XXXI

Juostuaan portaitten puoliväliin kuuli Levin eteisestä tutun yskinnän; mutta hän ei kuullut sitä selvästi omien askeltensa kolinan vuoksi, ja toivoi erehtyneensä. Sitten hän näki pitkän, tutun, luisevan hahmon eikä enää uskonut erehtyneensä, mutta toivoi kuitenkin, että se oli erehdys ja että tuo pitkä mies, joka riisui juuri ryiskellen turkkiaan, ei ollut Nikolai-veli.

Levin piti veljestään, mutta yhdessäolo tämän kanssa oli hänestä raskasta. Juuri tällä hetkellä, jolloin Levin oman äskeisen mielijohteensa ja Agafja Mihailovnan sanojen johdosta oli omituisen sekavassa mielentilassa, sairaan veljen tapaaminen tuntui hänestä erityisen vaikealta. Hänen toivomansa iloisen ja terveen vieraan sijasta, joka olisi tuonut virkistystä hänen sekavaan mielentilaansa, tulikin sairas veli, joka näki hänen lävitseen ja pakotti hänet ilmaisemaan kaikkein salatuimmatkin ajatuksensa. Eikä hän olisi tahtonut sitä.

Harmitellen tuota inhottavaa tunnettaan ja soimaten itseään Levin laskeutui kiireesti eteiseen; ja heti kun hän näki veljensä läheltä, pettymyksen tunne katosi ja vaihtui sääliin. Niin kammottavan laiha ja sairaalloinen kuin Nikolai-veli oli ollutkin, oli hän nyt käynyt vieläkin laihemmaksi ja huonommaksi. Hän oli kuin nahan verhoama luuranko.

Hän seisoi eteisessä irrotellen liinaa pitkän ja laihan, alinomaa nytkähtelevän kaulansa ympäriltä ja hymyili omituisen säälittävästi. Nähdessään tuon nöyrän, alistuvan hymyn Levin tunsi kurkkuaan kouristavan.

— Tulin sinua katsomaan, sanoi Nikolai kaiuttomalla äänellä, hellittämättä hetkeksikään katsettaan Levinistä. — Aioin tulla jo kauan sitten, mutta terveys on ollut vähän huono. Nyt olen tullut paljon terveemmäksi, puhui hän sivellen partaansa suurella laihalla kämmenellään.

— Niin, niin! Levin vastasi. Ja häntä kammotti vielä enemmän, kun hän suudellessaan veljeään tunsi tämän ruumiin luisevuuden ja näki läheltä hänen suuret, oudosti tuikahtelevat silmänsä.

Muutamia viikkoja sitten Konstantin Levin oli kirjoittanut veljelleen, että tämä oli saamassa häneltä lähes 2.000 ruplaa jakamatta olleesta pienestä talonosasta, joka äskettäin oli myyty. Nikolai sanoi nyt tulleensa noita rahoja hakemaan ja samalla viivähtämään entisessä pesässään, koskettamaan kotoista maata saadakseen siitä muinaisten sankarien tavoin voimaa tulevaa toimintaansa varten. Vaikka häh oli käynytkin entistä kumarammaksi ja pituuteensa nähden suorastaan oudon laihaksi, hänen liikkeensä olivat yhtä nopeat ja äkilliset kuin ennenkin. Levin saattoi hänet työhuoneeseensa.

Vastoin entisiä tapojaan Nikolai pukeutui erityisen huolellisesti, kampasi säntillisesti harvat suorat hiuksensa ja astui hymyillen yläkertaan.

Hän oli mitä sydämellisimmällä ja iloisimmalla tuulella, kuten ennen lapsena. Hän saattoi ilman kiukkua mainita Sergei Ivanovitshinkin nimen. Nähtyään Agafja Mihailovnan hän laski leikkiä tämän kanssa ja kyseli entisiä palvelijoitaan. Tieto Parfen Denisitshin kuolemasta vaikutti hänen pahasti. Hänen kasvoillaan kuvastui säikähdys, mutta hän toipui heti.

— Johan hänellä oli ikääkin, hän sanoi ja vaihtoi keskustelun aihetta. — No niin, elelenpähän täällä sinun luonasi kuukauden tai pari ja sitten Moskovaan. Tiedätkö, että Mjahkov on tarjonnut minulle paikkaa, ja minä otan sen vastaan? Nyt minä järjestän elämäni kokonaan toisenlaiseksi, jatkoi hän. — Tiedätkö, että minä olen ajanut sen naisen pois?

— Marja Nikolajevnan? Mistä syystä?

— Oh, hän on iljettävä nainen! Hän aiheutti minulle niin paljon ikävyyksiä. — Mutta Nikolai ei kertonut, mitä ikävyyksiä ne olivat. Hän ei voinut sanoa, että oli ajanut Marja Nikolajevnan luotaan siksi, että tee oli ollut laihaa, ja ennen kaikkea siksi, että tämä oli hoitanut häntä kuin sairasta ainakin. — Ja toiseksi minä aion nyt kokonaan muuttaa elämäni. Tietysti minä olen, kuten kaikki muutkin, tehnyt tyhmyyksiä, mutta vähät minä varoista, kunhan vain olisi terveyttä. Ja terveyteni on, Jumalan kiitos, nyt paljon parempi.

Levin kuunteli ja mietti, mutta ei voinut keksiä mitään, mitä olisi sanonut. Luultavasti Nikolai arvasi sen, koska alkoi kysellä veljensä töistä; ja Levin alkoi mielellään kertoa itsestään, koska silloin hän saattoi puhua teeskentelemättä. Hän kertoi veljelleen suunnitelmistaan ja toimistaan.

Nikolai kuunteli, mutta nähtävästi kuultu ei kiinnostanut häntä.

Nämä kaksi ihmistä olivat sukulaisia ja niin läheisiä toisilleen, että pieninkin ele tai äänensävy ilmaisi kummallekin enemmän kuin mitä sanat koskaan voivat ilmaista.

Nyt molemmilla oli yksi ajatus, joka vaimensi kaikki muut — Nikolain sairaus ja kuoleman läheisyys. Mutta kumpikaan ei uskaltanut puhua siitä, ja mitä ikinä he puhuivatkin, kaikki oli valhetta, koska kaikki oli sen peittelyä, mikä täytti heidän mielensä. Levin ei ollut koskaan ollut niin iloinen siitä, että ilta päättyi ja oli aika mennä nukkumaan. Eikä hän ollut koskaan kenenkään vieraan seurassa, edes kaikkein virallisimmalla vierailullaan, ollut niin luonnoton ja valheellinen kuin nyt oman veljensä kanssa. Luonnottomuuden tunne ja katumus tekivät hänet vieläkin luonnottomammaksi. Hän olisi tahtonut itkeä rakasta kuolevaa veljeään, mutta hänen täytyi kuunnella ja ylläpitää keskustelua siitä, miten tuo veli vastaisuudessa oli elävä.

Koska talossa oli kosteaa ja ainoastaan yksi huone oli lämmitetty, Levin käski laittaa veljelleen vuoteen omaan makuuhuoneeseensa, sermin taakse.

Nikolai paneutui maata ja kääntelehti tuon tuostakin vuoteessaan rykien ja muristen joka kerta, kun rykiminen kesti kauemmin. Väliin hän huokaisi syvään ja sanoi: "Oi, hyvä Jumala!" Väliin taas, kun yskä oli tukehduttaa hänet, hän ärisi kiukuissaan: "S-saakeli!" Levin valvoi kauan ja kuunteli. Hänen päässään kierteli monenlaisia ajatuksia, mutta kaikkien pääpisteenä oli yksi — kuolema.

Kuolema, kaiken väistämätön loppu, tuli ensimmäisen kerran torjumattomalla voimalla hänen mieleensä. Se kuolema, joka jo asusti tuossa unissaan voihkivassa, pelkästä tottumuksesta vuoroin Jumalaa, vuoroin saatanaa avukseen huutavassa rakkaassa veljessä, ei ollut läheskään niin kaukana kuin hän ennen oli luullut. Se oli hänessä itsessäänkin, hän tunsi sen. Jollei tänään, niin huomenna, jollei huomenna, niin kolmenkymmenen vuoden päästä, mitä väliä sillä oli! Ja mitä se oli, tuo väistämätön kuolema, sitä ei hän tiennyt eikä ollut koskaan ajatellut, ei ollut osannut eikä uskaltanut ajatella. "Minä teen työtä, tahdon saada jotain aikaan ja olenkin unohtanut, että kaikki loppuu — kuolema tulee."

Hän istui pimeässä vuoteeseensa kyyristyneenä, kädet polvien ympärillä, ja mietti, pidättäen henkeään ajatuksen jännityksestä. Mutta mitä enemmän hän jännitti ajatustaan, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että epäämättä oli niin: hän oli todellakin unohtanut, jättänyt ottamatta huomioon elämässään yhden pienen seikan — sen, että kuolema tulee ja kaikki loppuu, että oli vallan turhaa mitään aloittaakaan ja että asiaa ei voinut mitenkään auttaa. Niin, se oli kauheata, mutta niin se oli.

"Mutta olenhan minä vielä elossa. Mitä minä nyt sitten teen, mitä minä teen?" puheli hän epätoivoissaan. Hän sytytti kynttilän, nousi varovaisesti, meni peilin luo ja alkoi katsella kasvojaan ja tukkaansa. Niin, ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän avasi suunsa. Takahampaat alkoivat jo pilaantua. Hän paljasti lihaksekkaat käsivartensa. Voimaa oli kyllä paljon. Mutta olihan Nikolai-veikollakin, joka tuolla nyt hengitti keuhkojensa jäänteillä, ollut terve ruumis. Ja yhtäkkiä hän muisti, miten he aikoinaan lapsina olivat menneet nukkumaan yhdessä ja odottaneet vain kotiopettajan poistumista ryhtyäkseen taas heittelemään toisiaan tyynyillä ja saadakseen nauraa, nauraa oikein sydämen pohjasta, niin ettei edes tuon Feodor Bogdanovitshin pelko voinut hillitä ylitsevuotavaa ja poreilevaa elämänilon tuntoa. "Ja nyt tuo luhistunut ontto rinta… ja minä, joka en tiedä mitä varten elän ja miten minun käy…"

— K-hä! K-hä! Oh, saakeli! Mitä sinä hääräät etkä nuku? kuului veljen ääni väliseinän takaa.

— En tiedä, mistä lie unettomuus tullut.

— Minä olen nukkunut hyvin. Ei enää nouse hikeäkään. Tulehan koettamaan. Eikö paita ole kuiva?

Levin kävi koettamassa, palasi taas vuoteeseensa ja sammutti kynttilän, mutta ei saanut vieläkään pitkään aikaan unta. Juuri kun hänelle oli parhaiksi alkanut selvitä kysymys siitä, miten järjestäisi elämänsä, ilmaantui uusi ratkaisematon kysymys — kuolema.

"Niin, hän kuolee, hän kuolee ennen ensi kevättä, ja miten minä voin häntä auttaa? Mitä minä voin sanoa hänelle? Mitä minä tiedän siitä? Minähän en muistanut sitä ensinkään."