XI
Se, mikä oli lähes vuoden ajan ollut Vronskin elämän ainoa, kaikki entiset toiveet korvannut pyrkimys; se, mikä Annalle oli ollut mahdoton, kauhea ja sen vuoksi sitä pyörryttävämpi onnen haave, — se kaipuu oli nyt tyydytetty.
Kalpeana ja leuka vavisten Vronski seisoi Annan edessä ja rukoili häntä rauhoittumaan, tietämättä minkä vuoksi ja miten.
— Anna, Anna! puhui hän ääni väristen. — Anna, luojan tähden…
Mutta mitä kovemmin hän puhui, sitä alemmaksi Anna painoi ennen ylpeän ja iloisen, mutta nyt häpeällisen päänsä, vaipui kokonaan sykkyrään ja putosi sohvalta istumasta lattialle miehen jalkojen juureen; hän olisi kaatunut matolle, ellei Vronski olisi pitänyt hänestä kiinni.
— Hyvä Jumala! Anna minulle anteeksi! hän sanoi nyyhkyttäen ja pusertaen Vronskin käsiä rintaansa vasten.
Hän tunsi itsensä niin rikolliseksi ja syylliseksi, ettei osannut muuta kuin nöyrtyä ja pyytää anteeksi; eikä hänellä tuota miestä lukuun ottamatta ollut koko elämässä ketään, ja siksi hän rukoili anteeksi tältäkin. Katsoessaan mieheen Anna tunsi alennustilansa fyysisesti eikä voinut enää sanoa mitään. Hän, Vronski, taas tunsi samaa mitä murhamiehen täytyy tuntea katsoessaan ruumista, jolta on riistänyt elämän. Ruumis, jolta hän oli riistänyt elämän, oli heidän rakkautensa, heidän rakkautensa alkuvaihe. Oli kauheaa ja inhottavaa muistella sitä, mistä oli saatu maksaa tämä häpeän kauhea hinta. Oman henkisen alastomuuden tunto painoi Annaa ja se tarttui Vronskiinkin. Mutta huolimatta kauhustaan murhaamansa ruumiin ääressä murhaajan täytyy paloitella ja piilottaa ruumis ja käyttää hyväkseen sitä, mitä on murhallaan hankkinut.
Ja vimmoissaan, ikään kuin intohimon kiihkosta, murhamies syöksyy ruumiin kimppuun, laahaa ja silpoo sitä; samalla tavoin Vronskikin peitti suudelmin uhrinsa kasvot ja olkapäät. Anna piteli hänen kättään eikä hievahtanut. "Niin, nuo suudelmat ne ovat tämän häpeän palkkana. Niin, ja tuo käsi, joka on aina oleva minun, on minun rikostoverini käsi." Hän kohotti kättä ja suuteli sitä. Vronski laskeutui polvilleen ja tahtoi nähdä hänen kasvonsa, mutta Anna peitti ne eikä puhunut mitään. Vihdoin hän nousi kuin pinnistellen ja työnsi Vronskin luotaan. Hänen kasvonsa olivat kauniit kuten ennenkin, mutta ennen kaikkea ne olivat säälittävät.
— Kaikki on lopussa, Anna sanoi. — Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä. Muista se.
— Kuinka en muistaisi sitä, mikä on koko minun elämäni, vastasi
Vronski. — Tuon onnen hetken vuoksi…
— Minkälaisen onnen! Anna sanoi kauhun ja inhon vallassa, ja tuo kauhu tarttui väkisinkin myös Vronskiin. — Luojan tähden, ei sanaakaan, ei sanaakaan enää.
Anna nousi nopeasti ja vetäytyi syrjemmäksi.
— Ei sanaakaan enää, hän toisti ja lähti, kasvoillaan kylmän epätoivon ilme, joka ihmetytti Vronskia. Anna tunsi itsensä nyt kykenemättömäksi ilmaisemaan sanoilla sitä häpeän, ilon ja kauhun tunnetta, joka täytti hänet uuden elämän kynnyksellä, eikä tahtonut puhua siitä, jottei halventaisi tätä tunnetta epätäsmällisin sanoin. Mutta jälkeenpäinkin, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, hänen oli yhtä vaikea löytää sanoja, joilla olisi voinut ilmaista tunteittensa moninaisuuden, eikä häneltä puuttunut ainoastaan sanoja, — hän ei löytänyt edes ajatuksia voidakseen itsekseen miettiä sielunliikkeitään.
Hän sanoi itsekseen: "Ei, minä en voi nyt ajatella sitä; sitten toisen kerran, kunhan ensin rauhoitun." Mutta sitä ajatusten rauhaa ei koskaan tullut; joka kerran, kun hän alkoi ajatella, mitä oli tehnyt ja miten hänen käy ja mitä hänen olisi tehtävä, hänet valtasi kauhu ja hän karkotti mielestään nuo ajatukset.
— Joskus toiste, puheli hän, — kunhan tästä rauhoitun.
Sen sijaan unessa, kun ajatukset eivät olleet hänen vallassaan, hän näki tilansa peittelemättömänä, törkeässä alastomuudessaan. Sama uni vaivasi häntä melkein joka yö. Molemmat miehet olivat yhdessä olevinaan hänen miehiään ja molemmat tuhlasivat hänelle hyväilyjään. Aleksei Aleksandrovitsh itki suudellen hänen käsiään ja puheli: miten hyvin kaikki on nyt! Ja Aleksei Vronski oli siinä vieressä ja oli myöskin hänen miehensä. Ja Anna ihmetteli itse, miten oli ennen voinut pitää sitä mahdottomana, ja selitti heille nauraen, että näinhän oli paljon yksinkertaisempaa, ja he molemmat olivat nyt tyytyväisiä ja onnellisia. Mutta tämä uni ahdisti häntä kuin painajainen, ja hän heräsi siitä aina kauhun vallassa.