XXV
— No niin, jatkoi Nikolai Levin, otsa vaivalloisesti kurtussa ja koko ruumis nytkähdellen.
Hänen oli nähtävästi vaikea tietää, mitä sanoisi ja tekisi.
— Näetkös… hän osoitti huoneen nurkassa olevia nyöreillä yhteen sidottuja kovasimentapaisia rautoja. — Näetkös noita? Ne ovat alkua uudelle asialle, jota rupeamme ajamaan. Se asia on tuotanto-osuuskunta, artteli…
Konstantin ei juuri kuunnellut. Hän tarkasteli veljensä sairaita, rintataudin kalvamia kasvoja yhä suuremman säälin vallassa, eikä hän voinut pakottaa itseään kuuntelemaan veljensä esitelmää arttelista. Hän huomasi, että artteli oli tälle vain pelastava ankkuri, joka esti tätä halveksimasta itseään. Nikolai Levin jatkoi puhettaan:
— Sinä tiedät, että pääoma painaa työmiestä. Työmiehet, meillä siis talonpojat, ovat suunnattoman työtaakan painamia ja siinä asemassa, että tekivätpä miten paljon työtä hyvänsä, he eivät pääse elukan asemasta. Kaiken työn tuottaman voiton, jolla he voisivat hankkia vapaata aikaa ja sen myötä myös sivistystä, kapitalistit riistävät heiltä. Ja yhteiskunta on muodostunut sellaiseksi, että mitä enemmän he tekevät työtä, sitä enemmän kauppiaat ja maanomistajat lihovat, ja työväki jää iäkseen elukan asemaan. Mutta se järjestys on muutettava, lopetti hän ja katsahti kysyvästi veljeensä.
— Niin tietysti, Konstantin sanoi katsellen veljen korkeiden poskipäiden alle noussutta punaa.
— Ja me tässä nyt järjestämme lukkoseppäarttelia, jossa kaikki tuotanto, sekä voitto että suuremmat tuotantovälineet, kaikki tulee olemaan yhteistä.
— Missä se artteli tulee olemaan?
— Vozdremon kylässä Kazanin läänissä.
— Mutta minkä ihmeen tähden kylässä? Maalla on nähdäkseni paljon muutakin työtä. Mitä varten lukkoseppäarttelia maakylään?
— Sitä varten, että talonpojat ovat nykyisin yhtä lailla orjia kuin ennenkin, ja se sinua ja Sergei Ivanovitshia harmittaa, että heidät tahdotaan vapauttaa orjuudestaan, sanoi Nikolai Levin ärtyneenä vastaväitteestä.
Konstantin Levin huoahti luoden samalla silmäyksen synkkään ja likaiseen huoneeseen. Tuo huokaus näytti hermostuttavan Nikolaita vielä enemmän.
— Tiedän kyllä, millaisia aristokraatteja sinä ja Sergei Ivanovitsh olette mielipiteiltänne. Kyllä minä tiedän, että hän käyttää kaikki henkensä voimat keksiäkseen puolustuksia olemassa olevalle pahalle.
— Minkä takia sinä puhut Sergei Ivanovitshista? virkkoi Levin hymyillen.
— Sergei Ivanovitshista? No sen takia! kiljahti Nikolai äkkiä Sergei Ivanovitshin nimeä mainittaessa, — Sen takia juuri!… Mitä tässä puhumaan. Sitä minä vain, että… miksi sinä minun luokseni tulit? Sinä ylenkatsot tätä, ja sen kun teet niin. Ala jo mennä, herran nimessä, mene pois! huusi hän nousten tuoliltaan, — mene tiehesi, kuuletko!
— En ylenkatso yhtään, Levin vastasi arasti. — Enhän edes väitä vastaan.
Samassa Marja Nikolajevna palasi. Nikolai Levin vilkaisi häneen kiukkuisesti. Nainen astui nopeasti Nikolain luo ja kuiskasi jotain.
— Olen hiukan sairas ja hermostunut, Nikolai Levin sanoi tyyntyen ja raskaasti hengittäen, — ja sinä vielä puhut Sergei Ivanovitshista ja hänen kirjoituksestaan. Se on täyttä roskaa, valhetta ja itsepetosta koko kirjoitus. Mitä voi kirjoittaa oikeudentunnosta mies, jolla ei sitä ole? Oletteko lukenut hänen artikkelinsa? kääntyi hän Kritskin puoleen, istuutui jälleen pöydän luo ja tilaa raivatakseen siirsi puoleksi täytetyt savukkeet pois pöydältä.
— En ole lukenut, sanoi Kritski synkästi näyttäen haluttomalta keskusteluun.
— Mistä syystä? tiukkasi Nikolai Levin hermostuneesti Kritskiltä.
— Siitä syystä, etten katso tarpeelliseksi hukata aikaa siihen.
— Mistä te, hyvä herra, tiedätte, että aikanne siinä hukkaantuu?
Monista se artikkeli on käsittämätön, se menee yli ymmärryksen.
— Mutta minä, joka näen kaikki hänen ajatuksensa ja tiedän, miksi se on heikko, olen toista mieltä.
Kaikki vaikenivat. Kritski nousi hitaasti paikaltaan ja otti lakkinsa.
— Ettekö tahdokaan illallista? No, hyvästi. Tulkaa huomenna lukkosepän kanssa.
Heti kun Kritski oli lähtenyt huoneesta, Nikolai Levin hymyili ja iski silmää.
— Ei ole hänestäkään, virkkoi hän. — Kyllä minä näen. — Mutta samassa Kritski kutsui häntä ovelta.
— Mitä vielä? hän sanoi ja meni Kritskin luokse käytävään. Jäätyään kahden Marja Nikolajevnan kanssa Levin kääntyi tämän puoleen.
— Oletteko jo kauan ollut veljeni kanssa? kysyi hän.
— Jo toista vuotta. Nikolai Dmitrishin terveys on käynyt kovin heikoksi. Juo niin paljon, sanoi Marja Nikolajevna.
— Mitä juo?
— Viinaa, ja se on hänelle haitaksi.
— Oikeinko paljon? kuiskasi Levin.
— Paljon, sanoi nainen pälyillen arasti ovelle, jonne Nikolai Levin ilmaantui.
— Mistä te puhuitte? hän kysyi otsa kurtussa ja vilkuili pelästynein silmin vuoroin kumpaakin. — Mistä?
— Ei mistään, vastasi Konstantin hämillään.
— Jos ette tahdo sanoa, niin olkaa sanomatta. Vaikka suotta sinä hänen kanssaan puhut. Hänhän on piikatyttö ja sinä herra, virkkoi hän kaula nytkähdellen. — Sinähän olet muka ymmärtänyt kaiken, arvioinut tilanteen oikein ja suhtaudut säälien minun harhailuihini, kyllä minä sen näen, aloitti Nikolai Dmitrish uudelleen, korottaen ääntään.
— Nikolai Dmitrish, Nikolai Dmitrish, Marja Nikolajevna kuiskasi taas lähestyen häntä.
— No hyvä, hyvä!… Kuinkas on illallisen laita? Kas sieltähän se tulee, virkkoi Nikolai nähtyään lakeijan tarjottimineen. — Pane tänne, tänne, hän sanoi äkäisesti, tarttui heti viinapulloon, kaatoi ryypyn ja kulautti sen ahnaasti. — Otatko ryypyn? kysyi hän veljeltään tullen heti paremmalle tuulelle. Jättäkäämme Sergei Ivanovitsh sikseen. On sentään hauska nähdä sinua. Sano mitä sanot, mutta veri on vettä sakeampaa. No, ryyppäisit nyt sinäkin. Kerrohan hommistasi, hän jatkoi pureskellen ahnaasti leipäpalaa ja kaatoi uuden ryypyn. — Miten sinä elelet?
— Elelen yksin maalla, kuten ennenkin, ja hoidan taloutta, Levin vastasi, ja tarkkaili kauhistuneena, miten ahnaasti veli söi ja joi. Hän koetti salata kiinnostuksensa.
— Miksi et mene naimisiin?
— Ei ole tullut eteen, — sanoi Konstantin punastuen.
— Mistä syystä? Minä kyllä olen mennyttä, minä. Sanon sen minkä olen sanonut ennenkin, että jos minulle olisi annettu osani silloin, kun sitä tarvitsin, koko elämäni olisi muodostunut toisenlaiseksi.
Konstantin kiiruhti ohjaamaan keskustelua toisaalle.
— Tiedätkö sinä, että sinun Vanjushkasi on minulla Pokrovskojessa konttoristina? hän sanoi.
Nikolai nytkäytti kaulaansa ja vaipui mietteisiinsä.
— Niin, kerrohan minulle, mitä Pokrovskojeen kuuluu? Onko talo yhä paikoillaan ja koivut ja luokkahuoneemme? Ja vieläkö puutarhuri Filip on elossa? Miten hyvin minä muistan huvimajan ja puutarhapenkin!… Katsokin, ettet muuta mitään talossa, vaan menet pian naimisiin ja panet elämän entiselle tolalleen. Silloin tulen luoksesi, jos vain vaimosi on hyvännäköinen.
— Tulisit nyt heti, Levin sanoi. — Laittaisimme elämän oikein mukavaksi!
— Minä tulisin luoksesi, jos tietäisin, etten tapaa Sergei
Ivanovitshia.
— Sinä et tapaa häntä. Minä asun kokonaan erillään hänestä.
— Niin, mutta sano mitä sanot, sinun on valittava minun ja hänen välillään, sanoi Nikolai katsoen arasti veljeään silmiin.
Tuo arkuus liikutti Konstantinia.
— Jos tahdot tietää minun kantani siinä suhteessa, niin sanon sinulle, etten teidän riidassanne pidä kummankaan puolta. Te olette molemmat väärässä. Sinä olet väärässä enemmän ulkonaisella tavalla, Sergei Ivanovitsh enemmän sisäisesti.
— Ahaa! Sinä olet siis ymmärtänyt sen? huudahti Nikolai iloissaan.
— Mutta minä itse, jos haluat sen tietää, välitän enemmän sinun ystävyydestäsi, sillä…
— Miksi, miksi?
Konstantin ei voinut sanoa välittävänsä siitä siksi, että Nikolai oli onneton ja tarvitsi ystävyyttä. Mutta Nikolai ymmärsi hänen tarkoittavan juuri sitä ja tarttui taas synkkänä viinapulloon.
— Riittää, Nikolai Dmitrish sanoi Marja Nikolajevna ojentaen paljaan turpean kätensä pulloa kohti.
— Anna olla! Älä koske! Taikka lyön! kiljaisi Nikolai.
Marja Nikolajevnan lempeä ja hyväntahtoinen hymy tarttui myös
Nikolaihin, ja tämä antoi pois viinapullon.
— Luuletko sinä, ettei hän ymmärrä mitään? sanoi Nikolai. — Hän ymmärtää kaiken paremmin kuin me. Eikö hänessä olekin jotain sievää ja herttaista?
— Ettekö ole ennen koskaan ollut Moskovassa? sanoi Konstantin naiselle jotain sanoakseen.
— Älä sinä teitittele. Hän pelkää sitä. Häntä ei ole ikinä teititellyt kukaan muu kuin rauhantuomari, kun hän oli tuomiolla siitä, että oli aikonut karata ilotalosta. Hyvä Jumala sentään tämän elämän järjettömyyttä! kiljahti Nikolai äkkiä. — Nuo uudet laitokset, rauhanoikeudet, zemstvot — mitä järjettömyyttä ne kaikki ovat!
Ja hän alkoi kertoa selkkauksistaan uusien laitosten kanssa.
Konstantin Levin kuunteli häntä, ja se kaikkien yhteiskunnallisten laitosten järjellisyyden kieltäminen, jota hän itse kannatti ja usein saarnasi muille, tuntui hänestä nyt, veljen esittämänä, epämieluisalta.
— Toisessa maailmassa se kaikki selviää, hän sanoi leikillään.
— Toisessa maailmassa? Oh, minä en pidä toisesta maailmasta. En pidä, sanoi Nikolai kiinnittäen hurjan, pelokkaan katseensa veljensä kasvoihin. — Luulisi, että sitä kiittäisi onneaan päästessään kaikesta tästä viheliäisyydestä ja sekasotkusta, niin vieraasta kuin omastaan, mutta minäpä pelkään kuolemaa, pelkään kamalasti. — Hän vavahti. — Juohan nyt jotain. Tahdotko samppanjaa? Tai mennään jonnekin. Lähdetään mustalaisten luo! Tiedätkö, että minä olen kovasti ihastunut mustalaisiin ja venäläisiin lauluihin.
Hänen kielensä alkoi sammaltaa, ja hän alkoi hyppelehtiä asiasta toiseen. Mashan avulla Konstantin sai suostuteltua hänet jäämään kotiin ja paneutumaan vuoteeseen, johon hän juopuneena nukahti.
Masha lupasi kirjoittaa Konstantinille tarpeen vaatiessa sekä suostutella Nikolai Leviniä lähtemään maalle veljensä luo asumaan.