XVI
Kellon käydessä kymmentä istuivat vanha ruhtinas Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh Levinin luona jutellen perhetapahtumasta ja kaikenlaisista muista asioista. Levin kuunteli heidän puheitaan, mutta hänen ajatuksensa olivat viime vuorokauden aikaisissa kokemuksissa. Kun hän muisteli, millainen hän oli ollut ennen tätä aamua, vielä eilenkin, tuntui kuin siitä olisi kulunut sata vuotta. Hän tunsi olevansa saavuttamattomissa korkeuksissa, joista laskeutui varoen alas ollakseen loukkaamatta niitä, joiden kanssa puhui. Puhuessaan hän ajatteli lakkaamatta vaimoaan, tämän nykyistä vointia ja poikaansa, jonka olemassaolon ajatukseen hän koetti totutella. Koko naismaailma, joka oli hänen naimisiin mentyään avautunut hänelle uudessa valossa ja saanut ennen tuntemattoman merkityksen, oli nyt hänen käsityksissään kohonnut saavuttamattoman korkealle. Hän kuuli puhuttavan eilisistä klubipäivällisistä ja ajatteli: "Kuinkahan hän nyt voi? Nukkuukohan hän? Miltähän hänestä tuntuu? Mitä hän ajattelee? Huutaako Dmitripoika?" Ja kesken keskustelua, lausetta loppuun kuuntelematta, hän hypähti paikaltaan ja lähti huoneesta.
— Lähetä minulle sana, saanko tulla sinne, sanoi ruhtinas.
— Kyllä, heti, Levin vastasi pysähtymättä mennessään.
Kitty ei nukkunut, vaan puheli hiljaa äitinsä kanssa tehden ristiäissuunnitelmia.
Kitty makasi vuoteessaan puhtaana ja kammattuna, kaunis vaaleansinisellä kirjailtu myssy päässään, kädet suorina peitteellä. Nähdessään miehensä hän ikään kuin veti tätä katseellaan luokseen. Hänen muutenkin valoisa katseensa kirkastui yhä enemmän sitä mukaa kuin Levin lähestyi häntä. Hänen kasvonsa hohtivat samaa muutosta maallisesta ylimaalliseen, joka näkyy vainajien kasvoilla; mutta niistä näkyy hyvästijättö; näistä kuvastui tervehdys. Sama liikutus, jota Levin oli tuntenut lapsen syntyessä, puristi taas hänen sydäntään. Kitty tarttui häntä kädestä ja kysyi, oliko hän nukkunut yhtään. Hän ei voinut vastata, vaan käänsi päänsä pois tuntien heikkoutensa.
— Minäpä kävin sikiunessa, Kostja! sanoi Kitty. — Nyt minun on oikein hyvä olla.
Hän katsoi mieheensä, mutta yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui.
— Antakaa lapsi minulle, hän sanoi kuullessaan lapsen vikinän. —
Antakaa, Jelizaveta Petrovna, niin hänkin saa katsoa.
— No niin, näytetäänpä isällekin, sanoi kätilö, nosti ylös jonkin punaisen, omituisen ja liikehtivän otuksen ja toi sen lähemmäs. — Odottakaas, kun siistiydymme vähän, ja hän asetti sen punaisen ja liikehtivän vuoteelle, alkoi päästellä auki ja kääriä uudelleen kapaloita kohennellen ja käännellen lasta yhdellä sormellaan ja ripotellen jotain sen päälle.
Levin katseli tuota säälittävää pikku olentoa ja ponnisteli turhaan löytääkseen sielustaan minkäänlaisia merkkejä isäntunteesta. Hän tunsi sitä kohtaan vain pahoinvoinnin tapaista vastenmielisyyttä. Mutta kun kapalot oli riisuttu ja hienonhienot kädet ja sahraminväriset pikku jalat, joissa oli oikeat varpaat ja jopa muista eroava isovarvaskin, vilahtivat esiin, ja kun Levin näki, miten Jelizaveta Petrovna kapaloita kääriessään paineli noita törröttäviä kätösiä kuin mitäkin vietereitä, hänen tuli pikku olentoa niin sääli, ja pelko sen vahingoittumisesta kävi niin voimakkaaksi, että hän pysäytti kätilön käden. Kätilö nauroi.
— Älkää pelätkö, älkää pelätkö!
Kun Jelizaveta Petrovna oli saanut lapsen kuntoon ja käännyt sen kovaksi paketiksi, hän heilautti sen ilmaan kuin ylpeillen työstään ja vetäytyi taaemmas, että Levin voisi nähdä poikansa koko kauneuden.
Kitty katsoi hellittämättä lasta kohti. — Antakaa, antakaa! hän sanoi ja alkoi kohottautua.
— Mitä te, Katerina Aleksandrovna, ei saa sellaisia liikkeitä! Kyllä minä annan. Tässä vain ensin isälle näytetään, miten uljas poika sitä ollaan.
Jelizaveta Petrovna nosti toisella kädellään (vain toisen käden sormet tukivat huojahtelevaa niskaa) Levinin luo tuon oudon, liikehtivän ja punakan olennon, jonka pää piileskeli kapalon reunojen takana. Mutta sillä oli kuin olikin nenä, pälyilevät silmät ja maiskuttavat huulet.
— Kaunis lapsi! sanoi Jelizaveta Petrovna.
Levin huoahti murheellisesti. Tuo kaunis lapsi herätti hänessä vain vastenmielisyyden ja säälin tunteen. Se oli kokonaan toinen tunne kuin mitä hän oli odottanut.
Levin kääntyi poispäin, kun Jelizaveta asetteli lasta äidin tottumattomille rinnoille.
Yhtäkkiä Levin kuuli naurua ja kohotti päänsä. Kitty nauroi. Lapsi oli alkanut imeä.
— No riittää, riittää! sanoi Jelizaveta Petrovna, mutta Kitty ei antanut lasta. Se oli nukahtanut hänen syliinsä.
— Katsopas nyt, sanoi Kitty kääntäen lapsen miestään kohti, niin että tämä saattoi nähdä sen. Pienet ukkomaiset kasvot menivät äkkiä vielä enemmän kurttuun ja lapsi aivasti.
Hymyillen ja liikutuksen kyyneleitä vaivoin pidätellen Levin suuteli vaimoaan ja lähti pimeästä huoneesta.
Se mitä hän tunsi tuota pientä olentoa kohtaan, oli aivan muuta kuin mitä hän oli odottanut. Siinä tunteessa ei ollut mitään iloista ja riemukasta; päinvastoin, siinä oli uutta, tuskallista pelkoa. Hän tunsi, että hänen sielussaan oli avautunut uusi, arka, helposti haavoittuva alue. Se tunne oli alussa niin tuskallinen, ja pelko tuon avuttoman olennon puolesta niin voimakas, ettei Levin sen takaa huomannutkaan sitä omituista järjettömän ilon — vieläpä ylpeydenkin — tunnetta, jota hän oli tuntenut lapsen aivastaessa.