XI

Heinäkuun puolivälissä Levinin luo tuli kylänvanhin Levinin sisaren maatilalta, joka oli noin kahdenkymmenen virstan päässä Pokrovskojesta, ja teki selkoa töitten kulusta ja heinänteosta siellä. Päätulo sisaren tilalla tuli luhtaniityistä. Ennen aikaan niityt olivat olleet vuokrattuina talonpojille kahdestakymmenestä ruplasta desjatiina. Kun Levin oli ottanut tilan hoitoonsa ja tarkastanut heinämaat, oli hän huomannut niiden arvon suuremmaksi ja määrännyt vuokraksi kaksikymmentäviisi ruplaa desjatiinalta. Talonpojat eivät olleet suostuneet maksamaan niin paljoa eivätkä olleet päästäneet muitakaan kauppoihin. Silloin oli Levin itse lähtenyt sinne ja päättänyt korjata heinän osaksi päiväpalkalla, osaksi osamaksulla. Oman kylän talonpojat olivat kaikin tavoin vastustaneet tuota uudistusta, mutta työt olivat menneet hyvin, ja heti ensimmäisenä vuonna niityistä oli saatu melkein kaksinkertainen tuotto. Toissa ja viime vuonna olivat kylän talonpojat jatkaneet entistä vastarintaansa, mutta heinänkorjuu oli hoidettu samaan tapaan. Tänä kesänä olivat talonpojat ottaneet kaikki heinämaat tehdäkseen sadon kolmanneksesta, ja nyt oli kylänvanhin tullut ilmoittamaan, että heinä oli korjattu ja että hän oli sadetta peläten kutsunut tilan kirjanpitäjän niitylle ja tämän läsnä ollessa jakanut ja ajattanut pois yksitoista heinäsuovaa. Kun kylänvanhimmalta tiedusteltiin parhaan niityn satoa, hän antoi kovin epämääräisiä vastauksia. Lisäksi hän oli pitänyt niin kiirettä jakaessaan heinät lupaa odottamatta, että Levin ymmärsi siitä ja koko hänen sävystään, että tässä piili jokin petos, ja päätti itse mennä ottamaan selvää asiasta.

Tultuaan päivällisaikaan kylään ja jätettyään hevosensa tutun talonpoikaisukon — veljensä entisen imettäjän miehen — pihaan Levin meni ukon luo mehiläistarhaan saadakseen häneltä tarkemmin kuulla heinänkorjuusta. Puhelias, jalomuotoinen Parmenitsh-ukko otti Levinin ilomielin vastaan, näytti hänelle koko taloutensa, kertoi hyvin tarkasti mehiläisistään ja tämän vuoden parveilusta. Mutta Levinin kysyessä heinänkorjuusta hän vastaili epämääräisesti ja vastahakoisesti, ja se antoi lisää vahvistusta Levinin oletuksille. Hän lähti heinämaalle ja tarkasti suovat. Niissä ei voinut olla enempää kuin viisikymmentä kuormaa kussakin, ja paljastaakseen petoksen Levin käski tuoda paikalle samat heinähäkit, joilla heinät oli vedetty, purkaa yhden suovan ja vedättää katokseen. Suovasta tuli vain kolmekymmentäkaksi kuormaa. Vaikka kylänvanhin selittelikin heinän kuohkeutta ja sitä, kuinka se painuu suovissa, vaikka hän vakuutti ja vannoi kaiken käyneen rehellisesti, Levin väitti sitkeästi, että heinät oli jaettu ilman hänen käskyään ja ettei hän hyväksynyt jaossa käytettyä laskutapaa. Pitkien väittelyjen jälkeen asia päätettiin niin, että talonpojat saivat ottaa yksitoista viidenkymmenen kuorman suuruisiksi laskettua suovaa omalle osalleen, ja omistajan osa oli mitattava uudelleen. Nämä keskustelut ja heinien jako kestivät iltapuolelle asti. Kun heinät oli loppuun jaettu, Levin jätti muun silmälläpidon kirjanpitäjälle ja istahti itse pajunvitsalla merkitylle heinäruolle katselemaan niittyä, joka kuhisi kirjavanaan kansaa.

Hänen edessään joen kaartamalla niemekkeellä, ruohikon takana, liikkui kirjavana jonona naisia, heleät äänet iloisesti raikuen, ja levällään olevasta luo'osta muodostui vaaleanvihreälle heinänsängelle nopeasti harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita rukoja. Vasemmalla, jo korjatulla niityllä, ajeli rattaita, ja toinen toisensa jälkeen ruot katosivat suurten hankojen nostamina raskaisiin, tuoksuviin heinäkuormiin, jotka ulottuivat hevosen takapuoleen saakka.

— Kaunis on korjuuilma! Ja hyvin tulee heiniä! sanoi tuttu ukko istuutuen Levinin viereen. — Ihan on kuin teetä eikä heinää. Niin heittelevät kuin siemeniä kanoille, lisäsi hän viitaten heinähäkkiin ja rukoihin. — Päivällisen jälkeen ovat vieneet hyvinkin puolet.

— Joko on viimeinen? huudahti hän nuorelle miehelle, joka seisoi rattailla ja ajoi ohitse heilutellen ohjasten periä.

— Viimeinen on! huusi nuori mies pidättäen hetkisen hevostaan, katsahti hymyillen rattailla niin ikään iloisesti hymyilevään punaposkiseen naiseen, ja jatkoi ajoaan.

— Kuka se oli? Poikanneko? kysyi Levin.

— Sehän se on minun nuorimpani, vastasi ukko hellästi hymyillen.

— Uljas poika!

— Eipä ole moittimista.

— Joko on naimisissa?

— Jo on ollut alun kolmatta vuotta.

— Onko lapsiakin?

— Vai lapsia! Kokonaisen vuoden oli, ettei ymmärtänyt mitään… ei muuta kuin ujosteli, vastasi ukko. — Kyllä ovat heinät hyviä. Totisesti kuin teetä! toisti hän haluten puhua muusta.

Levin katseli tarkkaavaisesti Vanja Parmenovia ja hänen vaimoaan, jotka vähän matkan päässä sulloivat heiniä rattaille. Vanja seisoi kuorman päällä ja otti vastaan, tasoitti ja polki suuria heinätukkoja, joita hänen nuori, kaunis emäntänsä ojenteli hänelle ketterästi, ensin sylyksinä ja sitten hangolla. Nuori vaimo teki työtä keveästi, iloisesti ja joutuisasti. Karheat, painuneet heinät eivät heti tarttuneet hankoon. Hän tasoitteli niitä ensin, työnsi hangon heiniin, sysäsi sitä notkeasti ja nopeasti koko vartalonsa painolla, kumarsi punaisen vyön kiristämän selkänsä syvään ojentautuakseen samassa suoraksi, ja täyteläinen rinta kaartui esiin ison valkean esiliinan alta, kun hän siirsi ketterin ottein kätensä alemmaksi hangon varteen ja heitti heinätukun korkealle kuorman päälle. Vanja tahtoi nähtävästi säästää vaimoaan turhalta työltä, kaappasi tarjotun sylyksen kiireesti avoimeen syliinsä ja levitti sen kuormalle. Annettuaan haravalla viimeiset heinänrippeet nainen ravisti niskastaan karisteet, korjasi valkean, päivettymättömän otsan ylle solahtaneen punaisen huivinsa asentoa ja ryömi sitten rattaiden alle sitoakseen kuorman. Vanja neuvoi, kuinka piti solmia kiinni, ja remahti nauramaan joillekin vaimonsa sanoille. Kummankin ilmeissä näkyi voimakas, nuori, äsken herännyt rakkaus.