IV
Junan seistessä läänin pääkaupungin asemalla Sergei Ivanovitsh käveli edestakaisin asemasillalla menemättä ollenkaan ravintolaan.
Kulkiessaan ensimmäisen kerran Vronskin osaston ohi hän huomasi ikkunan olevan verhon peitossa. Mutta astellessaan toisen kerran ohi hän näki vanhan kreivittären ikkunan luona. Tämä kutsui Koznyshevin luokseen.
— Saatan poikaani Kurskiin saakka, sanoi kreivitär.
— Niin olen kuullut, Sergei Ivanovitsh sanoi pysähtyen ikkunan luo ja kurkistaen sisään. — Kovin kaunis teko pojaltanne! hän lisäsi huomatessaan, ettei Vronski ollut vaununosastossa.
— Niin, mitäpä muutakaan hän onnettomuuden jälkeen enää voisi tehdä.
— Miten kauhea tapaus! sanoi Sergei Ivanovitsh.
— Voi, mitä kaikkea olen saanut kokea! Tulkaa sisään… Voi, mitä minä olen saanut kokea, toisti hän, kun Sergei Ivanovitsh oli tullut sisään ja istuutunut hänen viereensä sohvalle. — Sitä ei voi kuvitella! Kuuteen viikkoon hän ei puhunut mitään kenenkään kanssa, ja söi vain silloin, kun minä rukoilin häntä syömään. Eikä häntä voinut hetkeksikään jättää yksin. Me piilotimme kaiken, millä hän olisi voinut tappaa itsensä; me asuimme kyllä alakerrassa, mutta mistään ei voinut olla varma. Te kai tiedätte, että poikani jo kerran ennenkin yritti ampua itsensä tuon saman naisen tähden, sanoi vanha rouva, ja kurtisti kulmiaan muistaessaan tuon tapauksen. — Niin, hän lopetti elämänsä niin kuin sellaisen naisen kuuluikin se lopettaa. Hänen piti saada kuollakin alhaisesti, inhottavasti.
— Me emme kelpaa tässä tuomareiksi, kreivitär, sanoi Sergei Ivanovitsh huoaten, — mutta minä ymmärrän, miten raskasta se on ollut teille.
— Oi, älkää puhukokaan! Minä asuin maatilallani ja poikani oli käymässä luonani. Tuotiin eräs kirjelappu. Hän kirjoitti vastauksen ja lähetti sen. Me emme tienneet, että se nainen oli siellä asemalla. Minä olin juuri ehtinyt mennä makuukamariini, kun minun Maryni kertoi minulle, että eräs ylhäisönainen oli heittäytynyt junan alle asemalla. Oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Minä käsitin heti, että se oli hän. Minä kielsin heti kertomasta pojalleni. Mutta muut olivat jo puhuneet. Hänen kuskinsa oli ollut siellä ja nähnyt kaiken. Kun minä juoksin hänen huoneeseensa, hän oli aivan kuin järjiltään — oli kammottavaa katsoa häntä. Sanomatta sanaakaan hän ajoi sinne. En tiedä mitä kaikkea siellä sitten tapahtui, mutta hänet tuotiin kotiin aivan kuin kuolleena. Minä en olisi tuntenut häntä. Prostration complète[103], sanoi lääkäri. Sitten alkoi miltei raivohulluus. Oi, ei puhuta siitä enää! sanoi kreivitär heilauttaen kättään kuin karkottaakseen sen kaiken mielestään. — Kauheaa aikaa! Ei, sanokaa mitä hyvänsä, hän oli huono nainen. Kaikenlaisia hurjia ja mielettömiä intohimoja niitä onkin! Teki kaiken pelkästä erikoisuudentavoittelusta. Siinä hän sen erikoisuutensa nyt osoitti! Tuhosi itsensä ja kaksi hyvää ihmistä — oman miehensä ja minun poikaraukkani!
— Tiedättekö mitään hänen miehestään, kreivitär? kysyi Sergei
Ivanovitsh.
— Hän otti tytön luokseen. Aljosha oli alkuaikoina suostuvainen kaikkeen. Mutta nyt häntä vaivaa kauheasti, että hän antoi tyttärensä vieraan ihmisen huostaan. Hän ei voi kuitenkaan ottaa sanaansa takaisin. Karenin kävi hautajaisissa. Mutta me järjestimme niin, ettei hänen ja Aljoshan tarvinnut tavata toisiaan. Hänen, Kareninin, oli sentään helpompi kestää isku. Hänhän pääsi siten kahleistaan. Mutta minun poikarukkani oli antautunut kokonaan sille naiselle, jättänyt hänen takiaan kaikkensa — virkauransa, seuraelämän ja minut, eikä tuo nainen sittenkään säälinyt häntä, vaan tahallaan tuhosi hänet kokonaan. Ei, sanokaa mitä tahdotte, jo sellainen kuolemakin todistaa, että hän oli alhainen, uskontoa vailla oleva nainen. Suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta minä vihaan hänen muistoansakin, kun näen poikani tuhoutuvan.
— Kuinka poikanne voi nykyään?
— Jumalan onni tämä Serbian sota. Minä olen liian vanha sitä ymmärtämään, mutta hänelle se tuli kuin Jumalan lähettämänä. Minua hänen äitinään se kyllä pelottaa, ja sanotaanpa sitäkin, että ce n'est pas très hien vu à Petersbourg[104]. Mutta mitäpä minä voin tehdä! Hänen ystävänsä Jashvin, joka oli pelannut kaiken omaisuutensa, lähti Serbiaan. Matkalla hän poikkesi Aljoshan luona ja sai hänetkin lähtemään sinne. Se kiinnostaa häntä nyt edes jonkin verran. Koettakaa tekin puhua hänen kanssaan ja virkistää häntä, olkaa niin hyvä. Hän on niin suruissaan. Kaiken lisäksi hänen hampaitaankin on alkanut särkeä. Hän olisi varmaan hyvillään, jos saisi tavata teitä. Olkaa hyvä ja puhukaa hänen kanssaan; hän kävelee junan toisella puolella olevalla sillalla.
Sergei Ivanovitsh sanoi, että hänestäkin olisi hyvin hauska tavata
Vronski, ja meni junan toiselle puolen.