VII
Saavuttuaan aamujunassa Moskovaan Levin ajoi velipuolensa Koznyshevin luo. Pukua vaihdettuaan hän astui veljensä työhuoneeseen aikoen heti paikalla kertoa hänelle tulonsa syyn ja kysyä neuvoa; mutta veli ei ollut yksin. Hänen luonaan istui eräs huomattava filosofian professori, joka oli tullut Harkovista varta vasten selvittämään väärinkäsitystä, joka oli syntynyt miesten välille eräästä sangen tärkeästä filosofisesta kysymyksestä. Professori oli antautunut kiivaaseen väittelyyn materialistien kanssa. Sergei Koznyshev oli seurannut innokkaasti tätä väittelyä ja professorin viimeisen kirjoituksen luettuaan esittänyt kirjeessä hänelle vastaväitteensä. Hän syytti professoria liian suurista myönnytyksistä materialisteille. Ja professori oli heti saapunut keskustelemaan kysymyksestä. Väittely koski muodissa olevaa kysymystä: onko ihmisen toiminnassa olemassa rajaa psyykkisten ja fysiologisten ilmiöiden välillä ja missä se on.
Sergei Ivanovitsh otti veljensä vastaan tapansa mukaan ystävällisen kylmästi hymyillen, esitteli hänet professorille ja jatkoi keskustelua.
Tämä pieni kellertäväihoinen ja kapeaotsainen mies, jolla oli silmälasit nenällä, irrottautui hetkeksi keskustelusta tervehtiäkseen Leviniä ja jatkoi sitten puhettaan kiinnittämättä tulijaan sen enempää huomiota. Levin istui odottamaan milloin professori lähtisi, mutta kiinnostuikin pian keskustelunaiheesta.
Levin oli nähnyt aikakauslehdissä kirjoituksia, joista oli puhe, ja oli lukenut niitä, ne kun kiinnostivat häntä — entistä luonnontieteen ylioppilasta — hänelle tuttujen luonnontieteen perusteiden kehittelynä. Mutta hän ei ollut koskaan yhdistänyt noita tieteen johtopäätöksiä ihmisen eläimellisestä syntyperästä, reflekseistä, biologiasta ja sosiologiasta niihin kysymyksiin, jotka koskivat elämän ja kuoleman merkitystä hänelle itselleen ja jotka viime aikoina yhä useammin olivat tulleet hänen mieleensä.
Kuunnellessaan veljensä ja professorin välistä keskustelua hän huomasi, että he yhdistivät tieteelliset kysymykset sisäisiin, olivatpa jo muutamia kertoja saapumaisillaan näihin kysymyksiin, mutta joka kerta kun he alkoivat lähestyä sitä, mikä hänestä tuntui pääasialta, he heti kiireesti peräytyivät takaisin ja syventyivät taas hienojen jaottelujen, sitaattien, viittausten ja auktoriteettien pariin, ja hän ymmärsi vaivoin, mistä oli kysymys.
— Minä en voi tunnustaa, sanoi Sergei Ivanovitsh jonka ilmaisutapa oli erityisen selvää ja täsmällistä ja ääntämys hienostunutta, — minä en voi missään tapauksessa yhtyä Keyesiin siinä, että koko minun käsitykseni ulkomaailmasta johtuisi vaikutelmista. Olemisen pohjimmaista peruskäsitettä en ole saanut aistimuksen kautta, sillä ei ole edes olemassa erityistä elintä, joka tämän käsitteen välittäisi.
— Niin, mutta Wurst, Knaust ja Pripasov vastaavat teille, että teidän tietoisuutenne olemisesta johtuu kaikkien aistimusten ykseydestä, että olemisen tajuaminen on aistimusten tulos. Sanoopa Wurst vielä suoraan, että heti kun aistimukset lakkaavat, ei myöskään olemisen käsitettä enää ole olemassa.
— Minä sanon päinvastoin, aloitti Sergei Ivanovitsh.
Mutta Levinistä näytti taas, että lähetessään pääasiallisinta he jälleen perääntyivät, ja hän päätti tehdä professorille kysymyksen.
— Jos siis minun tunteeni hävitetään, jos minun ruumiini kuolee, ei voi olla enää mitään olemassaoloa? kysyi hän.
Harmistuneen näköisenä, aivan kuin keskeytys olisi tuottanut hänelle älyllistä kipua, professori katsahti kummalliseen kysyjään, joka oli pikemmin maankiertäjän kuin filosofin näköinen, ja siirsi silmänsä Sergei Ivanovitshiin ikään kuin kysyen: kannattaako tässä puhua? Mutta Sergei Ivanovitsh joka ei puhunut läheskään niin vaivalloisesti ja yksipuolisesti kuin professori ja joka kykeni ymmärtämään sen yksinkertaisen ja luonnollisen katsantokannan, jonka pohjalta viimeinen kysymys oli tehty, hymyili ja sanoi:
— Meillä ei ole vielä oikeutta ratkaista tätä kysymystä.
— Ei ole faktoja, vahvisti professori ja jatkoi todistelujaan. — Ei, hän sanoi, — minä viittaan siihen, että jos aistimuksen perustana onkin vaikutelma, kuten Pripasov suoraan sanoo, niin meidän tulee tarkoin erottaa nämä kaksi käsitettä.
Levin ei enää kuunnellut, vaan odotti professorin lähtöä.