XI
Päivä, jolloin Sergei Ivanovitsh tuli Pokrovskojeen, oli Levinin vaikeimpia.
Oli kiireisin työaika, jolloin kansa osoittaa työssään poikkeuksellisen uhrautuvaa ponnistelua, jollaista ei näe missään muissa elämänoloissa, ja joka arvioitaisiin suureksi, jos ne ihmiset, joissa nuo ominaisuudet ilmenevät, itse korostaisivat niiden arvoa, ja jollei se toistuisi joka vuosi ja jolleivät tuon ponnistelun seuraukset olisi niin yksinkertaisia.
Niittää, sitoa ja kuljettaa pois rukiit ja kaurat, niittää keskenjääneet niityt, kerrata kesannot, puida siemenet ja tehdä syyskylvöt, — kaikki tuo näyttää kovin yksinkertaiselta ja tavalliselta; mutta että se kaikki tulisi tehdyksi, täytyy kaikkien maalaisten, nuorten ja vanhojen, tehdä noiden kolmen neljän viikon ajan lakkaamatta kolme kertaa enemmän työtä kuin tavallisesti, ravintonaan kalja, sipuli ja musta leipä, yökaudet puiden ja lyhteitä kuljettaen, uhraamatta unelle enempää kuin pari kolme tuntia vuorokaudessa. Näin tapahtuu joka vuosi kautta koko Venäjänmaan.
Levin, joka oli elänyt suurimman osan ikäänsä maalla läheisissä tekemisissä kansan kanssa, tunsi aina tuona kiireisenä työaikana kansan yhteisen innostuksen tarttuvan häneenkin.
Tänä aamuna hän oli käynyt aloittamassa rukiinkylvön ja valvomassa aumojen tekoa kaurapellolla, juonut sitten vasta heränneiden vaimonsa ja kälynsä seurassa aamukahvit ja lähtenyt jalkaisin ulkokartanolle, jossa aikoi tänään käyttää uutta puimakonetta siemenviljan puintiin.
Koko päivän Levin oli, niin puhutellessaan työnjohtajaa ja talonpoikia kuin puhellessaan kotona vaimonsa, appensa, Dollyn ja tämän lasten kanssa, ajatellut vain yhtä ja samaa asiaa, joka vaivasi häntä taloushuolten keskelläkin, ja etsinyt kaikesta valaistusta kysymykseen: "Mitä minä olen? Ja missä olen? Ja miksi olen täällä?"
Levin seisoi vastakatetussa, vilpoisessa riihessä, jonka pähkinäpensaista punotut ristikkoseinät karisemattomine lehtineen ja olkikaton kuoritut haapaiset riu'ut tuoksuivat vielä tuoreuttaan, ja katseli milloin korkeassa oviaukossa väreilevää kuivaa ja karvasta riihipölyä, milloin helteisen auringon valaisemaa puimatannerta ja vastikään tuotuja tuoreita olkikupoja, milloin valkorintaisia pääskyjä, jotka viserrellen lentelivät katoksen alla ja pysähtelivät siipiään räpyttäen oviaukon kohdalla, milloin taas pimeässä, pölyisessä riihessä kihisevää työväkeä, ja hänen päässään kierteli omituisia ajatuksia:
"Miksi kaikkea tätä tehdään?" ajatteli hän. "Miksi minä seison tässä ja pakotan heidät tekemään työtä? Miksi he kaikki hääräilevät ja koettavat näyttää minulle uutteruuttaan? Miksi tuo Matrjona-muori noin pinnistelee? Häntähän minä lääkitsin, kun palava hirsi putosi hänen päälleen tulipalossa", ajatteli Levin katsellen laihaa eukkoa, joka viljaa haravoidessaan asteli epätasaisella tantereella paljaita, mustaksi päivettyneitä jalkojaan jännittäen. "Silloin hän parani, mutta jos ei tänään tai huomenna niin ehkä kymmenen vuoden päästä hänet lasketaan hautaan, hänestä ei jää mitään jäljelle kuten ei tuostakaan punaliinaisesta keikistelijästä, joka noin ketterästi ja sievästi kerää tähkiä akanoiden seasta. Hänetkin peitetään hautaan, ja tuo kirjava ruuna kuopataan jo piankin", hän ajatteli katsellen raskaasti astelevaa ja avartunein sieraimin huohottavaa hevosta, joka työnsi taaksepäin kaltevia lavakärryjä. "Samoin kuopataan tuo Fjodorkin, jonka kähärä parta on nyt täynnä akanoita ja jonka paita on repeytynyt olkapäästä. Mutta hän vain päästelee lyhteitä, komentelee ja ärjyy naisille ja korjailee rivakoin liikkein vauhtipyörän hihnaa… Eikä ainoastaan heitä, vaan myös minut peitetään multaan, eikä mitään jää jäljelle. Mitä varten?"
Hän ajatteli sitä ja katseli samalla kelloaan laskeakseen, kuinka paljon puitiin tunnissa. Hän tahtoi tietää sen voidakseen määrätä päivän työt sen mukaan.
"Pian on kulunut tunti ja menossa on vasta kolmas kuhilas", ajatteli Levin, meni lyhteensyöttäjän luo ja huutaen niin kovasti, että se kuului koneen jyskeen yli, pyysi tätä harventamaan tahtiaan.
— Syötät liian paljon kerralla, Fjodor! Näetkö, se tukkeutuu ja siksi menee hitaasti. Pane tasaisemmin!
Kasvot mustina hikeen tarttuneesta pölystä Fjodor huusi jotain vastaukseksi, mutta teki yhä eri tavalla kuin Levin olisi tahtonut.
Levin meni koneen luo ja ryhtyi itse syöttämään lyhteitä.
Tehtyään työtä talonpoikien päivällisaikaan saakka hän lähti riihestä Fjodorin kera ja pysähtyi juttelemaan tämän kanssa puimatantereelle tehdyn, siemenviljaksi tarkoitetun, säännöllisen muotoisen keltaisen ruisauman viereen.
Tämä talonpoika oli siitä syrjäkylästä, missä Levin oli aiemmin luovuttanut maansa talonpoikien viljeltäväksi yhtiöperusteilla. Nyt se oli vuokrattuna eräälle talolliselle.
Levin johtui keskustelemaan Fjodorin kanssa tuosta maasta ja kysyi häneltä, eikö Platon, samasta kylästä oleva varakas ja hyvä talonpoika, aikonut ottaa sitä ensi vuodeksi.
— Kallis vuokra, mistäpä Platon sen maksaa, Konstantin Dmitritsh, vastasi talonpoika karistellen tähkiä hikiseltä poveltaan.
— Maksaahan Kirillovkin!
— Mitjuha (niin nimitti ukko ylenkatseellisesti talollista) on toista maata, Konstantin Dmitritsh! Se mies kiristää rahat pois eikä sääli tätä talonpoikia. Mutta Fokanytsh-setä (niin hän nimitti Platon-ukkoa) ei rupea nylkemään toista. Milloin jättää velaksi, milloin heittää koko saatavat sikseen. Pitää ihmisenä köyhempäänsäkin.
— Mitä varten hän jättää saataviaan perimättä?
— No se on niin, että ihmisiäkin on niin monenlaisia. Toinen, niin kuin se Mitjuhakin, elää vain omat tarpeet mielessään ja ahtaa vatsansa täyteen, mutta Fokanyts — se on rehti ukko. Se elää sieluaan varten. Pitää Jumalan mielessään.
— Mitenkä niin… Jumalan mielessään? Sieluaan varten? sanoi Levin melkein huudahtaen.
— Mitenkäkö? Totuudessa, Jumalan mielen mukaan. Niitä on monenlaisia ihmisiä. Niinhän te itsekin; ettehän tekään toiselle vääryyttä tee…
— Niin, niin, hyvästi nyt! sanoi Levin kiihtymyksestä hengästyneenä, kääntyi ottamaan keppinsä ja lähti nopein askelin kotia kohti. Talonpojan lausumat sanat, että Fokanyts eli sieluaan varten, totuudessa ja Jumalan mielen mukaan, olivat herättäneet hänessä joukon ajatuksia, jotka olivat ikään kuin murtautuneet lukkojen takaa vapauteen ja lähtivät nyt samaan päämäärään pyrkien kiertämään hänen päässään, hänet valollaan häikäisten.