XXXIV

Vasta vähän ennen kylpykauden loppua palasi ruhtinas Shtsherbatski omaistensa luo käytyään Karlsbadista päästyään venäläisten tuttaviensa luona Badenissa ja Kissingenissä kartuttamassa venäläistä henkeä, kuten hän sanoi.

Ruhtinaan ja ruhtinattaren mielipiteet elämästä ulkomailla olivat täysin vastakkaiset. Ruhtinatar piti kaikkea erinomaisena ja — huolimatta vakaasta asemastaan venäläisessä seuramaailmassa — koetti ulkomailla näyttää eurooppalaiselta hienostorouvalta, mitä hän ei ollut, koska oli venäläinen "barynja", ja sen tähden hän teeskenteli, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ruhtinaasta taas kaikki ulkomaalainen oli huonoa, hän piti eurooppalaista elämää painostavana ja noudatti omia venäläisiä tapojaan koettaen ulkomailla tahallaan näyttää vähemmän eurooppalaiselta kuin oikeastaan olikaan.

Ruhtinas palasi matkaltaan laihtuneena, raskaat ihopoimut poskillaan, mutta mitä iloisimmassa mielentilassa. Hänen hyvä tuulensa lisääntyi yhä, kun hän näki Kittyn kokonaan parantuneen. Tieto Kittyn ystävyydestä rouva Stahlin ja Varenkan kanssa samoin kuin uutiset jostain Kittyssä tapahtuneesta muutoksesta, josta ruhtinatar kertoi, oudoksuttivat ruhtinasta ja herättivät hänessä vanhan mustasukkaisuuden kaikkea sitä kohtaan, mikä kiinnosti tytärtä hänen itsensä ohella, ja pelon siitä, että tytär pakenee hänen vaikutuspiiristään joillekin vieraille aloille, jonne hän ei voisi seurata. Mutta nuo ikävät uutiset upposivat siihen hyväntuulisuuden ja iloisuuden mereen, joka hänessä oli aina väreillyt ja jonka Karlsbadin vedet olivat saaneet läikkymään entistäkin vilkkaammin.

Toisena päivänä tulonsa jälkeen ruhtinas lähti tyttärensä kanssa kylpylään kovin iloisella mielellä, pitkä päällystakki yllään ja venäläiset rypyt turpeilla, kovan kauluksen tukemilla poskillaan.

Aamu oli ihana: siistinnäköiset, iloiset, pienet puutarhojen ympäröimät talot, iloiset, askartelevat, punaposkiset, punakätiset, oluenhohtoiset saksalaiset palvelustytöt ja kirkas aurinko ilahduttivat mieltä. Mutta mitä lähemmäksi kylpylää he tulivat, sitä useammin he tapasivat sairaita, jotka hyvin järjestetyn saksalaisen elämän tavanomaisten olojen keskellä näyttivät vieläkin surkeammilta. Kittyä tuo vastakohtaisuus ei enää hämmästyttänyt. Hän oli tottunut pitämään kirkasta aurinkoa, lehvien iloista välkettä ja orkesterin soittoa asiaankuuluvana kehyksenä kaikille noilla tutuille ihmisille, heidän paranemiselleen ja huononemiselleen, jota hän kaiken aikaa seurasi. Mutta ruhtinaasta kesäaamun valo ja välke, muodikasta valssia soittavan orkesterin helkytys ja varsinkin noiden rehevien palvelustyttöjen näkeminen tuntui jotenkin sopimattomalta ja pahalta näiden eri haaroilta Eurooppaa kokoontuneitten, alakuloisina liikkuvien vainajien ympärillä.

Huolimatta ylpeydestä, jota tunsi astellessaan siinä rakkaan tyttärensä kanssa käsikoukkua uljaana ja ikään kuin nuortuneena, hän ikään kuin nolosteli ja häpesi voimakasta käyntiään ja lihavia jäseniään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin muiden seuraan puolialastomana joutuneesta ihmisestä.

— Esittele, esittele minut uusille ystävillesi, hän sanoi tyttärelleen pusertaen kyynärvarrellaan tämän kättä. — Olen melkein ruvennut pitämään tästä sinun inhottavasta Sodenistasi, kun se on tehnyt sinut noin terveeksi. Mutta surullista, surullista täällä on… Keitä nuo ovat?

Kitty kertoi hänelle tuttujen ja tuntemattomien vastaantulijoitten nimet. Juuri kylpylän portilla he tapasivat sokean madame Berthe'in saattajattarineen, ja ruhtinas ilostui nähdessään ilmeen, joka nousi vanhan ranskattaren kasvoille hänen kuullessaan Kittyn äänen. Hän alkoi heti ranskalaiseen tapaan puhella ruhtinaan kanssa liioitellun ystävällisesti kiitellen tätä siitä, että tällä oli niin ihana tytär, ylistäen Kittyä tämän itsensä kuullen taivaisiin saakka ja nimittäen häntä oikeaksi aarteeksi, helmeksi ja lohdutuksen enkeliksi.

— Hän on siis toinen enkeli, sanoi ruhtinas hymyillen. — Sillä enkeli numero 1 kuuluu olevan neiti Varenka; niin ainakin Kitty väittää.

— Oo, Varenka neiti on todellakin enkeli, se on selvä, lisäsi madame
Berthe.

Kylpylän parvekkeella he tapasivat Varenkan itsensä. Hän kiiruhti heitä vastaan hieno punainen laukku kädessään.

— Nyt isä on vihdoin saapunut, Kitty sanoi hänelle.

Koruttomasti ja luonnollisesti kuten aina Varenka taivutti vartalonsa kumarruksen ja niiauksen väliseen liikkeeseen ja alkoi heti puhella ruhtinaan kanssa yhtä luontevasti ja koruttomasti kuin muidenkin kanssa.

— Tietysti minä tunnen teidät ja oikein hyvin tunnenkin, sanoi ruhtinas hänelle hymyillen, mistä Kitty ilokseen huomasi, että hänen ystävänsä miellytti isääkin. — Minne te niin kiiruhdatte?

— Maman on täällä, hän sanoi kääntyen Kittyyn päin. — Hän ei nukkunut koko yönä, ja tohtori neuvoi häntä olemaan ulkoilmassa. Kävin hakemassa hänen käsityönsä.

— Se oli siis enkeli n:o 1, sanoi ruhtinas Varenkan mentyä.

Kitty näki, että isä olisi tahtonut laskea leikkiä Varenkasta, mutta ei voinut sitä tehdä, sillä Varenka oli miellyttänyt häntä.

— Pian saan kai nähdä kaikki ystäväsi, lisäsi hän myöskin, madame
Stahlin, jos hän suvaitsee enää tuntea minua.

— Oletko tuntenut hänet, isä? kysyi Kitty, joka pelokseen huomasi ivan kipinän pilkahtavan isän silmissä.

— Tunsin hänen miehensä ja hänet jo ennen rouvan pietistiksi tuloa.

— Mitä se pietisti on, isä? kysyi Kitty säikähtyneenä jo siitäkin, että sillä, mitä hän oli niin kunnioittanut ja ihaillut rouva Stahlissa, oli erityinen nimensä.

— En tiedä sitä oikein itsekään. Tiedän vain, että hän kiittää Jumalaa kaikesta, jokaisesta onnettomuudesta… siitäkin että hänen miehensä kuoli. Se on hupaisaa, kun tietää, miten huonossa sovussa he elivät… Kukas tuo on? Miten onnettoman näköinen! kysyi hän huomatessaan penkillä istuvan sairaan, jolla oli ruskea päällystakki ja laihuuden poimuttamat valkeat housut. Sairas nosti olkihattuaan, ja sen alta tuli näkyviin harvan, kiharaisen tukan paljastama korkea otsa, jolla oli sairaalloinen puna.

— Se on taidemaalari Petrov, vastasi Kitty punastuen. — Ja tuo nainen tuolla on hänen vaimonsa, lisäsi hän osoittaen Anna Pavlovnaa, joka heidän lähestyessään aivan kuin varta vasten lähti tiellä leikkivän lapsensa luo.

— Miten säälittävä hän on ja miten herttaisen näköinen! sanoi ruhtinas. — Miksi et mennyt puhuttelemaan häntä? Hän näytti tahtovan sanoa jotain.

— No, menkäämme sitten! Kitty sanoi kääntyen päättävästi ympäri. —
Miten jaksatte tänään? kysyi hän Petrovilta.

Petrov nousi seisomaan keppinsä nojaan ja katsoi arasti ruhtinaaseen.

— Tämä on minun tyttäreni, sanoi ruhtinas. — Sallitteko tehdä tuttavuutta?

Maalari kumarsi ja hymyili paljastaen oudosti välkkyvät valkeat hampaansa.

— Me odotimme teitä eilen, ruhtinatar, hän sanoi Kittylle.

Hän horjahti sitä sanoessaan ja toistamalla saman liikkeen koetti osoittaa tehneensä niin tahallaan.

— Minä olisin tullut, mutta Varenka kertoi Anna Pavlovnan lähettäneen sanan, ettette te lähdekään.

— Kuinka niin! sanoi Petrov punastuen ja samassa rykien ja haki silmillään vaimoaan. — Aneta, Aneta! lausui hän korottaen ääntään, ja hänen ohuen, valkean kaulansa paksut suonet vetäytyivät kireälle kuin nuorat.

Anna Pavlovna tuli.

— Kuinka sinä olet voinut lähettää ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme me lähdekään? kuiskasi hän hermostuneesti soinnittomaksi käyneellä äänellään.

— Päivää, ruhtinatar, Anna sanoi Pavlovna teennäisesti, mikä oli niin vierasta hänen aikaisemmalle käytökselleen. — Erittäin hauska tutustua, lisäsi hän kääntyen ruhtinaan puoleen. — Teitä on jo kauan odotettu, ruhtinas.

— Kuinka sinä lähetit ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme me lähdekään? sähisi maalari toisen kerran vielä vihaisemmin, yhä enemmän hermostuen siitä, että hänen äänensä petti ja ettei hän voinut antaa puheelleen sitä sävyä kuin olisi tahtonut.

— No mutta hyvä Jumala! Minä luulin, ettemme lähtisi, vastasi rouva harmissaan.

— Kuinka sinä niin… kun kerran, mies alkoi rykiä ja huitaisi kädellään.

Ruhtinas nosti hattuaan ja lähti tyttärensä kanssa jatkamaan kävelyään.

— Oo, oh! huokasi hän raskaasti, — voi onnettomia ihmisraukkoja!

— Niin, isä, vastasi Kitty, — mutta täytyy muistaa, että heillä on kolme lasta, ei yhtään palvelijaa eikä myöskään juuri mitään varoja. Hän saa jotain akatemialta, kertoi Kitty vilkkaasti, koettaen tukahduttaa sitä sisäistä kuohuntaa, jonka Anna Pavlovnan omituinen käytös oli hänessä nostanut. — Kas, tuollahan on madame Stahl, virkkoi Kitty osoittaen suurta pyörätuolia, jossa päivänvarjon alla, tyynyjen ja jonkin harmaan ja sinisen keskellä könötti jotain.

Se oli rouva Stahl. Hänen takanaan seisoi roteva, synkännäköinen saksalainen työmies, joka työnteli häntä. Sivulla seisoi vaalea ruotsalainen kreivi, jonka nimen Kitty oli kuullut. Muutamat sairaat viipyivät pyörätuolin ympärillä katsellen istujaa kuin jotain outoa ikään.

Ruhtinas lähti hänen luokseen, ja Kitty huomasi taas isänsä silmissä tuon oudon ivallisen pilkahduksen. Ruhtinas meni madame Stahlin luo ja lausui oivallisella ranskankielellä, jota niin harvat enää nykyään taitavat, erittäin kohteliaasti ja herttaisesti:

— En tiedä, tunnetteko enää minua, mutta rohkenen vaivata muistojanne kiittääkseni teitä hyvyydestänne tytärtäni kohtaan, hän sanoi nostaen hattuaan ja jääden seisomaan paljain päin.

— Ruhtinas Aleksander Shtsherbatski, sanoi madame Stahl luoden häneen taivaiset silmänsä, joissa Kitty huomasi tyytymättömän vivahteen. — Hauska tavata. Olen kovin kiintynyt tyttäreenne.

— Eikö terveytenne ole vieläkään parantunut?

— Minä olen niin tottunut tähän, sanoi madame Stahl ja esitteli ruhtinaalle ruotsalaisen kreivin.

— Mutta te olette muuttunut hyvin vähän sitten viime näkemän, sanoi ruhtinas. — Kymmeneen, yhteentoista vuoteen minulla ei ole ollut kunniaa nähdä teitä.

— Niin, Jumala antaa ristin ja antaa myös voimaa sitä kantaa. Usein saa kysyä itseltään, miksi tämä elämä yhä jatkuu… Ei siltä puolen! hän sanoi harmistuneen Varenkalle, joka ei osannut kääriä hänen jalkojaan hänen mielensä mukaan.

— Varmaankin hyväntekeväisyyttä varten, sanoi ruhtinas hymyilevin silmin.

— Sitä ette te voi arvostella, sanoi rouva Stahl huomaten ivanpilkahduksen ruhtinaan kasvoilla. — Te siis lähetätte minulle sen kirjan, rakas herra kreivi? Kiitän teitä suuresti, kääntyi hän nuoren ruotsalaisen puoleen.

— Kas! huudahti ruhtinas nähdessään moskovalaisen everstin seisovan muutaman askeleen päässä, ja rouva Stahlille kumarrettuaan hän lähti tyttärensä ja mukaan liittyneen moskovalaisen everstin kanssa astelemaan eteenpäin.

— Hän on meidän ylimystöämme, ruhtinas! virkkoi eversti haluten tehdä pilkkaa rouva Stahlista, jolle hän oli nyreissään siitä, ettei rouva Stahl ollut suvainnut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.

— Aina samanlainen kuin ennenkin, sanoi ruhtinas.

— Oletteko tuntenut hänet jo ennen hänen sairastumistaan, ruhtinas… tarkoitan ennen kuin hän joutui vuoteenomaksi?

— Kyllä.

— Sanovat, ettei hän ole noussut kymmeneen vuoteen…

— Ei olekaan, sillä hän on lyhytjalkainen. Hänellä on hyvin ruma ruumiinrakenne…

— Isä, se on mahdotonta, huudahti Kitty.

— Pahat kielet niin puhuvat, ystäväni. Ja kyllä sinun Varenkasi saa kokea yhtä ja toista, lisäsi hän. — Oh, niitä sairaita rouvia!

— Eihän isä, väitti Kitty kiivaasti vastaan, — Varenka jumaloi häntä. Ja hänhän tekee niin paljon hyvää. Kysy keneltä hyvänsä. Varenkan ja Aline Stahlin tuntevat kaikki.

— Kenties, myönsi ruhtinas puristaen kyynärvarrellaan hänen kättään. — Mutta parempi on tehdä hyvää niin ettei kukaan tiedä, kysyipä keneltä tahansa.

Kitty oli vaiti — ei sen tähden, ettei hänellä olisi ollut mitään sanottavaa, vaan siksi, että hän ei tahtonut ilmaista isällensäkään salaisia ajatuksiaan. Mutta vaikka hän olikin päättänyt, ettei antaisi isänsä katsantokannan vaikuttaa itseensä eikä päästäisi häntä sydämensä pyhättöön, tunsi hän — ihmeellistä kyllä — että se rouva Stahlin jumalainen kuva, jota hän oli kokonaisen kuukauden kantanut sielussaan, häipyi auttamattomasti. Jäljelle jäi vain lyhytjalkainen nainen, joka makasi siksi, että oli ruumiltaan rujo, ja kiusasi turvatonta Varenkaa siitä syystä, ettei tämä osannut kyllin huolellisesti kääriä villavaippaa hänen jaloilleen. Eivätkä mitkään mielikuvituksen ponnistukset saaneet entistä madame Stahlia enää palaamaan.