XXIII
Vronski tanssi Kittyn kanssa muutaman kierroksen. Valssin jälkeen Kitty meni äitinsä luo ja oli tuskin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan Nordstonin kanssa, kun Vronski jo tuli hakemaan häntä ensimmäiseen katrilliin. Katrillin aikana ei mitään sanottu mitään merkittävämpää, keskustelu oli katkonaista ja koski milloin Korsunskeja, sekä miestä että vaimoa, joita Vronski sangen hupaisasti kuvasi herttaisiksi nelikymmenvuotiaiksi lapsiksi, milloin perusteilla olevaa yhteiskunnallista teatteria, ja ainoastaan yhden kerran hipaisi se Kittyä lähempää, kun Vronski kysyi, oliko Levin kaupungissa, ja lisäsi pitäneensä hänestä paljon. Kitty ei ollut odottanutkaan enempää katrillista. Hän odotti sydän kurkussa masurkkaa. Hänestä tuntui, että masurkka oli ratkaiseva kaiken. Se, ettei Vronski katrillin aikana pyytänyt häntä masurkkaan, ei häntä huolettanut. Hän tiesi varmasti tanssivansa masurkkaa hänen kanssaan, kuten edellisissäkin tanssiaisissa, ja antoi rukkaset viidelle pyytäjälle sanoen, että hänellä oli jo pari. Viimeiseen katrilliin asti olivat tanssiaiset Kittylle pelkkää iloisten värien, sävelten ja liikkeitten taianomaista unta. Hän oli tanssimatta vain silloin, kun tunsi olevansa liian väsynyt ja pyysi lepoa. Mutta tanssiessaan viimeistä katrillia erään ikävän nuorukaisen kanssa, jolle oli ollut mahdoton antaa kieltävää vastausta, hän sattui joutumaan Vronskin ja Annan vastapariksi. Kitty oli joutunut Annan läheisyyteen vain tanssiaisten alussa ja näki hänet nyt äkkiä taas aivan uutena ja ennen aavistamattomana. Hän havaitsi tässä menestyksen synnyttämän huuman, joka oli niin tuttu hänelle itselleen. Hän näki Annan päihtyneen herättämänsä ihastuksen viinistä. Hän tunsi tunteen ja tiesi sen tuntomerkit ja näki ne nyt Annassa, näki silmien väräjävän, leimahtelevan loiston, huulilla väkisinkin kareilevan onnen ja innostuksen hymyn ja liikkeitten selkeän sirouden, varmuuden ja keveyden.
"Kuka?" kysyi hän itseltään. "Kaikkiko vai yksi?" Ja auttamatta parinaan olevaa nuorukaisparkaa keskustelussa, jonka langanpään nuorukainen oli hukannut ja josta hän ei saanut enää kiinni, ja ulkonaisesti alistuen Korsunskin iloisen äänekkäisiin käskyihin, jotka komensivat milloin isoon piiriin, milloin ketjuun, hän teki huomioitaan, ja hänen sydäntään kouristi yhä enemmän ja enemmän. "Ei, joukon ihailu ei ole päihdyttänyt häntä, vaan yhden ihastus. Ja se yksi — olisiko se todellakin hän?" Joka kerta kun Vronski puhui Annan kanssa, välähti Annan silmissä iloinen loiste, ja hänen punaisilla huulillaan väreili onnellinen hymy. Hän ikään kuin pinnisteli ollakseen paljastamatta noita ilon merkkejä, mutta ne tulivat itsestään hänen kasvoilleen. "Entä hän?" Kitty katsoi Vronskiin ja kauhistui. Sen, mitä Kitty niin selvästi oli nähnyt Annan kasvoilla, hän huomasi nyt Vronskissa. Mihin oli joutunut hänen alati tyyni ja varma käytöksensä ja kasvojen huolettoman rauhallinen ilme? Nyt hän joka kerta Annan puoleen kääntyessään taivutti päätään kuin tahtoen langeta tämän eteen, ja hänen katseessaan näkyi pelkän nöyryyden ja pelon ilme. "Minä en tahdo loukata", — tuntui hänen katseensa joka kerran sanovan, — "mutta tahdon pelastautua enkä tiedä miten". Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota Kitty ei ollut koskaan nähnyt.
He puhelivat yhteisistä tuttavista eikä heidän keskustelunsa ollut mitenkään merkillistä, mutta Kittystä jokainen heidän lausumansa sana näytti ratkaisevalta heidän ja hänen kohtalolleen. Ja — outoa kyllä — oli heidän sanoillaan, vaikka he puhuivat vain siitä, miten naurettava Ivan Ivanovitsh oli ranskankielineen ja että Jeletskajalle olisi voinut löytää paremman aviomiehen, sittenkin merkitystä heihin itseensä nähden, ja he tunsivat sen yhtä hyvin kuin Kittykin. Koko tanssisali, koko maailma sumeni Kittyn sielussa. Häntä piti enää pystyssä vain kasvatuksen ankara koulu, jonka hän oli käynyt; se pakotti hänet tekemään, mitä häneltä vaadittiin: tanssimaan, vastaamaan kysymyksiin, puhelemaan, vieläpä hymyilemäänkin. Mutta ennen masurkan alkua, kun jo alettiin järjestellä tuoleja ja muutamia pareja siirtyi pienemmistä huoneista tanssisaliin, yllätti Kittyn epätoivon ja kauhun hetki. Hän oli antanut viidelle kavaljeerille kieltävän vastauksen ja jäi nyt pois masurkasta. Ei ollut edes toivoa, että häntä enää pyydettäisiin, sillä hänellä oli seuraelämässä niin suuri menestys, ettei kenenkään mieleen olisi voinut juolahtaa, ettei häntä vielä ollut pyydetty tanssiin. Olisi pitänyt sanoa äidille, että oli sairas ja lähteä kotiin, mutta siihen ei hänellä ollut voimaa. Hän tunsi itsensä muserretuksi.
Hän meni pienen vierashuoneen perälle ja heittäytyi nojatuoliin; ilmava hame hulmahti pilvenä hänen hoikan vartalonsa ympäri. Toinen paljas, siro ja hento neidonkäsi vajosi voimattomana vaaleanpunaisen tyllin poimuihin; toisessa hän piti viuhkaa ja vilvoitteli nopein, pienin liikkein kuumentuneita kasvojaan. Mutta vaikka hän siinä istuessaan näytti perhoselta, joka juuri on istuutunut korren päähän ja on tuossa tuokiossa valmis levittämään sateenkaaren väriset siipensä ja pyrähtämään lentoon, kaihersi kauhea epätoivo hänen sydäntään.
"Kenties minä sittenkin erehdyin, kenties ei ollutkaan niin?" Ja hän muisteli taas kaikkea, mitä oli nähnyt.
— Kitty, mitä tämä merkitsee? — sanoi kreivitär Nordston tullen kuulumattomasti mattoa pitkin hänen luokseen. — Minä en ymmärrä tätä.
Kittyn alahuuli vavahti; hän nousi nopeasti pystyyn.
— Kitty, etkö sinä tanssikaan masurkkaa?
— En, en, Kitty sanoi itkusta värisevällä äänellä.
— Minä näin, kun hän pyysi toista masurkkaan, sanoi Nordston tietäen Kittyn ymmärtävän, kenestä oli kysymys. — Karenina sanoi: ettekö te sitten tanssikaan ruhtinatar Shtsherbatskajan kanssa?
— Oh, mitä minä siitä! vastasi Kitty.
Ei kukaan käsittänyt hänen asemaansa, kukaan ei tiennyt, että hän äskettäin oli antanut rukkaset miehelle, jota kenties rakasti, ja antanut ne siksi, että uskoi toiseen.
Kreivitär Nordston haki Korsunskia, joka oli pyytänyt hänet masurkkaan, ja käski tämän pyytää Kittyä.
Kitty tanssi ensimmäisessä parissa eikä onnekseen joutunut puhumaan, sillä Korsunski hoiteli koko ajan kiireisenä johtajan velvollisuuksiaan. Vronski ja Anna istuivat melkein häntä vastapäätä. Kitty näki heidät kaukaa tarkkanäköisillä silmillään ja myös lähempää parien yhtyessä, ja mitä enemmän hän näki, sitä varmemmin hän tiesi onnettomuuden tapahtuneen. Hän huomasi, että he tunsivat olevansa kahden tässä täydessä salissa. Ja hän näki Vronskin tavallisesti niin lujilla ja itsenäisillä kasvoilla hämmästyttävän ujouden ja nöyryyden ilmeen, joka muistutti syyllisyytensä tuntevan viisaan koiran ilmettä.
Anna hymyili — ja hymy tarttui Vronskiin. Anna vaipui miettimään — ja Vronski muuttui vakavaksi. Kitty ei saanut silmiään irti Annasta, vaan tuijotti tämän kasvoihin kuin noiduttuna. Anna oli ihastuttava koruttomassa mustassa puvussaan, hänen täyteläiset kätensä rannerenkaineen olivat ihanat, samoin luja kaula aitoine helmineen, ihanat kampauksesta irronneitten hiusten kiharat, ihanat pienten jalkojen ja käsien sirot kevyet liikkeet, ihanat nuo kauniit eloisat kasvot, mutta hänen ihanuudessaan oli jotain kaameaa ja julmaa.
Kitty ihaili häntä vielä enemmän kuin ennen ja kärsi yhä enemmän ja enemmän. Kitty tunsi itsensä murskatuksi, ja hänen kasvonsa kertoivat sen. Kun Vronski näki hänet yhtyessään hänen kanssaan masurkassa, ei hän heti tuntenut häntä, Kitty oli muuttunut niin kovasti.
— Ihanat tanssiaiset! Vronski sanoi hänelle jotain sanoakseen.
— Niin ovat, vastasi Kitty.
Masurkan keskivaiheilla, kun kerrattiin Korsunskin vastikään keksimää monimutkaista kuviota, Anna meni piirin keskelle, otti kaksi kavaljeeria ja kutsui luokseen Kittyn ja erään toisen neidin. Pelästyneenä Kitty katsoi häntä lähestyessään. Anna katsahti häneen siristetyin silmin ja hymyili puristaessaan hänen kättään. Mutta huomattuaan, että Kittyn kasvot vastasivat hänen hymyynsä pelkällä epätoivolla ja ihmetyksellä, hän kääntyi toisaalle ja alkoi iloisesti puhella toisen naisen kanssa.
"Hänessä on jotain outoa taikavoimaista ja ihanaa", ajatteli Kitty itsekseen.
Anna ei tahtonut jäädä illallisille, mutta isäntä alkoi pyytää häntä.
— Mitä joutavia, Anna Arkadjevna, Korsunski sanoi pistäen hänen paljaan käsivartensa hännystakkinsa alle. — Kuulkaahan millainen kotiljongi-idea minulla on! Un bijou!
Ja hän liikkui hiljaa eteenpäin koettaen saada Annaa jäämään. Isäntä hymyili hyväksyvästi.
— Ei, en minä jää, Anna vastasi hymyillen, mutta hymystä huolimatta sekä Korsunski että isäntä ymmärsivät hänen vastauksensa päättäväisestä sävystä, että hän ei jäisi. — Ei, olen muutenkin jo tanssinut teidän yksissä tanssiaisissanne Moskovassa enemmän kuin Pietarissa koko talvena, Anna sanoi vilkaisten vieressään seisovaan Vronskiin. — Täytyy levätä matkaa varten.
— Lähdettekö tosiaankin huomenna? kysyi Vronski.
— Luullakseni, Anna sanoi ikään kuin ihmetellen hänen kysymyksensä rohkeutta. Mutta Annan silmien ja hymyn hillitsemätön, väräjävä loiste poltti häntä Annan näin sanoessa.
Anna Arkadjevna ei jäänyt illallisille, vaan lähti pois.