XX

Vronskin elämä oli sikäli onnellinen, että hänellä oli omat varmat sääntönsä, jotka tarkoin määräsivät kaiken, mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Säännöt koskivat vain harvoja tilanteita, mutta säännöt itsessään olivat järkkymättömät, ja Vronski, joka ei koskaan ollut joutunut säännöilleen soveltumattomiin tilanteisiin, ei ollut milloinkaan hetkeäkään epäröinyt toimia niiden edellyttämällä tavalla. Ne säännöt määräsivät järkähtämättömästi, että peliveijarille piti maksaa, mutta räätälille ei tarvinnut; että miehille ei saanut valehdella, mutta naisille sai, että ketään ei saanut pettää, mutta aviomiestä sai; että loukkausta ei saanut antaa anteeksi, mutta loukata sai jne. Kaikki nuo säännöt saattoivat olla järjettömiä ja huonoja, mutta ne eivät suoneet sijaa epäilykselle, ja niitä noudattaessaan Vronski tunsi olevansa rauhallinen ja voivansa kulkea pää pystyssä. Vasta aivan viime aikoina Vronski oli rakkaussuhteensa vaikutuksesta alkanut tuntea, että nuo säännöt eivät soveltuneetkaan kaikkiin tapauksiin, ja tulevaisuudessa häämötti vaikeuksia ja epäilyksiä, joihin nähden hän oli kokonaan ohjenuoraa vailla.

Hänen tähänastinen suhteensa Annaan ja Annan mieheen oli hänelle vallan selvä. Se oli selvästi ja täsmällisesti määritelty hänen elämänohjeissaan.

Anna oli kunniallinen nainen, joka oli antanut hänelle rakkautensa, ja hän rakasti Annaa ja piti häntä ainakin yhtä suuressa, jollei suuremmassa kunniassa kuin laillista aviovaimoa. Hän olisi ennemmin antanut nakata kätensä poikki kuin tahtonut pienimmälläkään sanalla tai viittauksella loukata häntä tai millään tavoin evätä häneltä sitä kunnioitusta, mitä nainen suinkin voi toivoa.

Suhteet seuraelämään olivat myös selvät. Tietäkööt mitä tietävät ja arvelkoot mitä arvelevat, mutta älköön kukaan uskaltako siitä puhua. Muussa tapauksessa hän oli valmis pakottamaan juoruilijat vaikenemaan ja kunnioittamaan hänen rakastamansa naisen olematonta kunniaa.

Suhde aviomieheen oli kaikkein selvin. Siitä hetkestä asti, jolloin Anna oli rakastunut häneen, hän katsoi omaavansa kiistämättä yksinomaisen oikeuden Annaan. Aviomies oli vain häiritsevä liikahenkilö. Epäilemättä hänen asemansa oli surkuteltava, mutta minkä sille mahtoi. Ainoa, mihin tuolla aviomiehellä oli oikeus, oli vaatia hyvitystä ase kädessä, ja siihen Vronski oli ollut ensi hetkestä asti valmis.

Mutta viime aikoina hänen ja Annan suhteessa oli ilmennyt uusia sisäisiä seikkoja, jotka pelottivat Vronskia epämääräisyydellään. Juuri eilen oli Anna ilmoittanut hänelle olevansa raskaana. Ja hän tunsi, että tuo tieto ja se, mitä Anna odotti häneltä, vaati jotain sellaista, mitä ei ollut selvästi määritelty hänen elämänohjeidensa lakikirjassa. Se oli tosiaankin tullut hänelle yllätyksenä, ja ensi hetkenä hänen sydämensä oli kuiskannut hänelle, että Annan olisi erottava miehestään. Hän oli silloin sanonut sen, mutta nyt miettiessään asiaa hän näki selvästi, että olisi parempi koettaa päästä tilanteesta ilman sitä, ja näin ajatellessaan hän kuitenkin pelkäsi, että oli ehkä väärin ajatella niin.

"Jos minä kerran neuvoin häntä jättämään miehensä, niin pyysin häntä yhtymään minuun. Olenko minä valmis siihen? Kuinka minä vien hänet pois, kun ei minulla ole rahaa? No, sen asian minä kenties kyllä saisin järjestetyksi… Mutta kuinka minä voin viedä häntä minnekään, kun olen virassa? Jos minä kerran sillä tavoin sanoin, niin minun täytyy olla valmis siihen… täytyy olla rahaa ja ottaa ero virasta."

Ja hän vaipui mietteisiin. Kysymys virkaerosta vei hänen ajatuksensa toiseen, salattuun asiaan, jonka vain hän yksin tunsi ja jossa piili hänen elämänsä kenties kipein kysymys.

Kunnianhimo oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vanha haave — haave, jota hän ei koskaan ollut tunnustanut edes itselleen, mutta joka oli niin voimakas, että se nytkin kamppaili hänen rakkautensa kanssa. Hänen ensi askeleensa seuramaailmassa ja virkauralla olivat onnistuneet hyvin, mutta kaksi vuotta sitten hän oli tehnyt suuren virheen: osoittaakseen riippumattomuuttaan ja tullakseen huomatuksi hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottua virka-asemaa toivoen tuolla kieltäytymisellään vieläkin enemmän nostavansa arvoaan. Mutta hänen menettelynsä katsottiinkin liian rohkeaksi ja hänet jätettiin rauhaan. Jäätyään siten tahtomattaan riippumattoman miehen asemaan hän pysyi siinä kantaen osaansa viisaasti ja taitavasti, aivan kuin ei olisi ollut vihoissa kenellekään eikä loukkaantunut mistään, vaan olisi vain halunnut olla rauhassa, koska se oli hänestä hauskaa. Mutta tilanteen hauskuus oli kadonnut oikeastaan jo viime vuonna, ennen kuin hän lähti Moskovaan. Hän tunsi, että tuo kaikkeen kykenevän, mutta ei mitään haluavan vapaan miehen asema alkoi jo menettää hohdettaan, että monet alkoivat jo ajatella, ettei hän kenties voisi ollakaan muuta kuin rehti ja kelpo nuori mies. Hänen rakkaussuhteensa Kareninaan, joka oli nostanut niin paljon hälinää ja herättänyt niin suurta huomiota, oli antanut hänelle uuden hohteen ja tyynnyttänyt hetkeksi häntä kalvavan kunnianhimon toukan. Mutta viikko sitten tuo toukka oli alkanut kalvaa entistä voimakkaammin. Vronskin lapsuudenystävä ja koulutoveri, samoissa piireissä liikkuva Serpuhovskoi, yhtaikaa upseeriksi valmistunut kilpakumppani opinnoissa, voimistelussa, vallattomuuksissa ja kunnianhimohaaveissa, oli äskettäin palannut Keski-Aasiasta, jossa hän oli saanut kaksi virkaylennystä ja sellaisen kunniamerkin, jota harvoin myönnettiin niin nuorille kenraaleille.

Heti kun hän oli saapunut Pietariin, hän nostatti kohua ja sai nousevan kirkkaan tähden maineen. Vaikka hän oli Vronskin ikäinen ja tämän entinen luokkatoveri, hän oli jo kenraali ja odotteli virkanimitystä, jolla saattoi olla vaikutusta valtakunnallisten asioiden kulkuun, kun taas Vronski, kaikessa riippumattomuudessaan ja loistossaan ja ihanan rakkautensa onnessa oli vain ratsumestari, joka sai tyytyä täyteen riippumattomuuteensa. "Minä en tietysti kadehdi enkä voi kadehtia Serpuhovskoita; mutta hänen kohoamisensa osoittaa minulle, että pitää vain odottaa aikaansa, ja minunlaiseni mies voi kohota hyvinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten hän oli samassa asemassa kuin minä nyt. Ottamalla virkaeron minä poltan kaikki sillat takanani. Jäämällä virkaani en kadota mitään. Sanoihan hän itse, ettei halua muuttaa asemaansa… Kun minulla on hänen rakkautensa, en voi kadehtia Serpuhovskoita." Ja verkkaisesti viiksiään kierrellen hän nousi pöydän äärestä ja alkoi kävellä edestakaisin. Hänen silmänsä välähtelivät erikoisen kirkkaasti, ja hän tunsi mielentilansa taas varmaksi, tyyneksi ja iloiseksi kuten aina, kun hän oli saanut selväksi asemansa. Kuten edellisenkin tilinteon jälkeen kaikki oli puhdasta ja selvää. Hän ajoi partansa, otti kylmän kylvyn, pukeutui ja lähti.