VI
Koska Sergei Ivanovitsh ei ollut voinut tietää milloin pääsisi lähtemään, hän ei ollut lähettänyt veljelleen sähkösanomaa tulostaan eikä tilannut hevosia vastaan. Levin ei ollut kotosalla, kun Katavasov ja Sergei Ivanovitsh kello 12:n aikaan päivällä saapuivat kartanon kuistin eteen pienissä vuokrarattaissa, pölyisinä kuin murjaanit. Kitty, joka istui kuistilla isänsä ja sisarensa kanssa, tunsi lankonsa ja juoksi alas häntä vastaan.
— Kuinka te saatoitte olla ilmoittamatta tulostanne, Kitty sanoi ojentaen kätensä Sergei Ivanovitshille ja kurottaen otsansa hänen suudeltavakseen.
— Me pääsimme mainiosti näinkin eikä tarvinnut häiritä teitä, Sergei Ivanovitsh vastasi. — Minä olen niin pölyinen, että pelottaa koskea. En tiennyt milloin pääsisin, oli niin paljon työtä. Teillä on kaikki ennallaan, hän lisäsi hymyillen, — te nautitte yhä hiljaista onneanne täällä rauhan satamassa. Tässä on nyt ystävämme Fjodor Vasiljevitsh hänkin tuli viimein.
— Mutta minä en ole murjaani; peseydyttyäni olen kyllä ihmisen näköinen, sanoi Katavasov leikkisästi antaen kättä ja hymyillen hampaat tummien kasvojen keskeltä erikoisesti välkkyen.
— Kostja tulee hyvin iloiseksi. Hän meni ulkokartanoon. Hänen pitäisi pian tulla.
— Harjoittaa yhä maataloutta. Rauhan satamapa tosiaankin, sanoi Katavasov. — Kaupungissa ei tiedetä mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kuinkas minun ystäväni siihen suhtautuu? Varmaan jotenkin eri tavalla kuin muut ihmiset?
— No ei, ihan tavallisesti. Niin kuin toisetkin, vastasi Kitty ja katsahti hieman hämillään Sergei Ivanovitshiin. Minä lähetän heti hakemaan häntä. Isä on nyt meillä. Hän tuli äskettäin ulkomailta.
Lähdettyään hakemaan Leviniä ja toimitettuaan pölyn peittämät vieraat peseytymään, toisen kirjastohuoneeseen, toisen entiseen Dollyn huoneeseen, ja käskettyään valmistaa vieraille aamiaista Kitty juoksi kuistikolle käyttäen hyväkseen täyttä liikkumisvapauttaan, jota oli ollut vailla raskautensa aikana.
— Sergei Ivanovitsh ja professori Katavasov tulivat, hän sanoi.
— Vai niin, ja vielä näin kuumana aikana! sanoi ruhtinas.
— Ei, isä, hän on hyvin herttainen ja Kostjakin pitää hänestä kovasti, sanoi Kitty anovasti hymyillen, sillä hän oli huomannut ivallisen ilmeen isänsä kasvoilla.
— Enhän minä mitään sanokaan.
— Mene sinä, sisko hyvä, heidän luokseen, Kitty pyysi sisartaan, — ja pidä heille seuraa. He ovat tavanneet Stivan asemalla, hän oli lähettänyt terveisiä. Minä käyn sillä aikaa pikku Mitjan luona. Lapsirukka ei ole saanut ruokaa sitten aamun. Hän on nyt varmaan herännyt ja huutaa kovasti. — Tuntien maidon herunnan rinnassaan Kitty meni nopeasti lastenkamariin.
Hän oli tosiaankin arvannut oikein. Hänen siteensä lapseen oli vielä niin läheinen, että hän tiesi oman maitonsa herunnasta lapsen kaipaavan ruokaa.
Jo ennen tuloaan lastenkamarin lähelle hän tiesi lapsen huutavan. Niin todella olikin. Kuullessaan hänen äänensä Kitty kiiruhti askeliaan. Mitä enemmän hän kiiruhti, sitä enemmän poika huusi. Ääni oli raikas ja terve, mutta nälkäinen ja kärsimätön.
— Joko se on kauankin huutanut? Kitty kysyi hätäisesti istuutuen tuolille ja valmistautuen imettämään. — No, antakaa nyt hänet tänne, pian. Kyllä te olette hidas, hän sanoi lapsenhoitajalle. — Pankaa myssy sitten myöhemmin.
Poika huusi ahnaasti, täyttä kurkkua.
— Odottakaahan nyt vähän, sanoi Agafja Mihailovna, joka oli melkein aina lastenkamarissa. — Täytyy ensin laittaa kuntoon. Ai ai! hän viihdytteli lasta äidistä välittämättä.
Hoitaja vei lapsen äidille. Agafja Mihailovna seurasi häntä hellyydestä leppein kasvoin.
— Tuntee se, tuntee. Niin totta kuin minä olen tässä, se tunnisti minut, Katerina Aleksandrovna! huusi Agafja Mihailovna kilpaa lapsen kanssa.
Mutta Kitty ei kuunnellut hänen sanojaan. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi samassa suhteessa kuin lapsenkin.
Hätäilyn vuoksi asia ei pitkään aikaan ottanut luonnistuakseen. Poika hamusi eri paikkaa kuin olisi pitänyt ja oli kiukuissaan.
Vihdoinkin, epätoivoisen, tikahduttavan huudon ja tyhjän nieleskelyn jälkeen toimitus onnistui. Äiti ja lapsi tunsivat rauhoittuvansa, ja kumpikin hiljeni.
— Lapsirukkahan on aivan hiessä, Kitty kuiskasi tunnustellen lasta. — Mistä te päättelette, että se tunnistaa? lisäsi hän seuraten lapsensa silmiä, jotka hänestä näyttivät katselevan veitikkamaisesti otsalle valuneen myssyn alta. Lapsen pienet posket pullistuivat ja painuivat sisään tasaiseen tahtiin, ja sen punakkakämmeninen pikku käsi pyöri ilmassa.
— Ei voi olla totta! Jos hän tunnistaisi, niin minut kai hänen ensimmäisenä pitäisi tunnistaa, vastasi Kitty hymyillen Agafja Mihailovnan väitteeseen.
Hän hymyili, sillä sydämessään hän tiesi, että lapsi kyllä tunnisti Agafja Mihailovnan, kuten se tunsi, tiesi ja ymmärsi paljon muutakin, paljon sellaistakin, jota kukaan muu ei tiennyt ja jota hän, äiti itse, oli oppinut tietämään ja ymmärtämään juuri lapseltaan. Agafja Mihailovna, lastenhoitaja, isoisä ja jopa isäkin pitivät Mitjaa elävänä olentona, joka vaati pelkkää aineellista huolenpitoa; mutta äiti oli jo kauan sitten havainnut hänet henkiseksi olennoksi, jonka kanssa hänellä oli jo kokonainen sarja henkisyyteen perustuvia suhteita.
— No, kunhan herää, niin saatte itse nähdä, jos Jumala suo. Kun minä teen tällä lailla, niin se kullanmuru alkaa säteillä kuin mikäkin päivänpaiste, kertoi Agafja Mihailovna.
— No hyvä, hyvä, sittenhän näemme, Kitty kuiskasi. — Torkkuu jo.
Menkää nyt hiljaa pois.