XIV
Seuraavana aamuna kello kymmenen aikaan Levin oli jo ehtinyt kiertää talousrakennuksillaan, ja koputti nyt sen huoneen ovelle, jossa Vasenka nukkui.
— Entrez![31] huudahti Veslovski seisten alusvaatteisillaan. — Suokaa anteeksi, minä olen vasta ehtinyt valella itseni vedellä, hän lisäsi hymyillen.
— Olkaa huoleti, Levin istuutui ikkunan luo. — Oletteko nukkunut hyvin?
— Niin kuin kuollut. Mikä metsästyssää tänään olisi!
— Mitä te juotte: kahvia vai teetä?
— En juo kumpaakaan. Syön suoraan aamiaista. Minua vähän hävettää tämä nukkuminen. Naiset ovat kai jo nousseet? Olisi hauskaa kävellä hiukan. Näyttäkääpä minulle hevosenne.
Levin vei vieraansa puutarhaan ja talliin, vieläpä voimistelikin hänen kanssaan hetkisen ennen kuin palasi sisälle.
— Meillä oli ihana metsästysretki, ja kuinka paljon vaikutelmia! sanoi Veslovski tultuaan Levinin kanssa vierassaliin ja astuttuaan samovaarin ääressä istuvan Kittyn luo. — Mikä vahinko, ettei naisille ole suotu sitä huvia.
"No niin, täytyyhän hänen jotain puhua talon emännän kanssa", ajatteli Levin. Hän luuli taas nähneensä vieraan hymyssä ja voitonvarmassa ilmeessä jotain tämän puhutellessa Kittyä.
Ruhtinatar, joka istui pöydän toisessa päässä Marja Vlasjevnan ja Stepan Arkadjevitshin kanssa, kutsui Levinin luokseen ja alkoi puhella hänelle muutosta Moskovaan ja asunnon hankkimisesta sieltä ennen kuin Kittyn lapsivuode olisi liian lähellä. Jos Leviniä olivat häiden lähestyessä kiusanneet kaikenlaiset valmistelut, jotka mitättömyydellään loukkasivat tapahtuman suuruutta, niin vieläkin loukkaavammilta hänestä tuntuivat valmistelut tulevaan synnytykseen, jonka aika laskettiin jotenkin oudosti sormilla. Hän koetti koko ajan olla kuulematta noita keskusteluja tulevan lapsen kapaloimistavasta, koetti kääntää selkänsä ja olla näkemättä kaikenlaisia salaperäisiä kudottuja kaistaleita, palttinaisia kolmioita, joita Dolly piti erityisen tärkeinä jne. Pojan (hän oli varma siitä, että lapsi olisi poika) syntymä, josta hänelle puhuttiin, mutta johon hän ei kuitenkaan tahtonut voida uskoa, niin ihmeelliseltä se tuntui, oli hänestä niin suuri tapaus, mahdoton onni ja samalla niin salaperäinen tapahtuma, että kaikki kuviteltu tieto siitä ja valmistelu sen varalta tuntui hänestä ilkeältä ja alentavalta, aivan kuin olisi ollutkin kysymyksessä jokin tavallinen, ihmisten toimeenpanema asia.
Mutta ruhtinatar ei ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan selitti hänen vaitonaisuutensa tässä asiassa kevytmielisyydeksi ja välinpitämättömyydeksi eikä sen vuoksi antanut hänelle rauhaa. Ruhtinatar oli pyytänyt Stepan Arkadjevitshia käymään katsomassa heidän asuntoaan ja tahtoi nyt kuulla myös Levinin mielipiteen.
— Enhän minä siitä mitään ymmärrä, ruhtinatar. Tehkää niin kuin tahdotte, sanoi Levin.
— Täytyy päättää koska te muutatte.
— Minä en tosiaan tiedä. Syntyyhän niitä miljoonia lapsia ilman
Moskovaa ja lääkäreitä… miksi ei sitten…
— No jos niin…
— Enhän minä sano mitään, päättäköön Kitty itse.
— Eihän Kittylle voi siitä puhua! Tahdotko sinä, että minun pitää pelästyttää hänet kertomalla, kuinka Natalja Golitsyna kuoli viime keväänä kunnollisen hoidon puutteessa.
— Minä teen niin kuin te käskette, sanoi Levin synkästi. Ruhtinatar alkoi puhua hänelle, mutta hän ei kuunnellut. Vaikka ruhtinattaren juttelu hermostutti häntä, se ei ollut syynä hänen synkkyyteensä. Syynä oli se, mitä hän näki tapahtuvan samovaarin luona.
"Ei, se on mahdotonta", ajatteli hän vilkaisten tuon tuostakin Kittyn puoleen kumartunutta Vasenkaa, joka kaunis hymy kasvoillaan puhui Kittylle jotain, mitä Kitty kuunteli punastuneena ja rauhattomana.
Vasenkan asennossa, katseessa ja hymyssä oli jotain epäpuhdasta. Näkipä Levin jotain epäpuhdasta Kittynkin katseessa ja asennossa. Ja maailma pimeni taas hänen silmissään. Taas, kuten eilenkin, hän tunsi suistuneensa yhtäkkiä, ilman minkäänlaista väliastetta, onnen, tyyneyden ja arvokkuuden korkeudesta alas epätoivon, kiukun ja alennuksen huiluun. Taaskin oli kaikki käynyt hänelle vastenmieliseksi.
— Tehkää vain niin kuin tahdotte, ruhtinatar, toisti hän pälyillen sivuilleen.
— Raskas, ah, on taakka vallan! lausui Stepan Arkadjevitsh leikillään, tarkoittaen nähtävästi muutakin kuin keskustelua ruhtinattaren kanssa, sillä hän oli huomannut Levinin kiihtymyksen. — Sinäpäs oletkin myöhäinen tänään, Dolly.
Kaikki nousivat sanomaan hyvää huomenta Darja Aleksandrovnalle. Vasenka nousi vain hetkeksi ja kumarsi vain hivenen, osoittaen nuorille miehille tyypillistä epäkohteliaisuutta rouvasväkeä kohtaan, ja jatkoi sitten naurahtaen jutusteluaan.
— Masha on niin kiusannut minua. Nukkui yönsä huonosti ja on nyt koko aamun ollut kauhean oikukas, sanoi Dolly.
Vasenkan ja Kittyn keskustelu koski taas kuten edellisenäkin iltana Annaa ja kysymystä, voiko rakkaus asettua maailman sovinnaisten tapojen yläpuolelle. Kitty ei pitänyt tuosta keskustelusta, se hermostutti ja vaivasi häntä sekä sisältönsä että sävynsä vuoksi ja varsinkin siksi, että hän tiesi, miten se vaikutti hänen mieheensä. Mutta hän oli liian luonnollinen ja viaton osatakseen katkaista keskustelun samoin kuin kyetäkseen peittämään sitä ulkonaista mielihyvää, jota tämän nuoren herran silminnähtävä huomaavaisuus hänelle tuotti. Hän olisi tahtonut lopettaa keskustelun, mutta ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän tiesi, että tekipä hän mitä hyvänsä, hänen miehensä seurasi kaikkea silmillään ja tulkitsi kaiken pahoin päin. Ja aivan oikein, kun Kitty kysyi Dollyltä, mikä Mashaa vaivasi, ja Vasenka odottaessaan tuon hänestä ikävystyttävän keskustelun päättymistä suuntasi Dollyyn välinpitämättömän katseen, tuo Kittyn kysymys näytti luonnottomalta, inhottavalta viekastelulta.
— Kuulkaa, emmekö lähde tänään sieneen? kysyi Dolly.
— Lähdetään tosiaankin, minä tulen mukaan, sanoi Kitty ja punastui. Hän aikoi kohteliaisuudesta kysyä Vasenkalta, tulisiko tämäkin, mutta ei kysynytkään. — Minne sinä menet, Kostja? hän kysyi arkailevasti mieheltään, kun tämä päättäväisin askelin meni hänen ohitseen. Kittyn arkaileva ilme vain vahvisti miehen epäilyksiä.
— Konemestari on saapunut minun poissa ollessani, enkä minä ole vielä nähnyt häntä, sanoi Levin katsahtamatta häneen.
Levin meni alakertaan, mutta ei ehtinyt vielä poistua työhuoneestaan, kun kuuli vaimonsa varomattoman kiireiset askeleet.
— Mitä tahdot? hän sanoi kuivasti. — Meillä on täällä asioita.
— Suokaa anteeksi, sanoi Kitty saksalaiselle konemestarille, — minulla olisi vähän puhumista miehelleni.
Saksalainen aikoi mennä, mutta Levin sanoi:
— Tehkää hyvin ja istukaa.
— Juna kai menee kolmen aikaan? kysyi saksalainen. — Etten vain myöhästyisi.
Vastaamatta mitään Levin poistui huoneesta vaimonsa kera.
— No, mitä asiaa teillä on minulle? sanoi Levin ranskaksi.
Hän ei katsonut vaimoaan silmiin eikä tahtonut nähdä, kuinka Kittyn kasvot värähtelivät ja kuinka onnettomalta ja murtuneelta tämä näytti.
— Minä… minä tahdoin vain sanoa, että näin ei voi elää, että sellaista kidutusta… sanoi Kitty.
— Tuolla on ihmisiä ruokahuoneessa, huomautti Levin äkäisesti, — ei mitään kohtauksia!
— No, mennään tuonne!
Kitty aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta siellä oli englantilainen kotiopettajatar Tanjan kanssa.
— Mennään puutarhaan!
Puutarhassa oli mies kitkemässä tietä. Mutta välittämättä siitä, että tuo mies näki toisen itkettyneet kasvot ja oudoksui heidän omituista pakoaan, he kiiruhtivat eteenpäin tietäen, että heidän oli pakko puhua kahden kesken päästäkseen siitä tuskasta, joka heitä kalvoi.
— Minä en kestä tällaista. Sehän on kidutusta meille kummallekin. Miksi meidän pitää näin kärsiä? sanoi Kitty, kun he olivat vihdoinkin tulleet lehmuskujan kulmassa olevan yksinäisen penkin kohdalle.
— Mutta sano nyt minulle suoraan, eikö hänen käytöstavassaan ollut mitään sopimatonta, epäpuhdasta, iljettävän alentavaa? kysyi Levin asettuen Kittyn eteen samanlaiseen asentoon, nyrkki rintaa vasten, kuin aiempana mustasukkaisuuden yönä.
— Oli, sanoi Kitty ääni väristen. — Mutta Kostja, ymmärrät kai, ettei se ole minun syyni. Minä olen aamusta alkaen tahtonut lopettaa tuon sävyn, mutta sellaiset herrat… Miksi hän tulikaan? Niin onnellisia kuin me olimme… puhui Kitty ääni tukahtumaisillaan nyyhkytyksistä, jotka saivat koko hänen täyteläisen vartalonsa vavahtelemaan.
Puutarhuri näki ihmeekseen, että vaikkei penkillä olisi luullut olevan mitään ilahduttavaa, nuo tyhjää paenneet ihmiset palasivat siltä noustuaan täysin tyyninä, säteilevin kasvoin, takaisin kotiinsa.