XXXI
Asemakello soi. Joukko rumia, röyhkeän näköisiä nuoria miehiä kiirehti odotussalin poikki aikaansaamaansa vaikutelmaa seuraillen. Heidän jäljestään tuli Pjotr livreessään ja puolisaappaissaan, kasvot eläimellisen tylsinä, Annan luo ja lähti saattamaan häntä vaunuun. Hälisevät miehet vaikenivat, kun Anna kulki heidän ohitseen asemasiltaa pitkin, ja eräs heistä kuiskasi jotain toiselle, tietenkin jotain iljettävää. Anna nousi vaunuun ja istuutui vapaana olevalle joustavalle sohvalle, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt liasta harmaantunut. Matkalaukku kimmahti sohvan vieterialustalla ja jäi sitten paikoilleen. Pjotr nosti typerästi hymyillen kaluunakoristeista hattuaan Annalle hyvästiksi, ja julkeannäköinen junailija sysäsi kiinni vaunun oven. Inhottavan mauttomasti pyntätty nainen (Anna riisui ajatuksissaan hänet alasti ja kauhistui hänen muodottomuuttaan) ja luonnottomasti naurava tyttö kiiruhtivat ikkunan ohitse asemasiltaa pitkin.
— Katerina Andrejevnan luona yhä vain, ma tante! sanoi tyttö.
"Tyttökin jo turmeltunut ja keimailee", ajatteli Anna. Ollakseen näkemättä ketään hän nousi nopeasti paikaltaan ja istuutui tyhjän vaunun toisella puolen olevan ikkunan luo. Likainen, inhottavan näköinen ukko, jonka pörröinen tukka törrötti esiin lakin alta, kulki ikkunan ohi kyyristyen vaunun pyöriä kohti. "Tuossa kamalan näköisessä ukossa on jotain tuttua", ajatteli Anna. Yhtäkkiä hän muisti unensa ja lähti kauhusta vavisten ovea kohti. Samassa junailija avasi oven vaunuun tulevalle pariskunnalle.
— Haluatteko ulos?
Anna ei vastannut. Junailija ja vaunuun tulijat eivät nähneet hänen harson verhoamien kasvojen kauhistunutta ilmettä. Hän palasi entiseen nurkkaansa ja istuutui. Pariskunta asettui häntä vastapäätä ja tarkasteli salaa hänen pukuaan. Sekä herra että rouva näyttivät Annasta iljettäviltä. Herra pyysi Annalta lupaa saada tupakoida — nähtävästi vain siksi, että pääsisi puheisiin hänen kanssaan. Saatuaan luvan hän alkoi puhua rouvalleen ranskaksi kaikenlaista, mikä oli hänelle vielä yhdentekevämpää kuin tupakka. He teeskentelivät ja puhuivat tyhmyyksiä vain että Anna kuulisi. Anna näki selvästi, että he olivat kyllästyneet toisiinsa ja vihasivat toisiaan. Oli mahdotonta olla vihaamatta tuollaisia surkeita irvikuvia.
Kajahti toinen soitto, matkatavararattaat kulkivat jyristen ikkunan ohi, kuului huutoja ja naurua. Annasta oli päivänselvää, ettei kellään ollut mitään syytä iloon, ja siksi tuo nauru kiusasi häntä niin, että hän olisi tahtonut tukkia korvansa päästäkseen kuulemasta sitä. Vihdoin kuului kolmas soitto, jota seurasi kimeä vihellys ja veturin vinkuva puhkunta; ketjut nytkähtivät ja herra teki ristinmerkin. "Olisipa hauska kysyä, mitä hän tuolla tarkoitti", Anna ajatteli luoden häneen vihaisen silmäyksen. Sitten hän katseli ikkunasta asemasillalla seisovaa, taaksepäin vierivää saattajajoukkoa. Vaunu vieri kiskojen liitoskohtien tahtiin nytkähdellen asemasillan ohi, tiiliseinän, merkkitaulun ja toisten vaunujen ohi; yhä tasaisemmin ja sulavammin pyörät kajahtelivat kiskoilla; kirkas ilta-aurinko valaisi ikkunan, ja tuuli alkoi leyhytellä ikkunaverhoa. Anna unohti vaunussa olevat matkatoverinsa ja hengitti ikkunasta tulevaa raikasta ilmaa. Vaunun kevyesti täristessä hän alkoi jälleen miettiä: "Niin, mihin minä jäinkään? Siihen, että ei voi kuvitella mitään asemaa, jossa elämä ei olisi kidutusta, ja että me olemme kaikki luodut vain tuskaa ja kidutusta varten ja kaikki tiedämme sen ja koetamme vain keksiä keinoja, miten parhaiten voisimme pettää itseämme. Mutta mitä on tehtävä silloin, kun näkee totuuden?"
— Sitä vartenhan ihmiselle on annettu järki, että hän voisi vapauttaa itsensä siitä, mikä häntä vaivaa, sanoi vastapäätä istuva rouva ilmeisen tyytyväisenä sanomaansa ajatukseen ja väännellen kieltään.
Nämä sanat ikään kuin vastasivat Annan ajatukseen.
"Vapauttaa itsensä siitä, mikä vaivaa", toisti Anna. Ja vilkaistessaan punaposkiseen mieheen ja hänen laihaan vaimoonsa Anna ymmärsi, että kivulloinen vaimo piti itseään naisena, jota kukaan ei ymmärtänyt, ja että mies petti häntä ja ylläpiti hänessä sitä käsitystä. Anna luuli näkevänsä koko heidän elämänkulkunsa, heidän sielunsa salatuimmatkin sopukat valaistuina pohjaa myöten. Mutta niissä ei ollut mitään mielenkiintoista, ja hän jatkoi mietteitään.
"Niin, minua vaivaa ja ahdistaa niin kovasti ja sitä vartenhan järki on annettu, että voisi vapautua; täytyy siis tehdä niin. On parasta sammuttaa kynttilä, kun ei enää ole mitään katseltavaa, kun kaikki näyttää iljettävältä. Mutta miten? Miksi tuo junailija juoksi riukua pitkin? Miksi nuo nuoret miehet tuolla toisessa osastossa huutavat niin kovaa, mille ne nauravat? Kaikki on teeskentelyä, valhetta ja petosta, kaikki on pahaa!…"
Kun juna oli pysähtynyt asemalle, Anna meni toisten matkustajien joukossa ovesta ulos. Väistellen muita kuin pitaalisia hän pysähtyi asemasillalle muistelemaan, miksi hän oli tullut tänne ja mitä aikonut tehdä. Kaikkea, mikä ennen oli näyttänyt niin mahdolliselta, oli kovin vaikea ajatella tässä hälisevässä laumassa, näiden inhottavannäköisten ihmisten keskellä, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Milloin tuli kantajia tarjoamaan hänelle palveluksiaan, milloin taas nuoret herrat, jotka kävelivät asemasillalla kengänkorkojaan kopisuttaen ja äänekkäästi jutellen, vilkuilivat häneen, milloin hätäiset vastaantulijat olivat törmätä yhteen mennessään väärältä puolen ohi. Muistaessaan aikoneensa matkustaa kauemmaksi, jollei vastausta ollut tullut, hän pysäytti erään kantajan ja kysyi, eikä asemalla ollut näkynyt kreivi Vronskin kuskia, joka oli lähetetty kirjettä viemään.
— Kreivi Vronskin? Sieltä oli vastikään tässä vaunut vastassa ruhtinatar Sorokinaa ja hänen tytärtään. Millainen mies se kuski on?
Kun Anna puhui kantajan kanssa, Mihailo-kuski tuli hänen luokseen punakkana ja iloisena, kellonperät välkkyen sinisen keikarintakin rinnuksessa, ja antoi hänelle kirjelapun silminnähtävästi ylpeänä siitä, että oli niin hyvin toimittanut hänelle uskotun tehtävän. Anna avasi kirjeen, ja hänen sydämensä sykertyi jo ennen kuin hän oli sitä lukenutkaan.
"Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt saada kirjelappuasi kaupungissa. Tulen kotiin kymmenen aikaan", Anna luki huolimattomalla käsialalla kirjoitetut sanat.
"Vai niin! Sitä minä odotinkin!" ajatteli Anna katkerasti hymähtäen.
— Hyvä, saat mennä kotiin, hän sanoi hiljaa kääntyen Mihailoon päin. Hän puhui hiljaa, sillä sydämen nopea tykytys esti häntä hengittämästä. "Ei, minä en anna sinun kiusata itseäni", ajatteli hän eikä tarkoittanut tällä uhkauksellaan Vronskia tai itseään, vaan sitä, joka pakotti hänet kärsimään. Hän lähti astelemaan siltaa pitkin aseman ohi.
Kaksi asemasillalla kävelevää palvelustyttöä kääntyi katsomaan hänen pukuaan ja arvioimaan sitä ääneen: "Oikeita ovat", he sanoivat hänen pitseistään. Nuoret herrat eivät jättäneet häntä rauhaan. Ne menivät taas hänen ohitseen vilkuillen häntä kasvoihin ja nauroivat keskenään ja huusivat jotain luonnottomalla äänellä. Asemapäällikkö kysyi ohimennessään, matkustaisiko hän eteenpäin. Poika, joka myi kaljaa, tuijotti häneen herkeämättä. "Jumalani, minne minä menen?" Anna ajatteli astuen yhä kauemmas asemasiltaa pitkin. Naiset ja lapset, jotka olivat olleet vastassa silmälasipäistä herraa ja kulkivat nyt äänekkäästi nauraen ja jutellen asemasiltaa pitkin, vaikenivat ja katselivat häntä, kun hän tuli heidän kohdalleen. Hän kiiruhti askeliaan ja meni loitommas heistä asemasillan reunalle. Tavarajuna tuli asemalle. Asemasilta alkoi täristä, ja Annasta tuntui kuin hän olisi taas ollut matkalla.
Yhtäkkiä hän muisti miehen, joka oli jäänyt junan alle sinä päivänä, jolloin hän ensimmäisen kerran tapasi Vronskin, ja ymmärsi mitä oli tehtävä. Nopein, kevein askelin hän laskeutui alas portaita, jotka veivät vesipumpulta kiskoille, ja pysähtyi aivan ohikulkevan junan viereen. Hän katseli vaunujen alustaa, hitaasti vierivän ensimmäisen vaunun vipuja, rautaketjuja ja korkeita rautapyöriä ja koetti silmämitalla määritellä etu- ja takapyörien keskiväliä ja hetkeä, jolloin se osuisi hänen kohdalleen.
"Tuonne!" hän sanoi itselleen katsoen vaunun siimestämää hiilensekaista hiekkaa, joka peitti ratapenkereen ja ratapölkyt, "tuonne keskikohdalle, ja hän saa rangaistuksen ja minä pääsen kaikista ja itsestäni."
Hän tahtoi heittäytyä ensimmäisen kohdalleen ehtineen vaunun alle; mutta hänen käsivarressaan riippuva punainen käsilaukku pidätti häntä; vaunun keskikohta oli jo ohi, ennen kuin hän oli saanut laukun irti. Täytyi odottaa seuraavaa vaunua. Annan valtasi samantapainen tunne kuin uimaan mennessä juuri ennen veteen heittäytymistä, ja hän teki ristinmerkin. Tuo totunnainen kädenliike herätti hänen sielussaan kokonaisen sarjan lapsuus- ja tyttöajan muistoja, ja pimeys, joka oli peittänyt häneltä kaiken, hälveni yhtäkkiä ja elämä välkkyi hetkisen hänen edessään kaikkine entisine valoisine iloineen. Mutta hän ei hellittänyt katsettaan seuraavan lähenevän vaunun pyöristä. Juuri sinä hetkenä, jolloin pyörien keskiväli tuli hänen kohdalleen, hän heitti pois punaisen laukkunsa, painoi päänsä hartioiden suojaan ja heittäytyi käsiensä varaan vaunun alle langeten kevyesti polvilleen, kuin heti noustakseen jälleen. Samassa hän kauhistui tekoaan. "Missä olen? Mitä minä teen? Miksi?" Hän tahtoi nousta ja vetää päänsä pois, mutta jokin suunnattoman suuri sysäsi häntä armotta päähän ja tarttui selkään. "Herra, anna minulle kaikki anteeksi!" huokasi hän huomaten taistelun mahdottomaksi. Ukonkänttyrä puuhaili rautoineen sopertaen jotain. Se kynttilä, jonka valossa Anna oli lukenut hädän, petosten, surun ja pahuuden täyttämää kirjaa, leimahti kirkkaammin kuin koskaan, valaisi hänelle kaiken, mikä ennen oli ollut pimeyden peitossa, alkoi rätistä, himmeni sitten ja sammui ainiaaksi.