XIII
Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.
Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen, milloin molempia yhdessä. Ajatellessaan menneitä aikoja hän muisteli suhdettaan Leviniin ilomielin ja hellyyttä tuntien. Muistot lapsuudesta ja Levinin ystävyydestä velivainajan kanssa antoivat hänen ja Levinin väliselle suhteelle runollisen erityishohteen. Levinin häntä kohtaan tuntema rakkaus, josta hän, Kitty, oli varma, herätti hänessä iloa ja ylpeyttä. Ja hänen oli helppo muistella Leviniä. Muistoihin Vronskista taas sekoittui jotain kiusallista, vaikka tämä olikin mitä suurimmassa määrin tyyni maailmanmies. Oli kuin olisi ollut jotain väärää, ei Vronskissa, — tämä oli hyvin suora ja herttainen, — vaan Kittyssä itsessään, kun hän taas Levinin seurassa tunsi olevansa täysin suora ja kirkas. Mutta kun hän vain ajatteli tulevaisuuttaan Vronskin vaimona, avautui hänen eteensä säteilevän onnekas näkymä; Levinin toverina tulevaisuus taas näytti sumuiselta.
Noustuaan yläkertaan pukeutumaan iltaa varten ja katsahdettuaan peiliin hän huomasi ilokseen, että tämä oli hänen parhaita päiviään; hän tunsi täysin hallitsevansa kaikkia voimiaan, ja se oli hänelle aivan välttämätöntä tänä iltana: hän koki olevansa sisäisesti tyyni ja liikehtivänsä sulokkaan vapautuneesti.
Puoli kahdeksalta, juuri kun hän oli tullut alas vierassaliin, ilmoitti lakeija: "Konstantin Dmitrish Levin". Vanha ruhtinatar oli vielä omassa huoneessaan, eikä ruhtinaskaan ollut vielä tullut. "Niin se kävi", arveli Kitty, ja kaikki veri pakeni sydäntä kohti. Hän kauhistui kalpeuttaan vilkaistessaan peiliin.
Hän tiesi nyt varmasti, että Levin juuri siksi tuli aikaisemmin, että tapaisi hänet yksin ja tekisi tunnustuksensa. Ja vasta nyt hän näki asian ensimmäisen kerran kokonaan toiselta, uudelta puolelta. Nyt vasta hän käsitti, että kysymys ei koskenut yksin häntä, — kenen kanssa hän tulisi onnelliseksi ja ketä rakasti, — vaan että hän tuossa tuokiossa loukkaisi miestä, josta piti. Ja loukkaisi syvästi… Minkä vuoksi? Siksi että tuo miespoloinen rakasti häntä, oli rakastunut häneen. Mutta mikäs auttoi, niin täytyi käydä.
"Hyvä Jumala, pitääkö minun itse sanoa se hänelle? — Voinko minä sanoa hänelle, etten rakasta häntä? Sehän olisi valetta. Mitä minä sanon hänelle? Sanonko, että rakastan toista? Ei, se on mahdotonta. Minä menen pois, minä menen pois."
Hän oli jo oven luona, kun kuuli Levinin askeleet. "Ei, se ei ole rehellistä. Mitä minä pelkään? Enhän ole tehnyt mitään pahaa. Tuli mitä tuli! Sanon suoraan. Hänen seurassaan ei voi syntyä kiusallista tilannetta. Siinä hän on", hän sanoi itsekseen nähdessään Levinin voimakkaan ja ujon olemuksen sekä välkkyvät, häntä kohti suunnatut silmät. Hän katsahti Leviniä kasvoihin ikään kuin rukoillen armoa ja ojensi kätensä.
— Tulen nähtävästi liian aikaisin, Levin sanoi vilkaisten yli tyhjän salin. Kun hän huomasi, että hänen toiveensa oli toteutunut, ettei mikään estänyt häntä lausumasta julki aikeitaan, hän kävi synkän näköiseksi.
— Oi ei, Kitty sanoi ja istuutui pöydän ääreen.
— Minä tahdoinkin juuri tavata teitä yksin, aloitti Levin istuutumatta ja katsomatta Kittyyn, jottei kadottaisi rohkeuttaan.
— Äiti tulee heti. Hän väsyi eilen niin. Eilen…
Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamatta
Levinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.
Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.
— Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut… että se riippuu teistä.
Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä vastaisi siihen, mikä oli tulossa.
— Että se riippuu teistä, toisti Levin. — Minä tarkoitan… tarkoitan… Olen tullut sitä varten… että… Tulla minun vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi Kittyyn.
Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua. Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot vastasi kiireesti:
— Se on mahdotonta… antakaa minulle anteeksi.
Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!
— Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän kumarsi ja aikoi poistua.