XXI
Nautittuaan Barnjanskin luona oivan päivällisen ja runsaasti konjakkia Stepan Arkadjevitsh tuli hiukan myöhästyneenä kreivitär Lidia Ivanovnan luo.
— Ketä muita on kreivittären luona? Onko ranskalainen? kysyi Stepan Arkadjevitsh ovenvartijalta katsellen Aleksei Aleksandrovitshin tuttua päällystakkia ja toista omituisen lapsekasta, soijilla varustettua päällystakkia.
— Aleksei Aleksandrovitsh Karenin ja kreivi Bezzubov, vastasi ovenvartija ankarasti.
"Ruhtinatar Mjahkaja arvasi siis oikein", ajatteli Stepan
Arkadjevitsh astuen portaita ylös. "Omituista! Olisi sentään hyvä
päästä kreivitär Lidian ystävyyteen. Hänellä on suuri vaikutusvalta.
Jos hän sanoo vain sanankin Pomorskille, niin asiani on varma."
Ulkona oli vielä täysi päivä, mutta kreivitär Lidia Ivanovnan pienessä vierashuoneessa ikkunaverhot oli suljettu ja lamput sytytetty.
Pyöreän pöydän luona lampun ääressä istuivat kreivitär ja Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa puhellen. Lyhyenpuoleinen, laiha mies, jolla oli naisen lantio ja sisäänkääntyneet polvet, seisoi huoneen toisessa päässä katsellen seinällä olevia kuvia. Hän oli hyvin kalpea mutta kaunis kirkkaine silmineen ja tuuheine, takin kaulukselle ulottuvine hiuksineen. Tervehdittyään emäntää ja Aleksei Aleksandrovitshia Stepan Arkadjevitsh katsahti tahtomattaankin vieraaseen.
— Monsieur Landau! sanoi kreivitär ihmeteltävän pehmeästi ja hellävaraisesti. Ja hän esitteli heidät toisilleen.
Landau katsahti kiireesti sivulleen, astui Oblonskia vastaan ja huulet hiukan hymyssä ojensi Stepan Arkadjevitshille jähmeän, hikisen kätensä ja siirtyi heti takaisin katselemaan muotokuvia. Kreivitär ja Aleksei Aleksandrovitsh katsahtivat toisiinsa.
— On hyvin hauska nähdä teitä, varsinkin juuri tänään, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna osoittaen Stepan Arkadjevitshille paikan Kareninin vierestä.
— Minä esittelin hänet Landauna, jatkoi kreivitär hiljaisella äänellä katsahtaen ranskalaiseen ja heti sen jälkeen Aleksei Aleksandrovitshiin, — mutta oikeastaan hän on kreivi Bezzubov, kuten te varmaankin tiedätte. Hän vain ei pidä tuosta arvonimestä.
— Niin, olen kuullut hänestä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. —
Kerrotaan hänen parantaneen täydellisesti kreivitär Bezzubovan.
— Kreivitär Bezzubova kävi tänään luonani. Hän on niin ikävissään! kääntyi kreivitär Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. — Ero on hänelle kauhea isku.
— Lähteekö hän siis ehdottomasti? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh tarkoittaen ranskalaista.
— Kyllä, hän lähtee Pariisiin. Hän kuuli eilen äänen, sanoi kreivitär katsahtaen Stepan Arkadjevitshiin.
— Vai äänen! toisti Oblonski tuntien, että täytyi olla mahdollisimman varovainen tässä seurassa, jossa tapahtui tai oli tapahtuvinaan jotain sellaista, mihin hänellä ei vielä ollut avainta.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kreivitär Lidia Ivanovna kääntyi Oblonskin puoleen hivenen hymyillen, siten osoittaen tulevansa keskustelussa pääasiaan.
— Olen jo kauan tuntenut teidät ja olen iloinen saadessani lähemmin tutustua teihin. Les amis de nos amis sont nos amis[88]. Mutta jos mielii olla oikea ystävä, täytyy syventyä toisen sieluntilaan, ja minä pelkään, että te ette ole tehnyt sitä Aleksei Aleksandrovitshiin nähden. Ymmärrättekö mitä minä tarkoitan? sanoi kreivitär kohottaen kauniit, haaveelliset silmänsä.
— Osittain kyllä, kreivitär, ymmärrän että Aleksei Aleksandrovitshin asema… sanoi Oblonski ymmärtämättä oikein mistä oli puhe ja pysytellen siksi ylimalkaisuuksissa.
— Muutos ei koske hänen ulkonaista asemaansa, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna ankaran vakavasti, seuraten samalla rakastunein katsein Aleksei Aleksandrovitshia, joka oli noussut ja mennyt Landaun luo, — hänen sydämensä on muuttunut ja hän on saanut uuden sydämen, ja minä pelkään, ettette te ole tarpeeksi syventynyt siihen muutokseen, joka hänessä on tapahtunut.
— Niin, yleispiirtein minä kyllä voin kuvitella sen muutoksen laadun. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja nytkin… sanoi Stepan Arkadjevitsh vastaten hellin katsein kreivittären katseeseen ja miettien, kummanko ministerin kanssa kreivitär mahtoi olla läheisemmissä ystävyyssuhteissa, voidakseen päättää, kummalle tämä voisi häntä suositella.
— Se muutos, joka hänessä on tapahtunut, ei voi heikentää hänen lähimmäisenrakkauttaan; päinvastoin sen täytyy vain lisätä hänessä rakkautta. Mutta pelkään, että ette ymmärrä minua. Saanko tarjota teetä? sanoi kreivitär vilkaisten lakeijaan, joka kantoi tarjottimella teetä.
— En kokonaan, kreivitär. Tietenkin hänen onnettomuutensa…
— Niin, tuo onnettomuus, joka on kääntynyt korkeimmaksi onneksi, kun sydän on tullut uudeksi ja täyttynyt Hänestä, sanoi kreivitär katsoen rakastuneesti Stepan Arkadjevitshiin.
"Luulen, että häntä voi pyytää puhumaan kummallekin", arveli Stepan
Arkadjevitsh.
— Niin kyllä, kreivitär, hän sanoi, — mutta minä luulen, että nuo muutokset ovat niin sisäisiä ja intiimejä, ettei kukaan, ei läheisinkään ihminen puhu niistä mielellään.
— Päinvastoin! Meidän pitää puhua niistä keskenämme ja koettaa auttaa toinen toisiamme.
— Niin, epäilemättä, mutta on niin erilaisia vakaumuksia, ja toiseksi… sanoi Oblonski pehmeästi hymyillen.
— Pyhän totuuden asiassa ei voi olla eri vakaumuksia.
— Niin, ei tietysti, mutta… ja Stepan Arkadjevitsh vaikeni nolostuneena. Hän ymmärsi, että oli kysymys uskonnosta.
— Minä luulen, että hän nukahtaa pian, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tullessaan Lidian luo.
Stepan Arkadjevitsh katsahti sivulleen. Landau istui ikkunan ääressä nojaten pää painuksissa nojatuolin kaiteeseen ja selustaan. Huomatessaan toisten tarkkailevat katseet hän kohotti päänsä ja hymyili lapsellisen naiivia hymyä.
— Älkää olko näkevinänne, sanoi Lidia Ivanovna työntäen kevyesti tuolin Aleksei Aleksandrovitshille. — Minä olen huomannut… hän ehti aloittaa, kun huoneeseen tuli lakeija tuoden kirjeen. Lidia Ivanovna silmäili nopeasti kirjeen läpi ja pyytäen vierailtaan anteeksi kirjoitti ihmeteltävän nopeasti vastauksen, antoi sen lakeijalle ja palasi pöydän luo.
— Minä olen huomannut, hän jatkoi aloittamaansa keskustelua, — että moskovalaiset, varsinkin miehet, ovat hyvin välinpitämättömiä uskonnollisissa asioissa.
— Eihän toki, kreivitär. Minun käsittääkseni moskovalaisia pidetään kaikkein lujimpina uskossaan, vastasi Stepan Arkadjevitsh.
— Sikäli kuin tiedän, te kuulutte valitettavasti välinpitämättömiin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen lankonsa puoleen väsyneesti hymyillen.
— Kuinka voi olla välinpitämätön! sanoi Lidia Ivanovna.
— En ole oikeastaan välinpitämätönkään, vaan pikemminkin odottavalla kannalla, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen anteeksipyytävästi.
— En usko, että minulle vielä on koittanut niiden kysymysten aika.
Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat toisiinsa.
— Emmehän me voi koskaan tietää, onko meidän aikamme tullut vai eikö, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti. — Me emme saa ajatella, olemmeko valmiita vai emmekö; armo ei ole riippuvainen ihmisen aivoituksista. Se jää usein tulematta kilvoitteleville ja tulee valmistumattomille, kuten Saulille.
— Ei, ei ihan vielä, sanoi Lidia Ivanovna, joka oli sillaikaa seurannut ranskalaisen liikkeitä. Landau nousi ja tuli heidän luokseen.
— Sallitteko minun kuunnella? kysyi hän.
— Olkaa hyvä. Minä en tahtonut häiritä teitä, sanoi Lidia Ivanovna katsoen häneen hellästi, — istuutukaa tänne.
— Täytyy vain olla ummistamatta silmiään, jotta voisi tulla valosta osalliseksi, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.
— Ah, jospa te tuntisitte sen onnen, jota me saamme nauttia tuntiessamme Hänen alituisen läsnäolonsa sielussamme, sanoi Lidia Ivanovna autuaasti hymyillen.
— Mutta ihminen voi väliin tuntea olevansa kykenemätön nousemaan siihen korkeuteen, sanoi Stepan Arkadjevitsh tuntien viekastelevansa tunnustaessaan uskonnollisen korkeuden ja tarkoin salatessaan vapaa-ajattelunsa henkilöltä, jonka pari sanaa Pomorskille saattoi hankkia hänelle toivotun paikan.
— Tarkoitatte kai, että synti estää häntä? sanoi Lidia Ivanovna. — Mutta se on väärä ajatus. Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, synti on lunastettu. Pardon, lisäsi hän nähdessään lakeijan taas tuovan kirjettä. Hän luki kirjelapun ja vastasi surullisesti: — Huomenna, suuriruhtinattaren luona, sanokaa niin… Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, jatkoi hän keskustelua.
— Niin, mutta usko ilman tekoja on kuollut, sanoi Stepan Arkadjevitsh muistaen katkismuksesta tuon lauseen ja puolustellen riippumattomuuttaan enää vain pelkällä hymyllä.
— Siinä on taas se lause Jaakobin epistolasta, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh jonkinlainen nuhde äänessään, ja katsoi Lidia Ivanovnaan kuin tuo kysymys olisi jo monet kerrat ollut heidän käsiteltävänään. — Kuinka paljon pahaa tuon kohdan väärä tulkinta on aikaansaanut! Ei mikään vieroita ihmisiä oikeasta uskosta siinä määrin kuin tuo tulkinta. "Minulla ei ole tekoja, minä en voi uskoa", eihän sellaista ole missään sanottu. Mutta päinvastoin on.
— Tehdä työtä Jumalalle teoilla ja paastolla pelastaakseen sielunsa, sanoi kreivitär näyttäen ilkeän halveksuvalta, — se on meidän munkkiemme alkukantainen näkemys… Eihän niin ole missään sanottu. Kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, hän lisäsi katsoen Oblonskiin kasvoillaan sama rohkaiseva hymy, jolla hän hovissa rohkaisi nuoria, uusiin oloihin tottumattomia hovineitejä.
— Kristus on lunastanut meidät kärsimällä meidän tähtemme, toisti
Aleksei Aleksandrovitsh hyväksyvästi vilkaisten kreivittäreen.
— Vous comprenez l'anglais[89]? kysyi kreivitär Lidia Ivanovna ja saatuaan myöntävän vastauksen nousi ja meni pienen hyllykön luo. — Minä tahtoisin lukea teille Safe and Happy[90] tai Under the wing[91], hän sanoi katsahtaen kysyvästi Kareniniin. Ja löydettyään kirjan hän istuutui jälleen ja avasi sen. — Tämä ei ole pitkä. Tässä on kuvattu se tie, jota kulkien usko saavutetaan, ja se kaikkea maallista ylempi onni, joka tällöin täyttää sydämen. Uskova ihminen ei voi olla onneton, sillä hän ei ole yksin. Niin, tästähän saatte kuulla. Hän aikoi juuri ryhtyä lukemaan, kun lakeija taas tuli huoneeseen. — Onko se rouva Borozdina? Sanokaa, että huomenna kello kaksi. Niin, hän sanoi pannen sormensa kirjan lehdelle ja katsahti huoaten eteensä haaveellisin silmin. — Niin vaikuttaa oikea usko. Tehän tunnette Marie Saninan? Olette kai kuullut hänen onnettomuutensa. Hän menetti ainoan lapsensa. Hän oli epätoivoissaan. Entä kuinka sitten kävi? Hän löysi tämän lohdutuksen ja kiittää nyt Jumalaa lapsensa kuolemasta. Sellaisen onnen antaa usko!
— Niin, niin, se on hyvin… sanoi Stepan Arkadjevitsh hyvillään siitä, että ruvettiin lukemaan ja annettiin siten hänelle ajattelemisen aikaa. "Taitaa olla parasta, etten pyydä häneltä mitään tänään", ajatteli hän, "kun vain pääsisin täältä pois sotkematta asioita."
— Teitä se kenties ikävystyttää, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna kääntyen Landaun puoleen, — te kun ette ymmärrä englantia, mutta tämä luku on aivan lyhyt.
— Oo, kyllä minä ymmärrän, sanoi Landau yhä samalla tavoin hymyillen ja sulki silmänsä.
Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, ja kreivitär alkoi lukea.