XIII
Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat lähinnä Aleksei Aleksandrovitshia, tiesivät, että tällä niin kylmän ja järkevän näköisellä miehellä oli muuan heikkous, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen yleisluonteensa kanssa: hän ei voinut välinpitämättömänä kuunnella eikä nähdä lapsen eikä naisen itkua. Nähdessään kyyneleitä hän joutui avuttomuuden tilaan ja kadotti kokonaan ajattelukykynsä. Hänen kanslianhoitajansa ja sihteerinsä tiesivät sen ja varoittivat virastoon tulleita naisanojia itkemästä, jotteivät nämä siten pilaisi asiaansa. "Hän suuttuu eikä rupea teitä kuuntelemaan", sanoivat he. Kyynelten aikaansaama sielullinen hämminki ilmeni tällaisissa tapauksissa tosiaankin hätäisenä vihana. "Minä en voi tehdä mitään. Olkaa hyvä ja poistukaa!" hän tällöin tavallisesti huusi.
Kun Anna kilparatsastuksesta palattaessa oli ilmoittanut hänelle suhteestaan Vronskiin ja purskahtanut samassa kasvonsa peittäen itkemään, oli Aleksei Aleksandrovitsh huolimatta vihastaan vaimoa kohtaan joutunut sen sielullisen hämmingin valtaan, jonka kyyneleet hänessä aina synnyttivät. Tietäen tämän samoin kuin senkin, että tunteiden ilmituominen ei sinä hetkenä olisi ollut hänen asemansa mukaista, hän koetti olla paljastamatta mitään elonmerkkejä eikä siksi liikkunut tai edes katsonut vaimoonsa. Juuri sen johdosta hänen oli kasvoilleen tullut se omituinen eloton ilme, joka oli niin oudoksuttanut Annaa.
Kotiin tultua Aleksei Aleksandrovitsh oli auttanut Annan alas vaunuista, pakottanut itsensä hyvästelemään tämän tavanmukaisen kohteliaasti ja lausumaan ne sanat, jotka eivät velvoittaneet häntä mihinkään; hän oli sanonut ilmoittavansa päätöksensä huomenna.
Vaimon sanat, jotka olivat vahvistaneet hänen pahimmat epäilyksensä, olivat viiltäneet kipeän haavan Aleksei Aleksandrovitshin sydämeen. Tuon haavan kipua oli lisännyt vielä se omituinen fyysisen säälin tunne, jota Annan kyyneleet olivat hänessä herättäneet. Mutta jäätyään yksin vaunuihinsa Aleksei Aleksandrovitsh oli ihmeekseen ja ilokseen huomannut vapautuneensa sekä tuosta säälistä että kiusallisiksi käyneistä epäilyksistään ja mustasukkaisuuden tuskista.
Hän tunsi samaa kuin hammassärkypotilas, jolta kipeä hammas on äkkiä vedetty pois. Kauhean kivun jälkeen, jolloin jotain hyvin suurta, itse päätäkin suurempaa tuntuu olevan lähtemässä leukapielistä, potilas tuntee äkkiä, uskaltamatta vielä uskoa onneensa, ettei sitä, mikä niin kauan on kaiken huomion niellen myrkyttänyt hänen elämäänsä, enää ole olemassa, ja että hän voi taas elää ja ajatella muutakin kuin pelkkää hammastaan. Sen tunteen vallassa Aleksei Aleksandrovitsh oli. Kipu oli ollut omituinen ja hirveä, mutta nyt se oli ohi. Hän tunsi taas voivansa elää ja olla ajattelematta yksinomaan vaimoaan.
"Ilman kunniantuntoa, ilman sydäntä ja ilman uskontoa! Turmeltunut nainen! Sen minä olen aina tiennyt ja nähnyt, joskin olen säälistä häntä kohtaan koettanut pettää itseäni", hän sanoi itselleen. Ja hänestä tosiaan tuntui kuin hän olisi nähnyt sen aina: hän muisteli heidän menneen elämänsä yksityiskohtia, joista ei ennen ollut huomannut mitään pahaa; nyt nuo yksityiskohdat taas osoittivat selvästi, että hänen vaimonsa oli aina ollut turmeltunut nainen. "Minä erehdyin yhdistäessäni elämäni hänen elämäänsä; mutta minun erehdyksessäni ei ollut mitään pahaa eikä minun sen vuoksi tarvitse olla onneton. Enhän minä ole syypää", hän sanoi itselleen, "vaan hän. Ja mitä hän enää minua liikuttaa. Minulle häntä ei enää ole olemassakaan."
Kaikki, mikä koski Annaa tai poikaa, jota kohtaan Aleksei Aleksandrovitshin tunteet myöskin olivat muuttuneet, lakkasi kiinnostamasta häntä. Häntä kiinnosti vain se, miten hän pääsisi puhtaaksi siitä loasta, jota tuo nainen langetessaan oli räiskyttänyt hänenkin päälleen, ja miten voisi taas esteettä jatkaa taivallustaan toimeliaan, kunniallisen ja hyödyllisen elämänsä ladulla, kaikkein parhaimmalla, säädyllisimmällä, itselleen sopivimmalla ja siksi myös kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla.
"Minä en voi olla onneton siitä, että halpamainen nainen on tehnyt rikoksen; minun on vain löydettävä keino, miten parhaiten pääsisin tästä vaikeasta asemasta, johon hän on saattanut minut. Ja minä kyllä löydän sen", vakuutti hän itselleen rypistäen enemmän otsaansa. "En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen". Ja Aleksei Aleksandrovitshin mieleen nousi kokonainen sarja tapauksia vaimon uskottomuudesta miestään kohtana, alkaen Menelaoksesta, jonka Offenbachin Kaunis Helena oli palauttanut kaikkien mieliin, nykyaikaisen seuramaailman lukuisiin uskottomuuksiin saakka. "Darjalov, Poltavski, ruhtinas Paskudin, Drahm… Niin, Drahm myöskin… niin kunnianarvoinen, toimelias mies… Semjonov, Tshagin, Sigonin", muisteli Aleksei Aleksandrovitsh. "Voi olla että näiden ihmisten ylle lankeaa jokin järjetön naurettavuuden varjo… ridicule, mutta minä en ole koskaan pitänyt sitä muuna kuin onnettomuutena ja olen aina ollut myötätuntoinen sitä kohtaan", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh mielessään, mutta se ei ollut aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan osoittanut myötätuntoa sentapaisia onnettomuuksia kohtaan, vaan oli arvostanut itseään sitä enemmän, mitä useammin oli kuullut uusia tapauksia aviovaimojen uskottomuudesta. "Sellainen onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä. Ja nyt se on kohdannut minua. Kyse on vain siitä, miten tästä tilanteesta parhaiten selviäisi." Ja hän alkoi muistutella mieleensä samanlaisessa asemassa olleitten miesten eri menettelytapoja.
"Darjalov vaati kaksintaisteluun…"
Kaksintaistelu oli ennen nuoruusvuosina erityisesti kiinnostanut Aleksei Aleksandrovitshia juuri siksi, että hän oli fyysisesti arka mies ja tiesi sen hyvin itse. Hän ei voinut kauhistumatta ajatella häntä kohti ojennettua pistoolia eikä ollut koskaan elämässään käsitellyt mitään asetta. Tuo kauhun tunne oli usein nuoruusvuosina pakottanut hänet ajattelemaan kaksintaistelua ja asettamaan itsensä mielikuvituksessa sellaiseen asemaan, jossa henki oli vaaralle alttiina. Saavutettuaan elämässä menestystä ja vankan aseman hän oli unohtanut tuon tunteen. Mutta tunteen tottumus voitti vuosien välimatkat, ja pelko omasta arkuudesta heräsi hänessä vielä nytkin niin voimakkaana, että hän nytkin pitkään pohti ja helli mielessään ajatusta kaksintaistelusta, vaikka tiesi edeltä käsin, ettei missään tapauksessa tulisi siihen ryhtymään.
"Epäilemättä meidän seuraelämämme on vielä niin sivistymätöntä (toista on Englannissa), että varsin monet" — ja niiden monien joukossa oli paljon sellaisia, joitten mielipiteelle Aleksei Aleksandrovitsh antoi erityistä arvoa, — "näkevät kaksintaistelussa sen parhaan puolen. Mutta mitä siitä seuraa? Olettakaamme, että minä haastan hänet kaksintaisteluun", jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen, ja saadessaan elävän mielikuvan yöstä, jonka viettäisi haasteen jälkeen, ja häntä kohti tähdätystä pistoolista, hän vavahti ja ymmärsi, ettei tule sitä koskaan tekemään, "olettakaamme, että minä haastan hänet kaksintaisteluun. Minua luultavasti neuvottaisiin ja minulle osoitettaisiin paikka, minä vetäisisin liipaisinta" hän pani silmänsä kiinni, "ja hän sattuisikin menettämään henkensä minun kuulastani", kuvitteli Aleksei Aleksandrovits ja ravisteli päätään karkottaakseen nuo tyhmät ajatukset. "Mitä järkeä olisi mennä ampumaan toista sitä varten, että saisi selväksi suhteensa rikolliseen vaimoonsa ja poikaansa? Eihän sillä ole vielä ratkaistu kysymystä, mitä minun on tehtävä uskottomalle vaimolleni. Ja mikä on vielä luultavampaa ja epäilemättä tapahtuisikin: minä voisin kuolla tai haavoittua. Minä, syytön ihminen, petoksen uhri, menettäisin henkeni tai haavoittuisin. Se olisi vielä järjettömämpää. Eikä siinä kyllin: kaksintaisteluvaatimus ei minun puoleltani olisi aivan rehellistä peliä. Tiedänhän varsin hyvin, etteivät ystäväni koskaan päästäisi minua kaksintaisteluun, — eivät sallisi sitä, että Venäjälle niin tarpeellisen valtiomiehen elämä joutuisi vaaraan. Miten siis kävisi? Kävisi niin, että minä hyvin tietäen, ettei henkeni joudu vaaraan, olisin taisteluvaatimuksellani vain tahtonut antaa omalle persoonalleni jonkin valheellisen kunnianhohteen. Se olisi epärehellistä, toisten ja itsensä pettämistä. Kaksintaistelu ei siis voi tulla kysymykseen eikä sitä kukaan minulta odotakaan. Minun tarkoituksenihan on vain turvata oma maineeni voidakseni esteettömästi jatkaa entistä toimintaani." Aleksei Aleksandrovitsh oli aina pitänyt virkatoimintaansa sangen suuressa arvossa, ja nyt se näytti hänestä aivan erityisen merkittävältä.
Harkittuaan ja hylättyään kaksintaistelun hän siirtyi ajattelemaan toista keinoa, avioeroa, johon myöskin monet hänen tuntemansa aviomiehet olivat turvautuneet. Muistellessaan kaikkia tuttuja avioerotapauksia (niitä oli sangen paljon hänen tuntemissaan ylhäisemmissä seurapiireissä) hän ei löytänyt niiden joukosta ainoatakaan, jossa eron tarkoituksena olisi ollut se, mitä hän tahtoi. Kaikissa noissa tapauksissa mies luovutti tai myi uskottoman vaimonsa, ja se puoliso, jolla ei syyllisyytensä vuoksi ollut oikeutta uuteen avioliittoon, antautui keksittyihin, näennällisesti laillisiin suhteisiin valepuolisonsa kanssa. Omasta avioliitostaan Aleksei Aleksandrovitsh ei uskonut saavansa laillista eroa, siis sellaista, jossa ainoastaan syyllinen vaimo erotettiin aviosäädystä. Hän käsitti heti, että häntä ympäröivän elämän moninaiset olosuhteet tekivät mahdottomaksi ne karkeat todisteet, joita laki vaati vaimon rikollisuuden todistamiseksi; hän käsitti, että seuraelämän tietty hienostuneisuus ei olisi sallinut moisten todisteiden soveltamista, vaikka niitä olisi ollutkin, ja että niiden käyttäminen olisi yleisön silmissä enemmän vahingoittanut häntä itseään kuin Annaa.
Avioerohanke olisi voinut johtaa vain häpeälliseen oikeudenkäyntiin, joka olisi antanut hänen vihollisilleen tilaisuuden solvauksiin ja hänen korkean asemansa tahraamiseen. Ja päätarkoitustaan — tilanteen selvittämistä ilman suurempia häiriöitä — hän ei voisi saavuttaa avioerollakaan. Sitä paitsi avioero — tai jo pelkkä hankekin — saisi aikaan sen, että vaimo rikkoisi kokonaan välinsä miehensä kanssa ja liittyisi yhä kiinteämmin rakastajaansa. Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh luulikin tuntevansa vaimoaan kohtaan pelkkää halveksivaa välinpitämättömyyttä, ei hän mitenkään olisi sallinut tämän esteettömästi liittyä Vronskiin ja saada etua rikoksestaan. Pelkkä ajatuskin siitä hermostutti Aleksei Aleksandrovitshia niin että hän aivan voihkaisi sisäisestä tuskasta, kohottautui paikaltaan, siirtyi peremmäksi vaunuissa ja kääri sitten kauan aikaa ja synkän näköisenä viluisia, luisevia jalkojaan pehmeään matkavaippaan.
"Muodollisen avioeron välttäen voisi tehdä kuten Karibanov, Paskudin ja tuo hyväluontoinen Drahm, asua erossa vaimostaan", jatkoi hän tyyntyneenä mietteitään; mutta siinä keinossa piili sama häpeällisyyden vaara kuin varsinaisessa avioerossakin ja — mikä pahinta — se, samoin kuin muodollinen avioerokin, heitti hänen vaimonsa suoraan Vronskin syliin. "Ei, se on mahdotonta, mahdotonta!" hän sanoi ääneen ryhtyen taas peittelemään jalkojaan. "Minä en voi olla onneton, mutta eivät hekään saa olla onnellisia."
Mustasukkaisuuden tunne, joka häntä oli vaivannut epätietoisuuden aikana, oli mennyt ohi sinä hetkenä, jolloin Annan sanat olivat hetken tuskaa tuotettuaan riuhtaisseet irti kipeän hampaan. Mutta sen tunteen sijalle oli tullut toinen — halu estää Annaa riemuitsemasta voitostaan ja saada kostetuksi hänen rikoksensa. Vaikkakaan Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt sitä itselleen, hänen sielunsa pohjalla eli salainen toive, että Anna saisi kärsiä hänen rauhansa ja kunniansa rikkomisen tähden. Ja harkittuaan uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erillään elämisen eri puolia ja hylättyään ne uudelleen Aleksei Aleksandrovitsh vakuuttui siitä, että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea — sitä Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt itselleen — vaimon rankaisemiseksi. "Minun täytyy ilmoittaa hänelle, että pohdittuani tarkoin sitä tukalaa asemaa, johon hän on saanut perheemme, olen huomannut, että kaikki muut keinot ovat molemmille osapuolille huonompia kuin se ulkonainen status quo, jota minä olen valmis noudattamaan, mutta sillä ankaralla ehdolla, että hän noudattaa minun tahtoani ja lopettaa täydellisesti suhteensa rakastajaansa." Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli jo tehnyt tämän päätöksensä, tuli hänen mieleensä eräs tärkeä ajatus, joka oli omiaan lujittamaan sitä. "Ainoastaan sillä tavoin minä menettelen uskonnonkin mukaisesti", hän sanoi itselleen, "minä en sysää luotani rikollista vaimoani, vaan suon hänelle tilaisuuden parannukseen ja — niin vaikeaa kuin se minulle onkin — uhraan osan voimistani hänen parantamisekseen ja pelastamisekseen." Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh tiesikin, ettei hänellä vaimoonsa nähden voinut olla mitään siveellistä vaikutusvaltaa, ja ettei noista parannusyrityksistä tulisi muuta kuin valhetta, ja vaikka hän noina vaikeina hetkinään ei ollut kertaakaan ajatellut etsiä johdatusta uskonnosta, sai hän nyt, kun hänen päätöksensä näytti olevan sopusoinnussa itse uskonnonkin vaatimusten kansa, tuosta uskonnon antamasta pyhityksestä suurta tyydytystä ja mielenrauhaa. Hänestä oli miellyttävää ajatella, ettei kukaan pääsisi tässä tärkeässä, koko elämää koskevassa asiassakaan sanomaan, ettei hän menetellyt sen uskonnon sääntöjen mukaan, jonka lippua hän aina oli pitänyt korkealla yleisen kylmyyden ja välinpitämättömyyden keskellä. Harkitessaan asiaa yhä tarkemmin Aleksei Aleksandrovitsh ei enää nähnyt mitään syytä muuttaa suhdettaan vaimoonsa juurikaan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ollut tähän asti. Totta kyllä hän ei voisi vastedes enää kunnioittaa vaimoaan entiseen tapaan, mutta eihän hänellä itsellään ollut mitään syytä turmella elämäänsä ja kärsiä sen vuoksi, että hänen vaimonsa oli ollut huono ja uskoton aviovaimo. "Ja kunhan aika kuluu, aika, joka tasoittaa kaiken, suhteemme palaavat taas entiselleen", hän sanoi itsekseen, "entiselleen siinä merkityksessä, etten enää tunne elämän kulun häiriintyneen. Hän on varmaankin onneton, mutta minä olen syytön enkä siis voi olla onneton."