XXXII

Tiedusteltuaan Varenkan menneisyyttä ja hänen suhdettaan rouva
Stahliin ruhtinatar Shtsherbatskaja oli saanut hänestä ja rouva
Stahlista seuraavat yksityiskohtaiset tiedot.

Madame Stahl, joka toisten kertomusten mukaan oli kiduttanut miehensä näännyksiin ja toisten mukaan taas oli itse saanut olla nääntymäisillään miehensä siveettömän elämän takia, oli aina ollut sairaalloinen ja herkkähermoinen nainen. Kun hän — jo miehestään erottuaan — synnytti ensimmäisen lapsensa, se kuoli heti. Rouva Stahlin omaiset, jotka tunsivat hänen herkkyytensä, pelkäsivät tämän tiedon tappavan hänet ja toimittivat salaa hänelle toisen lapsen, joka oli syntynyt Pietarissa samana yönä ja samassa talossa: hovikeittäjän tyttären. Hän oli Varenka. Madame Stahl oli sittemmin saanut tietää, ettei Varenka ollutkaan hänen tyttärensä, mutta oli ottanut hänet kasvatikseen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Varenka kovin pian jäi kokonaan orvoksi.

Jo toistakymmentä vuotta oli madame Stahl asunut yhtäjaksoisesti ulkomailla, etelän taivaan alla, ja ollut koko ajan vuoteenomana. Jotkut sanoivat, että hän oli seuraelämässä osannut hankkia itselleen hyveellisen ja vakavasti uskonnollisen naisen maineen; toiset väittivät, että hän todellakin oli sydämessään se ylevän siveellinen ihminen, jolta näytti ja joka eli vain toisten hyväksi. Kukaan ei tiennyt, mitä uskontoa hän tunnusti — katolilaista, protestanttista vaiko kreikkalaiskatolista, se vain oli varmaa, että hän oli mitä parhaimmissa ystävyyssuhteissa kaikkien kirkkojen korkeimpien henkilöitten kanssa.

Varenka asui hänen kanssaan vakinaisesti ulkomailla. Ja kaikki, jotka tunsivat madame Stahlin, tunsivat myös Varenka-neidin ja pitivät hänestä paljon.

Saatuaan nämä yksityiskohtaiset tiedot ei ruhtinatar katsonut olevan mitään moitittavaa siinä, että hänen tyttärensä lähestyi Varenkaa, semminkin kun Varenkan tavat ja kasvatus olivat nuhteettomat: hän puhui oivallisesti ranskaa ja englantia ja — mikä tärkeinä — hän oli välittänyt ruhtinattarelle rouva Stahlin pahoittelut sen johdosta, ettei hän sairautensa vuoksi saanut iloa tutustua ruhtinattareen.

Tutustuttuaan Varenkaan Kitty löysi hänestä joka päivä uusia viehättäviä puolia.

Kun ruhtinatar oli saanut kuulla, että Varenka lauloi hyvin, hän pyysi tätä tulemaan iltaisin heille laulamaan.

— Kitty soittaa ja meillä on piano, joskaan ei kovin kehuttava. Olisi hyvin hauskaa, jos te tulisitte, ruhtinatar sanoi teennäisesti hymyillen, mikä oli Kittystä erityisen epämieluisaa, sillä hän näki, ettei Varenkan tehnyt mieli laulaa. Kuitenkin Varenka tuli illalla nuottivihko mukanaan, ja ruhtinatar kutsui Marja Jevgenjevnan tyttärineen ja everstin häntä kuulemaan.

Varenka ei lainkaan näyttänyt välittävän siitä, että näki tuntemattomia kasvoja ympärillään, vaan meni heti pianon luo.

Hän ei osannut itse säestää itseään, mutta lauloi nuoteista mainiosti. Kitty, joka osasi soittaa hyvin, säesti häntä.

— Olette tavattoman lahjakas, sanoi ruhtinatar, kun Varenka oli lopettanut ensimmäisen laulunsa.

Marja Jevgenjevna ja hänen tyttärensä kiittelivät ja kehuivat.

— Katsokaahan, sanoi eversti katsoen ikkunaan, — kuinka paljon teille on kokoontunut kuulijoita.

Ikkunan alle oli tosiaan kokoontunut melkoisesti väkeä.

— Olen hyvin iloinen, sanoi Varenka, — että lauluni tuottaa teille huvia.

Kitty katsahti ylpeästi ystäväänsä. Hän ihaili tässä kaikkea: hänen taidettaan, hänen ääntään, hänen kasvojaan ja ennen kaikkea käyttäytymistapaansa, sitä, ettei Varenka nähtävästi kuvitellut mitään laulustaan eikä lainkaan piitannut kiitoksista; hän ikään kuin kysyi: pitäisikö laulaa vielä vai riittääkö jo?

"Jos minä olisin hänen sijassaan", ajatteli Kitty itsekseen, "kuinka ylpeilisinkään kaikesta tuosta! Kuinka iloitsisin katsoessani noita joukkoja ikkunani alla. Mutta hänelle se on yhdentekevää. Hänen vaikuttimenaan on vain halu täyttää kaikki, mitä häneltä toivotaan, ja tehdä äidille mieliksi. Mitä hänessä oikein on? Mikä antaa hänelle tuon voiman olla välittämättä mistään ja pysyä niin riippumattoman tyynenä? Oi kuinka minä tahtoisin oppia häneltä tuon taidon!" ajatteli Kitty katsellen noita rauhallisia kasvoja.

Kitty pyysi Varenkaa laulamaan vielä, ja Varenka lauloi toisen kappaleen yhtä tasaisesti, selkeästi ja kauniisti seisten suorana pianon luona ja lyöden tahtia laihalla tummaihoisella kädellään.

Seuraava kappale nuottivihossa oli italialainen laulu. Kitty soitti alkusävelen ja katsahti Varenkaan.

— Jätetään se väliin, sanoi Varenka punastuen.

Kittyn katse pysähtyi säikähtäneenä ja kysyvänä Varenkan kasvoille.

— No toinen sitten, hän sanoi kääntäen lehtiä ja ymmärtäen heti, että tuohon lauluun liittyi jotain.

— Ei, vastasi Varenka asettaen kätensä nuottiviholle ja hymyillen, — ei, otetaan vain se, ja hän lauloi senkin yhtä tyynesti, viileästi ja kauniisti kuin edellisetkin.

Kun hän oli lopettanut, kaikki taas kiittelivät häntä, ja sitten lähdettiin juomaan teetä. Kitty ja Varenka menivät talon vieressä olevaan pieneen puutarhaan.

— Varmaankin tuohon italialaiseen lauluun liittyy jokin muisto, eikö niin? kysyi Kitty. — Teidän ei tarvitse sanoa mikä, lisäsi Kitty nopeasti, — sanokaa vain, eikö olekin niin?

— Miksipä en voisi sitä teille sanoa, virkkoi Varenka teeskentelemättömästi, — niin, siihen liittyy muisto, joka on aikoinaan ollut rakas. Minä rakastin erästä ihmistä ja lauloin tuota laulua vain hänelle. Kitty katsoi Varenkaan silmät suurina, liikutuksesta vaiti.

— Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua; mutta hänen äitinsä vastusti liittoamme, ja hän meni toisen kanssa naimisiin. Hän asuu nykyään melko lähellä meitä, ja minä näen häntä joskus. Te ette aavistanut, että minullakin olisi romanssini? hän sanoi, ja hänen kauniilla kasvoillaan tuikahteli tuskin huomattavana se valo, jonka Kitty aavisti ennen valaisseen ne kokonaan.

— Ettenkö aavistanut? Jos olisin mies, en voisi teihin tutustuttuani enää koskaan rakastaa ketään muuta. Minä vain en ymmärrä, kuinka hän saattoi äitinsä vuoksi unohtaa teidät ja tehdä teidät onnettomaksi, — hän oli sydämetön.

— Oi ei. Hän on oikein hyvä ihminen. Ja enhän minä ole onneton; päinvastoin olen hyvin onnellinen. No niin, emme kai enää laula tänä iltana? lisäsi hän kääntyen kuistia kohti.

— Miten hyvä, miten hyvä te olette! huudahti Kitty, pysähdytti hänet ja suuteli häntä. — Jospa minä voisin olla hiukkasenkaan teidän kaltaisenne!

— Miksi teidän sitten pitäisi olla kenenkään kaltainen? Te olette hyvä sellaisena kuin olette, sanoi Varenka hymyillen nöyrää ja väsynyttä hymyään.

— Ei, minä olen kaikkea muuta kuin hyvä. Sanokaahan minulle… Kuulkaa, istutaan hiukan, Kitty sanoi vetäen hänet viereensä penkille istumaan. — Sanokaapa, eikö teitä loukkaa ajatus, että toinen on ylenkatsonut rakkauttanne, ettei hän ole…

— Eihän hän ylenkatsonut. Minä uskon, että hän rakasti minua, mutta hän oli kuuliainen poika…

— Niin, mutta jollei hän olisi tehnyt sitä äitinsä tahdosta, vaan omasta halustaan?… puhui Kitty tuntien salaisuutensa paljastuvan, sillä häpeästä hehkuvat kasvot antoivat hänet ilmi.

— Silloin hän olisi menetellyt pahasti enkä säälisi häntä, vastasi Varenka, joka nähtävästi käsitti, että asia koski nyt Kittyä eikä häntä.

— Mutta loukkaus? kysyi Kitty. — Loukkausta on mahdoton, mahdoton unohtaa, puhui hän muistellen omaa katsettaan viime tanssiaisissa, tanssien väliajalla.

— Mikä loukkaus? Ettehän te tehnyt mitään pahaa?

— Pahempaa kuin pahaa, se oli häpeällistä.

Varenka asetti kätensä Kittyn kädelle.

— Mitä tarkoitatte? hän virkkoi. — Ette kai te voinut sanoa ihmiselle, joka ei välittänyt teistä, rakastavanne häntä?

— En tietenkään. Minä en koskaan puhunut siitä sanaakaan, mutta hän tiesi sen. Onhan tietyt katseet, tietyt eleet… Ei, ei. Vaikka eläisin satavuotiaaksi, en unohda sitä.

— Minä en ymmärrä, mikä teitä siinä enää vaivaa. Kysymys on vain siitä, rakastatteko häntä vieläkin vai ettekö, sanoi Varenka puhuen asioista niiden oikealla nimellä.

— Minä vihaan häntä. Minä en voi antaa anteeksi itselleni.

— Mitä siinä sitten enää on?

— Häpeä ja loukkaus.

— Oi, jos kaikki olisivat niin arkatuntoisia kuin te, sanoi Varenka. — Ei ole tyttöä, joka ei olisi sitä kokenut. Ja eihän se ole niin kovin tärkeää.

— Mikä sitten on tärkeää? kysyi Kitty katsoen häneen uteliaan ihmettyneenä.

— Voi, tärkeitä asioita on paljon, sanoi Varenka hymyillen.

— Mitä sitten?

— On olemassa paljon tärkeämpiä asioita, vastasi Varenka tietämättä mitä sanoisi.

Mutta samassa kuului ikkunasta ruhtinattaren ääni:

— Kitty, siellä on viileätä! Ota liina tai tule sisään.

— On todellakin jo aika mennä! sanoi Varenka nousten penkiltä. —
Minun pitää vielä poiketa madame Berthe'in luo. Hän pyysi minua.

Kitty piti häntä kädestä ja kiihkoisen uteliain ja rukoilevin katsein ikään kuin kysyi: "Mikä on se kaikkein tärkein, joka antaa tuollaisen rauhallisuuden? Te tiedätte, sanokaa."

Mutta Varenka ei edes ymmärtänyt, mitä Kittyn katse uteli. Hän muisti vain, että hänen oli tänään vielä käytävä madame Berthe'in luona ja ehdittävä ennen kahtatoista kotiin iltateelle. Hän meni sisään, kokosi nuottinsa ja sanottuaan hyvästi kaikille aikoi lähteä.

— Sallikaa minun saattaa teitä, sanoi eversti.

— Niin, ettehän te yöllä voi yksin kulkea? vahvisti ruhtinatar. —
Minä annan palvelustyttöni tulla saattamaan.

Kitty huomasi, että Varenka saattoi vaivoin pidättää hymyään, kun puhuttiin hänen saattamisestaan.

— Ei, minä kuljen aina yksikseni eikä minulle koskaan tapahdu mitään, hän sanoi ottaen hattunsa. Hän suuteli Kittyä vielä kerran, jätti kuin jättikin sanomatta, mikä oli tärkeätä, ja katosi nuotit kainalossa keskiyön hämärään, vieden mukanaan salatun tietonsa siitä, mikä oli tärkeää ja mikä antoi hänelle tuon kadehdittavan tyyneyden ja arvokkuuden.