ja ommeltu vyö yllään. Viimein eräs naisvieraista katsahti kelloaan ja sanoi: "Mutta tämä tuntuu jo oudolta!" ja levottomuus valtasi kaikki vieraat ja he alkoivat äänekkäästi ilmaista ihmettelyään ja rauhattomuuttaan. Eräs sulhaspojista lähti tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa Kitty seisoi kotonaan Shtsherbatskin salissa valkea puku ja pitkä morsiushuntu yllään, pomeranssinkukista kiedottu seppele tukassaan. Hän oli ollut valmiina jo kauan ja odotellut jo puoli tuntia turhaan sulhaspojalta tietoa sulhasen saapumisesta kirkkoon kurkistellen ikkunasta Pietarista tulleen sisarensa ja morsiusmaammonsa kanssa.
Levin käveli samaan aikaan edestakaisin huoneessaan, mustat housut yllään, mutta paitahihasillaan, ilman liivejä ja hännystakkia, ja kurkisteli tuon tuostakin käytävään. Mutta käytävässä ei näkynyt sitä mitä hän odotti, ja hän kääntyi yhä epätoivoisempana takaisin huoneeseen ja kyseli rauhallisena tupakoivalta Stepan Arkadjevitshilta käsillään huitoen:
— Onko ihminen koskaan ollut näin hirveän hullussa tilanteessa?
— Tyhmää tosiaankin, vahvisti Stepan Arkadjevitsh lieventävästi hymyillen. — Mutta rauhoituhan, pian se tuodaan.
— Kyllä tämä on! puhui Levin hilliten raivoaan. — Ja nämä järjettömät avoliivitkin vielä! Ei, ei mitenkään! hän päätteli katsellessaan ryppyistä paidanrintamustaan. — Ja entä jos tavarat onkin jo viety asemalle! huudahti hän epätoivon vallassa.
— Silloin sinun on pantava minun paitani.
— Olisi jo aikoja pitänyt tehdä niin.
— Täytyy välttää koomisuutta… Odotahan vähän, kyllä kaikki setviytyy.
Asia oli niin, että kun Levin oli tahtonut ruveta pukeutumaan, oli Kuzma, Levinin vanha palvelija, tuonut hännystakin, liivit ja muun mitä tarvittiin.
— Entä paita! oli Levin huudahtanut.
— Paita on päällänne, oli Kuzma vastannut tyynesti hymyillen.
Kuzma ei ollut arvannut varata puhdasta paitaa, vaan — saatuaan käskyn pakata kaikki tavarat ja viedä ne Shtsherbatskeille, josta nuorten piti hääiltana lähteä maalle — oli tehnyt käskyn mukaan ja pakannut kaiken muun paitsi frakkipukua. Aamulla saatu puhdas paita oli rypistynyt eikä sitä enää voinut käyttää avoliivien kanssa. Shtsherbatskille oli pitkä matka hakemaan, ja siksi lakeija oli lähetetty ostamaan paitaa. Lakeija palasi tyhjin toimin: oli sunnuntai ja kaikki liikkeet olivat kiinni. Sitten oli lähetetty hakemaan paitaa Stepan Arkadjevitshin kotoa, mutta kun se tuotiin, sen huomattiin olevan aivan liian leveä ja lyhyt. Viimein oli lähetetty Shtsherbatskille purkamaan tavaroita. Sulhasta odotettiin kirkkoon, mutta hän kulki ympäri huonettaan kuin peto suljetussa häkissään vilkuillen käytävään ja muistellen epätoivoissaan, mitä vastikään oli puhunut Kittylle ja mitä Kitty mahtoi nyt ajatella.
Viimein onneton Kuzma lennähti hengästyksestä läkähtymäisillään huoneeseen paita sylissä.
— Viime hetkessä tavoitin. Olivat jo kuormarattaille nostamassa, hän sanoi.
Kolmen minuutin kuluttua Levin juoksi pää kolmantena jalkana käytävää pitkin eikä uskaltanut katsoa kelloaan, jottei pahentaisi tuskaansa.
— Ei tuo mitään enää auta, puheli Stepan Arkadjevitsh joka kiiruhti hymyillen ja hätäilemättä hänen jäljestään. — Setviytyy, kyllä kaikki setviytyy… kuuletko sinä.