IX
Neljän aikaan Levin nousi sykkivin sydämin ajurin rattailta Eläintarhan luona ja lähti kulkemaan kelkkamäkeä ja luistinrataa kohti tietäen varmasti löytävänsä Kittyn sieltä, sillä hän oli nähnyt portilla Shtsherbatskien vaunut.
Oli selkeä pakkaspäivä. Portin luona seisoi jonossa vaunuja, rekiä, ajureita ja santarmeja. Siististi pukeutunutta väkeä kuhisi portilla ja puhdistetuilla käytävillä pienten venäläistyylisten koristeharjaisten talojen lomassa, ihmisten hatut välkkyivät auringonpaisteessa. Puiston vanhat tuuheat koivut lumitaakan taivuttamine oksineen näyttivät kuin pukeutuneen uusiin juhlallisiin messukaapuihin.
Hän kulki käytävää pitkin luistinrataa kohti ja puheli itsekseen: "Ei pidä hätäillä, pitää rauhoittua. Mitä sinä nyt? Ole hiljaa, hölmö", kehotteli hän sydäntään. Ja mitä enemmän hän koetti tyyntyä, sitä epätasaisemmaksi kävi hänen hengityksensä. Tuttava tuli vastaan ja huusi häntä nimeltä, mutta hän ei edes tuntenut, kuka se oli. Hän meni kelkkaratojen luo, mistä kuului laskettavien ja nostettavien kelkkain ketjujen räminää, alas liukuvien kelkkojen jyryä ja iloisina kajahtelevia ääniä. Hän astui vielä muutaman askeleen, kunnes hänen eteensä avautui luistinrata. Hän tunnisti Kittyn heti kaikkien luistelijain joukosta.
Hän tunsi Kittyn olevan siellä siitä ilosta ja pelosta, mikä oli vallannut hänen sydämensä. Siellä tämä seisoi radan toisessa päässä keskustellen jonkun naisen kanssa. Hänen puvussaan eikä asennossaan ei oikeastaan ollut mitään erikoista. Mutta Levinin oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta joukosta kuin ruusupensas nokkoskasasta. Kaikki sai valaistuksensa hänestä. Hän oli hymy, joka kirkasti kaiken ympärillään. "Voinkohan minä mennä tuonne jäälle hänen luokseen?" epäröi Levin. Paikka, jossa Kitty seisoi, tuntui hänestä luoksepääsemättömältä pyhätöltä, ja hetken hän oli jo kääntymäisillään takaisin, niin hirveältä hänestä tuntui. Hänen täytyi voittaa itsensä ja koettaa ymmärtää, että kulkihan siinä Kittyn ympärillä kaikenlaista muutakin väkeä ja saattoihan siis hänkin tulla sinne luistelemaan. Hän meni radalle mutta vältteli kauan katsomasta tyttöön, ikään kuin tämä olisi ollut häikäisevä aurinko, mutta näki tämän katsomattakin, kuten auringon.
Jäälle kokoontui tänä viikon päivänä ja tähän aikaan päivästä saman seurapiirin ihmisiä, kaikki tuttuja keskenään. Joukossa oli sekä taidollaan keikaroivia luistelijamestareita että nojakelkan varassa opettelevia arka- ja kömpelöliikkeisiä vasta-alkajia, pojannaskaleita ja terveydellisistä syistä luistelevia vanhuksia. Kaikki he tuntuivat Levinistä erikoisilta onnenpojilta, kun saivat olla siinä Kittyn lähellä. He näyttivät kaikki luistelevan aivan välinpitämättöminä hänen edessään ja takanaan, vieläpä puhuttelevankin häntä ja pitävän hauskaa kokonaan riippumatta hänestä, mainion jään ja hyvän sään innostamina.
Nikolai Shtsherbatski, Kittyn serkku, istui penkillä lyhyessä päällystakissaan ja tiukoissa housuissaan, luistimet jalassa, ja Levinin nähdessään huusi hänelle:
— Kas, Venäjänmaan paras luistelija! Milloin olette tullut? On mainio jää, pankaa luistimet jalkaanne.
— Eihän minulla poloisella ole luistimiakaan, Levin vastasi ihmetellen rohkeuttaan ja luontevuuttaan hänen läsnä ollessaan eikä hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistään, vaikka katsoikin toisaalle. Levin tunsi, että aurinko lähestyi häntä. Kitty oli radan kulmassa. Korkeiden kengänvarsien tukemat pikkuiset jalat harallaan hän lähti selvästi arastellen luistelemaan Leviniä kohti. Muuan kansanasuun pukeutunut poika kiisi hänen ohitseen syvässä kumarassa, käsiään hurjasti huitoen. Kitty luisteli hiukan epävarmasti. Hän piti kätensä varuillaan jättäen muhvin nauhan varaan ja katsoi Leviniin hymyillen hänelle ja omalle arkuudelleen. Käänteen päässä hän potkaisi notkealla jalallaan vielä kerran vauhtia, liukui suoraan Shtsherbatskin luo, tarttui kädellään tähän kiinni ja nyökkäsi hymyillen Levinille. Kitty oli ihanampi kuin miksi Levin oli hänet kuvitellut.
Ajatellessaan häntä Levin oli nähnyt hänet elävänä mielessään, varsinkin tuon vaaleahiuksisen pikku pään, joka oli niin vapaasti pystyssä sirojen neidonhartiain yllä ja jonka ilme kuvasti lapsenomaista selkeyttä ja hyvyyttä. Ilmeen lapsellisuus ja vartalon siro kauneus yhdessä soivat hänelle erityistä viehätysvoimaa, jonka Levin hyvin muisti. Mutta kerta kerralta häntä hämmästytti Kittyn aina lempeitten, tyynten ja rehellisten silmien ilme ja varsinkin hänen hymynsä, joka aina vei Levinin lumottuun maailmaan, missä hän tunsi muuttuvansa helläksi ja lempeäksi, — sellaiseksi kuin hän muisti olleensa joskus varhaisen lapsuutensa parhaina hetkinä.
— Milloin olette saapunut? kysyi hän antaen Levinille kättä. —
Kiitos, lisäsi hän, kun Levin nosti muhvista pudonneen nenäliinan.
— Minäkö? Vastahan minä tulin eilen… ei vaan tänään… vastasi Levin, joka ei hermostukseltaan heti ymmärtänyt kysymystä. — Aioin käydä luonanne, hän sanoi ja muistettuaan samalla käyntinsä tarkoituksen kävi ujoksi ja punastui. — Minä en tiennyt, että te luistelette ja hyvin luistelettekin.
Kitty katsoi häneen tarkkaavasti, ikään kuin tahtoen tietää syyn hänen ujouteensa.
— Teidän kiitoksellenne on annettava arvoa. Täällä elää vielä legenda teidän luistelutaidostanne, Kitty sanoi pudistaen mustan hansikkaan verhoamalla kätösellään muhville pudonneita kuuran hileitä.
— Niin, ennen aikaan oli intohimoinen luistelija, halusin päästä taidoissani mestariksi.
— Te teette luullakseni kaiken intohimoisesti, Kitty sanoi hymyillen. — Minä katselisin niin mielelläni teidän luisteluanne. Pankaa luistimet jalkaan ja luistellaan yhdessä.
"Yhdessäkö! Onko se todellakin mahdollista?" Levin ajatteli katsoen häneen.
— Otan heti paikalla luistimet, hän sanoi. Ja hän lähti panemaan luistimia jalkaansa.
— Ette ole pitkään aikaan käynytkään, herra, puhui radanhoitaja pitäen hänen jalkaansa kädessään ja kiertäen kiinni kantaruuvia. — Teidän jälkeenne ei ole tullut herroista yhtään mestaria. Onko hyvä näin? hän sanoi vetäen kireälle hihnan.
— Hyvä on, kunhan vain kiiruhdatte, Levin vastasi pidättäen vaivoin onnen hymyn, joka väkisinkin pyrki hänen kasvoilleen. "Niin", hän ajatteli, "tämä on elämää, tämä on onnea! Yhdessä, hän sanoi, luistelkaamme yhdessä. Sanoisinko hänelle nyt? Siksihän minä juuri pelkään sitä sanoa, kun olen nyt niin onnellinen, onnellinen toivostani… Mutta sitten?… Ei, täytyyhän minun! Täytyy, täytyy! Pois heikkous!"
Levin nousi seisomaan, heitti päällystakin yltään ja juostuaan kopin edessä olevan rosoisen paikan yli tuli vauhdikkaasti sileälle jäälle ja liukui kevyesti eteenpäin, kiihdyttäen ja suunnaten kulkuaan kuin pelkällä tahdollaan. Hän lähestyi Kittyä arasti, mutta rauhoittui taas tämän hymystä.
Kitty antoi hänelle kätensä, ja he lähtivät luistelemaan lisäten vauhtia. Mitä nopeammin he menivät, sitä lujemmin Kitty puristi hänen kättään.
— Teidän kanssanne minä olisin oppinut nopeammin, minä tunnen luottavani teihin, Kitty sanoi hänelle.
— Ja minä itseeni, kun te nojaatte minuun, Levin sanoi, mutta säikähti samalla sanojansa ja punastui. Ja tosiaankin, tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi mennyt pilveen. Kittyn kasvoilta katosi äskeinen ystävällisyys, ja Levin näki niillä tutun väreilyn, joka merkitsi ajatusten ponnistusta: sileälle otsalle kohosi pieni ryppy.
— Teillä on jotain ikävää mielessänne? Niin, eihän minulla ole oikeutta udella, Levin sanoi.
— Miksikä ei?… Ei minulla mitään ikävää ole, vastasi Kitty kylmästi ja lisäsi samassa: — Oletteko jo nähnyt mademoiselle Linonia?
— En vielä.
— Menkää hänen luokseen, hän niin pitää teistä.
"Mitä tämä on? Minä olen katkeroittanut hänet. Herra, auta minua!" Levin ajatteli ja kiiti vanhan harmaakiharaisen ranskattaren luo, joka istui penkillä. Hymyillen niin että tekohampaat näkyivät otti tämä hänet vastaan vanhana ystävänään.
— Niin sitä kasvetaan, hän sanoi Levinille katsellen Kittyä, — ja vanhennutaan. Tiny bear on jo kasvanut suureksi! jatkoi ranskatar nauraen ja johdatti hänen mieleensä sutkauksen kolmesta neidistä, joita Levin oli kutsunut kolmeksi karhuksi erään englantilaisen sadun mukaan. — Muistatteko että aikanaan sanoitte niin?
Levin ei sitä lainkaan muistanut, mutta neiti oli naureskellut tuolle sutkautukselle jo kymmenkunta vuotta pitäen siitä.
— No, menkää, menkää luistelemaan. Eikö meidän Kitty jo luistele hyvin?
Kun Levin taas tuli Kittyn luo, oli ankaruus tämän kasvoilta kadonnut, silmien ilme oli yhtä rehellinen ja ystävällinen, mutta Levinistä tuntui, että tuossa ystävällisyydessä oli erikoinen, tahallisen rauhallinen sävy. Ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Puheltuaan hiukan vanhasta kotiopettajattarestaan ja tämän omituisuuksista kysyi Kitty Levinin kuulumisia.
— Eikö teidän sentään ole talvella ikävä siellä maalla? kysyi hän.
— Ei laisinkaan; minä teen paljon työtä, Levin sanoi ja tunsi kuinka Kitty alisti hänet rauhallisella äänensävyllään, josta hän tiesi olevan mahdotonta päästä, niin kuin oli ollut laita alkutalvestakin.
— Viivyttekö täällä kauan aikaa? kysyi Kitty.
— En tiedä, vastasi hän ajattelematta mitä sanoi. Hänen mieleensä tuli, että jos hän antautuu tuon tyynen ystävyydensävyn valtaan, hän lähtee taaskin kotiinsa mitään päättämättä, ja hän päätti närkästyä.
— Kuinka ette tiedä?
— En vain tiedä. Se riippuu teistä, hän sanoi ja kauhistui sanojaan. Eikö Kitty kuullut hänen sanojaan vai eikö tahtonut kuulla, mutta hän näytti kuin kompastuvan, kopautti kahdesti jalkaansa jäähän ja luisteli pois Levinin luota mademoiselle Linonin luo. Sanottuaan tälle jotain lähti Kitty telttaa kohti, jossa naiset riisuivat luistimiaan.
"Jumalani, mitä minä tein! Voi hyvä Jumala! Auta minua, opeta minua!" puheli Levin rukoillen. Ja tuntien tarvetta voimakkaaseen liikuntaan hän otti vauhtia ja kiiti luistimillaan tehden voimakkaita kaarroksia.
Sillä aikaa eräs nuori herra, uusista luistelijoista paras, tuli savuke suussa kahvilahuoneesta ja lasketteli kovaa vauhtia kolisten ja nytkähdellen luistimet jalassa portaita alas. Hän kiiti jäälle ja muuttamatta edes käsien vapaata asentoa lähti luistelemaan rataa pitkin.
— Ahaa, tuo on uusi juttu! Levin sanoi ja juoksi heti ylös tehdäkseen tuon uuden tempun.
— Älkää tappako itseänne, täytyy olla tottunut! huusi Nikolai
Shtsherbatski hänelle.
Levin nousi portaiden päähän, otti ylhäältä niin kovan vauhdin kuin voi ja lasketteli alas koettaen säilyttää tasapainon tässä oudossa kyydissä käsiensä avulla. Viimeisen portaan kohdalla hän takertui kiinni, mutta hipaisi vain hiukan jäätä kädellään, teki voimakkaan oikaisuliikkeen, pysyi pystyssä ja luisteli nauraen edelleen.
"Herttainen poika", ajatteli Kitty tullessaan samaan aikaan teltasta mademoiselle Linonin kanssa ja katseli Leviniä kuin rakasta veljeä, hiljainen hellä hymy huulillaan. "Olenko minä tehnyt väärin, olenko tehnyt jotain pahaa? Ne sanovat sitä keimailuksi. Minä tiedän kyllä rakastavani toista. Mutta onhan minulla hauskaa hänen seurassaan, hän on niin herttainen. Miksi hänen piti se sanoa?…" hän ajatteli.
Kitty näytti tekevän lähtöä radan portailla odotelleen äitinsä kanssa. Levin pysähtyi ja mietti hetkisen, kasvot nopeasta liikunnasta hehkuen. Hän riisui luistimet ja tavoitti äidin ja tyttären puutarhan portilla.
— Hauska nähdä teitä, sanoi vanha ruhtinatar. — Torstaisin, kuten ennenkin, on meillä vierasilta.
— Tänään siis?
— On hyvin hauska saada nähdä teitä, sanoi ruhtinatar kuivasti. Tuo kuivakiskoisuus tuntui Kittystä ikävältä, eikä hän malttanut olla tasoittamatta äidin kylmyyttä. Hän käänsi päätään ja virkkoi hymyillen:
— Näkemiin.
Samaan aikaan tuli Stepan Arkadjevitsh puistoon kuin iloinen voittaja, hattu kallellaan, kasvot ja silmät loistaen. Mutta mentyään anoppinsa luo hän vastasi surullisena, syyllisennäköisenä tämän kysymyksiin Dollyn voinnista. Puhuttuaan hiljaa ja alakuloisesti anoppinsa kanssa hän oikaisi rintansa ja otti Leviniä käsikoukusta.
— No niin, me kai sitten lähdemme? kysyi hän. — Ajattelin koko ajan sinua ja olen hyvin, hyvin iloissani, että tulit, hän sanoi katsellen Leviniä vihjailevasti silmiin.
— Lähdetään, lähdetään, vastasi onnellinen Levin, yhä kuullen sen äänen soinnin, joka oli sanonut "näkemiin", ja yhä nähden hymyn, joka oli säestänyt tuota sanaa.
— "Angliaan" vaiko "Eremitage'iin"?
— Sama minulle.
— No menkäämme "Angliaan", sanoi Stepan Arkadjevitsh valiten "Anglian" siksi, että hän oli sinne enemmän velkaa kuin "Eremitage'iin". Juuri siksi hänestä oli väärin vältellä tuota ravintolaa. — Sinulla on ajuri? Hyvä on, minä lähetinkin vaununi pois.
Koko matkan ystävykset olivat vaiti. Levin mietti, mitä tuo ilmeen muutos Kittyn kasvoilla saattoi merkitä. Välillä hän uskotteli itsellään olevan toivoa, välillä taas lankesi epätoivoon ja näki selvästi toivonsa järjettömyyden. Hän tunsi kuitenkin olevansa aivan kuin toinen ihminen nähtyään tuon hymyn ja kuultuaan sanan: näkemiin.
Stepan Arkadjevitsh sepitti matkalla ruokalistaa.
— Sinähän pidät turbot'sta? Levin sanoi perille tultaessa.
— Mistä? kysäisi Levin. — Turbot'sta? Pidän, minä pidän kauheasti turbot'sta.