XXII
Aleksei Aleksandrovitsh ei muistanut kreivitär Lidia Ivanovnaa, mutta tämä ei ollut unohtanut häntä. Tuona epätoivon raskaimpana hetkenä kreivitär saapui hänen luokseen ja tuli ilmoittautumatta hänen työhuoneeseensa. Lidia Ivanovna tapasi Aleksei Aleksandrovitshin istumassa pää käsien varassa.
— J'ai forcé la consigne[9], hän sanoi astuen nopein askelin sisään hengästyneenä mielenkuohusta ja nopeasta liikunnasta. — Minä olen kuullut kaiken, ystäväni Aleksei Aleksandrovitsh! jatkoi hän puristaen lujasti molemmin käsin Kareninin kättä ja luoden kauniin, mietteliään katseensa tämän silmiin.
Aleksei Aleksandrovitsh nousi kulmat kurtussa tuoliltaan, irrotti kätensä ystävättärensä kädestä ja osoitti tälle tuolin.
— Ettekö haluaisi istuutua, kreivitär? En voi pyytää teitä vieraakseni, sillä olen sairas, hän sanoi, ja hänen huulensa värähtelivät.
— Ystäväni! kreivitär Lidia Ivanovna toisti hellittämättä katsettaan hänestä; ja äkkiä kreivittären kulmakarvat kohosivat muodostaen otsalle kolmion, ja rumat keltaiset kasvot kävivät vieläkin rumemmiksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kreivittären säälivän häntä ja olevan purskahtamaisillaan itkuun. Hän liikuttui, tarttui kreivittären pehmeään käteen ja alkoi suudella sitä.
— Ystäväni! sanoi Lidia Ivanovna kiihtymyksestä katkonaisella äänellä, — teidän ei pidä antautua surun valtaan. Teidän surunne on suuri, mutta teidän täytyy löytää lohdutus.
— Minä olen murskattu, tuhottu mies! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh päästäen hänen kätensä, mutta katsoen yhä hänen kyyneleisiin silmiinsä. — Minun asemani on niin kauhea siksi, etten löydä mistään, en itsestänikään, minkäänlaista tukipistettä.
— Te löydätte tuen; älkää etsikö sitä minusta, vaikka minä pyydänkin teitä luottamaan ystävyyteeni, sanoi kreivitär huoaten. — Meidän tukemme on rakkaus, se rakkaus, jonka Hän on jättänyt meille perinnöksi. Häneltä saatu taakka on kevyt, hän jatkoi silmissään se innostuksen ilme, jonka Aleksei Aleksandrovitsh niin hyvin tunsi. — Hän tukee ja auttaa teitä.
Vaikka noissa sanoissa kuvastuikin omien ylevien tunteiden aiheuttama liikutus ja se Aleksei Aleksandrovitshista turhanpäiväiseltä vaikuttava uusi juhlallinen mystinen virtaus, joka äskettäin oli voittanut alaa Pietarissa, tänä hetkenä ne tuntuivat hänestä hyvältä.
— Minä olen heikko ja murtunut. En aavistanut mitään edeltäpäin enkä ymmärrä nyt mitään.
— Ystäväni! toisti Lidia Ivanovna.
— Minä en puhu siitä, mitä olen kadottanut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Minä en sure sitä. Mutta minä en voi olla häpeämättä sitä asemaa, jossa nyt olen. Se on kyllä paha, mutta minä en voi, en voi.
— Ettehän te itse suorittanut sitä suurta anteeksiannon tekoa, jota kaikki ihailevat, vaan Hän, joka asuu teidän sydämessänne, sanoi kreivitär kohottaen haltioissaan silmiään, — ja siksi te ette voi hävetä tekoanne.
Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan, liitti kätensä yhteen ja alkoi naksutella sormiaan.
— Te ette tiedä yksityiskohtia, hän sanoi ohuella äänellä. — Ihmisten voimilla on rajansa, kreivitär, ja minä olen nyt nähnyt voimieni rajat. Koko päivän on minun pitänyt antaa määräyksiä, jotka johtuvat, hän korosti sanaa johtuvat, — minun uudesta, yksinäisestä asemastani. Palvelijat, kotiopettajattaret, laskut, kaikki vaatii selvittelyä… Se hiljainen tuli on polttanut minut loppuun, en kestänyt enää. Päivällispöydässä… eilenkin olin lähteä kesken pöydästä pois. En voinut kestää poikani katsetta. Hän ei udellut mitään, mutta hän tahtoi udella, ja sitä katsetta minä en voinut kestää. Hän pelkäsi katsoa minuun eikä siinä kyllin… Aleksei Aleksandrovitsh aikoi kertoa laskusta, joka hänelle oli tuotu, mutta ääni petti ja hän vaikeni. Tuota siniselle paperille kirjoitettua laskua hatusta ja nauhoista hän ei voinut ajatella surkuttelematta itseään syvästi.
— Ymmärrän, ystävä rakas! sanoi kreivitär. — Kyllä minä ymmärrän. Apua ja lohdutusta te ette saa minulta, mutta minä olen kuitenkin tullut juuri sitä varten, että voisin auttaa teitä. Jospa minä voisin vapauttaa teidät kaikista noista pienistä alentavista huolista… Minä ymmärrän, että siinä tarvitaan naisen sanaa, naisen järjestelytaitoa. Uskotteko sen minulle?
Aleksei Aleksandrovitsh puristi ääneti kreivittären käsiä.
— Me rupeamme yhdessä pitämään huolta Serjozhasta. Käytännölliset asiat eivät ole minun vahva puoleni. Mutta vähät siitä, minä rupean hoitamaan talouttanne… Älkää kiittäkö minua. Enhän minä tee sitä omin voimineni…
— Minä en voi olla kiittämättä.
— Mutta, ystäväni, älkää antautuko sen tunteen valtaan, josta puhuitte. Ei saa hävetä sitä, mikä on kristityn suurin ylpeys: joka alentaa itsensä, se ylennetään. Ettekä te saa kiittää minua. Täytyy kiittää Häntä ja pyytää Häneltä apua. Hänessä yksin me löydämme rauhan, lohdun, pelastuksen ja rakkauden, sanoi kreivitär, loi silmänsä taivasta kohti ja alkoi rukoilla, kuten Aleksei Aleksandrovitsh hänen äänettömyydestään arvasi.
Kaikki se, mikä kreivitär Lidia Ivanovnan puheissa oli Aleksei Aleksandrovitshista ennen ollut niin ikävää ja joutavaa, tuntui hänestä nyt luonnolliselta ja lohduttavalta. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut pitänyt tuosta uudesta, haltioituneesta hengellisestä suuntauksesta. Hän oli uskovainen ihminen, jota uskonto kiinnosti etupäässä sen valtiollisen merkityksen tähden, ja uusi oppi, joka uskalsi esittää muutamia uusia selitystapoja, oli ollut hänelle periaatteellisesti vastenmielinen juuri sen vuoksi, että se avasi ovet väittelylle ja erittelylle. Hän oli ennen ollut kylmäkiskoinen, jopa vihamielinenkin tuota uutta oppia kohtaan, joskaan ei ollut kertaakaan antautunut siitä väittelyyn kreivitär Lidia Ivanovnan kanssa, joka harrasti sitä erityisesti ja joka oli koettanut vaikuttaa häneenkin. Nyt hän kuitenkin kuunteli kreivittären sanoja mielihyvää tuntien, haluamatta sanoa vastaan.
— Olen hyvin, hyvin kiitollinen teille sekä teoistanne että sanoistanne, hän sanoi, kun Lidia Ivanovna oli lakannut rukoilemasta.
Kreivitär puristi vielä kerran ystävänsä molempia käsiä.
— Nyt minä ryhdyn toimeen, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen hymyillen ja pyyhkien kasvoiltaan kyynelten jäljet.
— Minä menen Serjozhan luo. Ainoastaan poikkeustapauksissa käännyn teidän puoleenne. Ja hän nousi ja lähti.
Kreivitär Lidia Ivanovna meni Serjozhan huoneisiin, valeli säikähtäneen pojan posket kyynelillään ja sanoi tälle, että hänen isänsä on pyhä mies ja että hänen äitinsä on kuollut.
* * * * *
Kreivitär täytti lupauksensa. Hän otti tosiaankin huolekseen kaikki järjestystä ja taloudenpitoa koskevat toimet Aleksei Aleksandrovitshin talossa. Mutta hän ei ollut liioitellut sanoessaan olevansa heikko käytännön asioissa. Kaikki hänen määräyksensä täytyi muuttaa, koska niitä oli mahdoton täyttää, ja muutokset teki Kornei, Aleksei Aleksandrovitshin kamaripalvelija, joka nyt kenenkään huomaamatta ohjasi koko Kareninin taloa, ilmoittaen aina tyynesti ja varovasti herralleen tämän pukeutuessa, mitä kulloinkin tarvittiin. Mutta Lidia Ivanovnan apu oli kuitenkin varsin tehokasta; Aleksei Aleksandrovitsh sai moraalista tukea hänen rakkaudestaan ja kunnioituksestaan ja siitä uskonsuunnasta, johon kreivitär oli onnistunut hänet käännyttämään; kreivitär ei suotta iloinnut, että oli miltei käännyttänyt hänet kristinuskoon, kun oli saanut hänet välinpitämättömästä ja veltosti uskovasta muuttumaan pääkaupungissa levinneen uuden uskonsuunnan innokkaaksi ja vakaaksi kannattajaksi. Aleksei Aleksandrovitshin oli ollut helppo omaksua tuo uusi suunta. Häneltä, samoin kuin Lidia Ivanovnalta ja muilta saman suunnan kannattajilta, puuttui kokonaan se mielikuvituksen syvyys, sielullinen kyky, jonka vaikutuksesta mielikuvituksen synnyttämät kuvat tulevat niin todellisiksi, että vaativat täyttä yhdenmukaisuutta toisten näkemysten ja todellisuuden kanssa. Hän ei huomannut mitään mahdotonta ja järjetöntä siinä käsityksessä, että kuolemaa, joka oli olemassa epäuskoisille, ei hänelle ollut olemassa, ja että hän oman mittapuunsa mukaan täyden uskon omaksuttuaan oli sisäisesti puhdistunut synnistä ja saavutti jo tässä elämässä täyden autuuden.
Tosin Aleksei Aleksandrovitsh vainusi tuossa uskonkäsityksessään jotain liian keveää ja erheellistä. Hän muisti, että antautuessaan välittömästi anteeksiannon tunteen valtaan, vähääkään ajattelematta sen olevan korkeamman voiman vaikutusta, hän oli tuntenut suurempaa onnea kuin nyt, jolloin hän joka hetki ajatteli, että hänen sielussaan asui Kristus ja että hän papereita allekirjoittaessaan täytti Hänen tahtoaan. Mutta hänen oli pakko saada ajatella niin; hänelle oli niin tärkeää päästä alennuksestaan tuohon vaikkakin vain kuviteltuun korkeuteen, josta hän kaikkien halveksimana saattoi halveksia muita, että hän piti siitä kiinni kuin pelastusankkuristaan.